Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi
häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta
puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus.
Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä
yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana
möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot
tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan
kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan
raketteja.
Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen
siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi
siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen
ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan
rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut
kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina
lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia.
Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä.
Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla
opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron
kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä
jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan
saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli
konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi
harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli
sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi,
missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta
etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle
hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja
mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain
koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika
merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta,
sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen
kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset,
katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja
velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin
menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä
jollakin lailla on katkennut kesken.
Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen
äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli
elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja
vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä
maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli
jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen
pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu
ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman
tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä
tyttärellä.
Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä
säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret,
muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat
olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava
ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja
pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät.
Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa.
Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli
hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton
vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä,
joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut
lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan
vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä.
Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut,
hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan
maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa
perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen
hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin
tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä
yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi
kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus,
jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen,
kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja
hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.
Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan
toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain
luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti
Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän
sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä
vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti
pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään
hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen
koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle,
jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet
luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään
niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin
syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve
saada raitista ilmaa... Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä
anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään...
Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen
ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille.
Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän.
Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa,
mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana
Marjan elätettävänä.
Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta.
Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti
siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut
elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja
hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan
koneeksi.
Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin
mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa,
alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden
ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet
häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi
hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus
häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin:
ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä.
Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja
kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja
ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän
ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan
kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse,
mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti
tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin,
niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla
näinkin.
Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria
hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä
kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat
menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani
merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki
laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että
pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia.
Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon
ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.
Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar
muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin
tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se
konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n
markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan
ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain
oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi
ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän
joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.
Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin.
Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän
tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen
miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja
valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei
rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin
saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään.
Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua.
Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin
haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan.
Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen
täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut
vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin
kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin
syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.
Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla
on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta
ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen
huuliltaan...
Sitten hän jäi ajattelemaan.
Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli
kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi
oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin...
Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri
samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen
ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä
raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat
kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt
oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten
kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista
silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen
yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä
vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen
ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin
kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman
uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi
olevansa säälistä rikas.
Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies
ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut
häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja
murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä
ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä
oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä
varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri
hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen,
koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla,
sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä.
Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää
kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion
taipaleelle niinkuin voittoretkelle.
Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli
itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä
valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun
Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä
tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella
työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei
hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka
elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli
samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti
ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden!
Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten
järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti!
Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle
myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka
oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut?
Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi
hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet
ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet,
peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä
silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden
käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen
ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin
juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että
hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna,
synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja
heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä
aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja
että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet
hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät,
siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat
valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty
kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut
syliinsä haaskan kadulta.
Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma
oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa
keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.
Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja
saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita
jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan
vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja
miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse...?
Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta
horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue
miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä
säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet
kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He
tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut
nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt
vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen
yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.
Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän
naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa.
Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä
ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä
etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja
sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät
työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät
keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua,
unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa
viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan?
Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta
tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.
Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle,
jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli
hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli
saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja
sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen
ummehtuneiden aivojensa...
Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi...
-- Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.
Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan
toisista maailmoista.
Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen
kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet
kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut
kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi
hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu,
kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä
varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan,
vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta
taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa
olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja
huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet
sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset
karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut
häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella
voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä
mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja
hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei
miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka
teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa
ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa
kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä
ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä
työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi
enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja
kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi
hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä,
ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään
elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?
Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten
ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei
muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä.
Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä
olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin
oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi
kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa.
Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä.
Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti
hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa
olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.
Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat
kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua
heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä
oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja
sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia
ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin...
Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan
kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä
ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta
ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa
noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen
ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi,
että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi
tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi
vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.
Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa
ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.
Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille.
Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut
Kiusaajan juonet... Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen
hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja
suojaavasti kuin äiti lastaan.
Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:
"Siis, oo Herra, tyytyväinen,
nöyrä sydän mulle suo,
ettei maailma pettäväinen
yli voiman tuskaa tuo..."
Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet
lohdullisella turvallisuuden tunteella.