RAINA

Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina

Valmarin kuolemasta.

Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa?

Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että

hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa

ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen

teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki

ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat

kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan.

Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se

sitten uskottava tahi ei.

Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin

etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten

asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.

-- Millainen hän oli?

-- Mitä luulette?

-- Mitä tiedätte hänestä?

Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.

-- Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan

vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän

kuin mitä tahtoi sanoa.

Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa

kiusaantumistaan:

Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan

ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he

uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän

vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä,

aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan:

miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se

on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan

toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille,

joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta

puhua toisesta ihmisestä...

Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan

tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on

minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista

ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään

hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia

ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta

minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut

häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen

ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin

neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä

hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti

hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan

voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä

milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän,

unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin

pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.

Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin

hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran

Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän

oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita

ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko

olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei

ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen,

nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt

harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina

jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet

tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten

keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin

kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle

näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky

sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein

mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen

oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat,

selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen

näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin

poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin

hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä

leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä

ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten

kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen

tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä

haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.

Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain

vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja

olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään

toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan

vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs

hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä

hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen,

ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai

syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin

tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka

olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa

kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan

matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini

luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin

lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani.

Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai

minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa.

Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin

ainakin itse itselleni uskottelin.

Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään

uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta,

seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin

tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi.

Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli

sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava,

rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta

ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt

häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti

vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana

yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei

soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä,

ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen

ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen

leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai

huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän

minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä

se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä

kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen,

ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista

edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä.

Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei

antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En

päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat

syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät

merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä

maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen

seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan

toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en

kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa.

Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen

se ainakin oli mahdotonta.

Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata

hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä

vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta

tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun

välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että

hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen

tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni

äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen,

jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä

loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu

suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti

vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä,

minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset

aivan sokeiksi.

Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät

kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään

tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän

oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen

ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa

lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen

sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa

muistooni.

Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja

minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin

tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen

hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän

muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen

täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan

häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.

Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:

-- Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten

tänään voi tulla... Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän

voisi tulla tänne.

Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin

tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.

Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin

tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä

se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran

oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän

Karilas oikeastaan hänestä välitti.

Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen

jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan

puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:

-- Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi,

että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.

-- Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista...

-- Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan

ystävänsä luo, joka odottaa häntä!

-- Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.

Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä

ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.

Katsoin häneen hämmästyneenä.

-- Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.

-- Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.

-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista

pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?

-- Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään

rakastavansa minua.

-- Ja kuitenkin... kuitenkin hän on sinun... rakastajasi... Kuinka

sinä voit sallia sitä? En ymmärrä...

-- Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni...

-- Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit!

Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin... kuin... Enkä

ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä...

-- Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä

ymmärrä... yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.

-- Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut

mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit

sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä

porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän

välillänne on ääretön siveellinen ero!

Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä

valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään

vieritellen:

-- Ei tahraa minua, ei ole eroa... Olen samanlainen kuin hänkin.

Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se

miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että

aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla

sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset

pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta

yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun

eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos

se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin

loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi.

Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden

arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä

vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän

ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt

sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä,

kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho.

Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin

tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai

veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen

aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi

ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei

minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin

Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo

Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe

muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan

kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään

avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului

parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei

parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti

minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli

erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen

ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko

maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa.

Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari,

sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman

yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen,

että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin,

vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan

vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on

tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi

hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän

nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi

yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi

närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin

pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville

siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat

kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut

oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua

niin hyvin rakkaudesta... "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa

sellaista", sanoi hän. -- Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina

jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä

huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä

juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri

asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen

ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä

mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea

jotakin sellaista... Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea.

Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen

tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen

kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. -- No niin,

ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota

rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään

rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En

tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen

asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten

minäkin... Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä,

tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla

tahansa...

Raina vaikeni.

Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea

yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää

sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin...

-- Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni

ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.

-- Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.

-- Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää,

kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö

kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten

usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku

rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen

olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden

ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin

iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää

vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?...

Raina käänsi päänsä seinään.

-- Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei

ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en

kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta,

on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä.

Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää

elämäni loppuun ilman rakkautta.

Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun

synkein, palavin silmin.

-- Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun

otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. _Minua ei kukaan koskaan voi

rakastaa._ Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan.

Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan

leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun

kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee,

en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään

iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri

työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua

voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa,

ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala

yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin

Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen

palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin

jotakin siltä... Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki

hämärä toivon kajo elää jossakin minussa... mahdollisuudesta...

Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta.

Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta.

Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois,

yhtä vähän kuin se, että se tulee... Minun täytyy jollakin tavoin

kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun

ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla

on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan...

parempaa... Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle,

joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota

_itse_ rakastan... Mutta jos... jos... kerran kohtaisin miehen,

joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin

antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen

vuoksi, että hän rakastaa...

En voinut sanoa mitään.

Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.

-- Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian

monta...

Saattajani vaikeni.

"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli

joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en

tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".