Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui
neljä nuorta ihmistä.
Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle
ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä
häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.
Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa
upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen
mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana
salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja
kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi
olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä
oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta
ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi
astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain
arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton
voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa,
joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko
hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että
hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut
hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli
kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään,
jota ei voinut selittää... Eila värisi kuin turmion kynnyksellä,
värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja
noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden
seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän
tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki
personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton,
selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän
katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän
kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää...
Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat
jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.
Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin.
Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä
pysähtyivät Taunoon.
Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen
ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä
samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja
heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään
selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen
ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan
saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin
ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi
vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari
viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä
Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle.
Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa,
ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa,
ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa?
Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.
Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi
kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät...
Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista...
-- Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin
sanoakseen, pitääkseen seuraa.
-- Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun
pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla... On
vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.
-- Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen
kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään.
Miten julmaa!
-- Kohtalolleen ei mahda mitään...
-- Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata...
He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi
kuin hiljainen valituslaulu.
Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti
itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset
lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan
ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota
ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden
taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin
jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä
löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti
satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo,
myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.
Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen,
mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti
Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli
ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli
suljettu häkkiin.
Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri
myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei
ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.
He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia,
toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.
Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen
ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet
läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja
pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen,
huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen
"todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä
laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä
varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi
onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen
kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden
kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin
ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa...
Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien
edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman
asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä
paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti
keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä
hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin
myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei
ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita
hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen
vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan
ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän
itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi
olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän
oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.
Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he
olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet
toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta,
jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy,
joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan
häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät
merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja
siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa
kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi
tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.
-- En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka
hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi,
kun et edes voi antaa rakkautta?
-- Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni
pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian
tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa
aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku
mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.
-- Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee
viihtymään sinun kanssasi!
-- Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän
saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut...
-- Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka
voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan
kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta
alkaen!
-- Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä.
Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen
henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri
tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian
myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen.
Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä
vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon
kaunista...
-- Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt!
Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä
hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka
asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä
ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän
tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.
-- Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle
kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä!
Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin
tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan
kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa
teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä
syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa
sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär,
vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole
laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin
tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi
on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen
lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin?
Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit
sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut,
jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan!
Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen... Taiteesta ei koskaan voi
kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia
henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä
taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole
mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan
lentämästä... Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen
tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista...
-- Millaista sellaista?
-- Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut
astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset
sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi,
kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis
uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät
yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on
meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan
vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä
vain mukavuudeksesi!
-- Taunoa!
-- Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet
sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi,
mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen
kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää
vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo,
voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla
on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää
aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla
hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla
vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen
suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi
välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä.
Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon
annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä:
älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden
huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä
olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet,
ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa.
Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä
lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen
paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille,
hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena
poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden.
Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin
olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät
rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus,
minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet
paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua
monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista...
-- Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut
sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen...
-- Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes
itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa... Sinä katsoit olevan
syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.
* * * * *
Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla
läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen.
Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä
analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä
muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi
eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.
Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen
välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat
tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen
noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden
yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.
Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä
kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa,
hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset
silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki
piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan,
joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka
tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus
ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä
keinoilla tahansa?
Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma
sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton
ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että
Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja
Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli
sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun
se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin
ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen
vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut
kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten
raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi
hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen
syy.
Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi
heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli
ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut
Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan.
Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!
Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä
ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli
kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja
houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla...
Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään.
He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla...
* * * * *
He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila
ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.
-- Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.
-- Kummalliselta, vastasi Eila.
-- Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea,
kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut
kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?
Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:
-- Minä en tiedä...
-- Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää.
Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet
kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia,
uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä,
ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä
enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?
-- Minä en tiedä, kuiskasi Eila.
-- Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin
hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois...
Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.
-- Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan
vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista,
tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää.
Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten
naiset...
-- Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila
luottavaisesti.
-- Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin
hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.
He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät
odottamaan.
Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta
katsomaan.
Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.
-- Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti
oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin...
-- Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.
-- Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa
olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä,
vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla
toisin...
-- Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin
pilkko-pimeään.
-- En näe minäkään, huokasi Eila.
-- Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas,
vaikka en harjoitakaan henkien manausta.
-- Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti
Hilkka terävästi.
Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei
sanonut mitään.
Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.
Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet
mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa,
mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa
liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin
olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle...
-- Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.
-- En, en ole ollutkaan.
-- Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en
vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi.
Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua
koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.
-- Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.
-- Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi
Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen
korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa...
-- Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä.
Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan
parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön
ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun
seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut
itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä
en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi
kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää
sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi
heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta.
Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota.
Ymmärrätkö minua ollenkaan?
-- Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.
-- Yritetään, naurahti Hilkka.
-- Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella
äänen painolla.
-- Älä kysy minulta! Päätä itse!
-- Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.
-- Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.
-- Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?
-- Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut
johonkin muuhun.
He nauroivat.
-- En voi rakastua.
-- Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!
-- Ehto on liian vaikea.
-- Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa,
jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi.
Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän
hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.
-- Eljaksen rouva!
-- Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten...
-- Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.
-- No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili
Hilkka.
He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät.
Mieliala oli jälleen keveä.
-- Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa
saattamassa Eilaa ja Eijasta.
Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset
tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki
matkustajat olivat jo kannella.
Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli
heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja
tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.
Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja
heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin
kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat
toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista
kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa.
Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno
hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden
välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima
yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain
vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä
sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski
heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja
naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta
ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa
olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja
kuolemasta...
Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.
-- Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.
-- Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.
-- Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.
-- Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.
Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan
olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen
ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän
välillään.
Hilkka tunsi, että hän rakasti...