Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin
pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.
Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin
lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä
automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen
hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella
heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa,
tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä
moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili...
Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja
tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään
ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä
on täydellinen kuolema.
Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka
hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin
kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja
kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi
näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään.
Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut
mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija.
Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut,
että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja
hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki
olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat
vastaan, olivat niin vanhoja...
Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli
vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan,
mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut
voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten
kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon!
Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen
huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi
ja petollisesti... Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä,
kuinka se on tapahtunut... Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen
vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut.
Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen.
Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja
innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta... Nyt ei ollut
mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista,
pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi,
sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä
edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika
oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä
vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta
olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia,
uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja,
venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai
tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut
kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän
tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo
tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta
nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti.
Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan,
palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin
velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena...
Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle
suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja
hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat
joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa
välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea
laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle,
jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden
lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja
valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä
vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä
se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli
yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin
rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he
silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan
pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita,
kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien
seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat
heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät
suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma
päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat,
toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta
herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet
ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran
ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen
vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat
suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison
korkein velvollisuus.
Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat,
yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla
ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja
filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka
ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden
harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä
ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan
vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun
morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille,
tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä
asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen
mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi
iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet
juoksemasta.
Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo
olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen.
Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen.
Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja
halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei
ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän
ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät
koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä
moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin
ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut
eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He
huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa,
vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.
Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he
haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin
uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet.
Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä
ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He
muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen
vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta.
Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta
arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen
ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin
hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he
valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten
valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken,
minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet
huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta
kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven
pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.
Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla,
näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo
liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve,
ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä,
että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli
jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian
velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen
selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan
valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia,
ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka
voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja
näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.
Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei
hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin
omaa ikäväänsä.
Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä.
Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin
lapsi... Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan
täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä
takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään
läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa
välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.
Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai
tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä
oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja
epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.
Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä
takaapäin olalle.
-- Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun
pöytääni. Minäkin olen yksin.
Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen,
nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.
-- Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.
-- Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin
saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään... Siellä menee rappiolle. Ei voi
tehdä muuta kuin juoda...
-- Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski
hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä
istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi
pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.
Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan
kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin
vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti
ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut
konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin
aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli
huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja
vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin,
luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden
puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja
käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin,
syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa,
että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat
he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he
huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt
vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut
saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä,
kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti
maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi
tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden,
pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa
ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.
Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset
vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja
Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän
välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi,
Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.
He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä.
Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista
asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä
heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta,
mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen.
Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja
tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut
kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa,
ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he
olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki
mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.
He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja
aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.
-- Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei
tee yhtään mitään...
-- Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.
He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat
jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan
tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta...
Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut...
Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet,
että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän
valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja
syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa.
Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen
singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin
luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja
kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä,
tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan
sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran
oli paneva liikkeelle...
Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva
merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan...