Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.
Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon ja
painautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti oli
maannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta,
ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaan
kertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänen
avuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan:
järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämä
kaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdoin
tullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuuden
kaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hän
voitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enää
ollut tilaa hänelle.
Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään.
Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinen
sattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivät
antaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsä
pimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeina
varjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sitten
kalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia,
ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsä
kirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuen
aivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina,
syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömien
lakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.
Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.
Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan.
Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskin
olla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänä
lankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali joka
tapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassa
hänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensä
kavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuin
viimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaa
perikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitään
tietä ulos tästä umpikujasta!
Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja koko
hänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeana
vaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttui
hän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.
Nimiä, nimiä, nimiä!
Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti,
tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oli
turhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässä
kiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän jo
yrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin,
jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikki
keinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisen
omaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannut
naisilta... Pitemmälle hän ei voinut mennä. Hänen voimansa ja kykynsä
olivat tässä suhteessa tyystin loppuun kulutetut.
Huomenna siis tapahtui tuo lopullinen kumoonpurjehdus. Jo kauan
oli hän sen tuntenut tulevaksi, aikoja sitten lukenut sen elämänsä
ennustähdistä. Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua, jota ei
voinut estää. Turhaan pinnisti hän vastaan. Ääretön hervottomuus
tuntui lamauttavan hänen aivojaan. Ne toimivat kuin horroksissa,
epäyksilöllisellä välinpitämättömyydellä.
Huomenna siis... 14000 markkaa... Siirtyivät pois joiltakin... Mitä
se liikutti häntä! Ne joutuivat sen sijaan joillekin toisille...
Kenelle, se oli yhdentekevää, kun ne kuitenkaan eivät enää koskaan
voineet joutua hänelle... Hänen elämänsä oli lopussa... Mutta ne
olivat kaikki kerran sentään kulkeneet hänen käsiensä kautta, hän
oli sentään elänyt, elänyt 14000:n markan edestä, ostanut nuorella
ijällään elämää 14000:lla markalla! Kuinka moni sai sitäkään!
Oikeastaan hänen siis tuli pitää itseään onnellisena...
"Kaikki loppuu aikanaan", mutisi Pentti puoliääneen ja naurahti
samassa omalle äänelleen, joka toimi ikäänkuin itsetiedottomasti,
ilman isäntää. Mistä tulikin tuo vanha virrensäe hänen huulilleen?
Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili
hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan.
Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään
näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään
omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia,
yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän
ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun
edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla
tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen
samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä
kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan
ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin
koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa.
Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän
sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole
hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei
Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli
jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian
alle".
Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti
hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin
silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi
tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi,
vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle
nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.
Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla,
vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin
huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti
muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun
mummua ei enää ole"...
Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden
kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja
postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä
edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja
harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa
pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten
lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli
par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin
luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän
kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.
Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia
unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut
erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille
kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien
kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään
muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä
tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti,
varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset
kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista
siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen
ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta
ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen
suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon:
juoda viinaa ja kuolla haasian alle.
* * * * *
Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä,
hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan
iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä
kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli
kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus
ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut
nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi
päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää
maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui,
syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta,
rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja
itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.
Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän
oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot
olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa
heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä
nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan
ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja
alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita
ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen
niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan
ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli
jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat,
nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin,
kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat
ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.
Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja
kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä
ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet.
Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän
löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein
nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.
Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan
voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan
voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi
mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät
muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen
syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai
olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi
hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään
erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään
erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä
itseltään puuttui.
Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä
läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja
jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi
hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa
noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri
säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän
ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut
tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat
irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä
varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä
näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti
kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin,
mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen
väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen
pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea
vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten
rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.
Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa.
Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi
kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin
hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt
itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri
lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä
omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän
kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi
ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja
useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei
ollut immuuni.
Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle,
ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen,
mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut
tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin.
Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut
kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma
siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien
ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat,
joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.
Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle
asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka
häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs,
hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja
valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka
hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan.
Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi
mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään,
mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja
taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan
teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla
omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa
ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että
hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka
vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli
sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan.
Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä
kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti,
juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti
ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa
kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.
Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon
kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti
hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti
hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi
hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi
silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan
syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli
täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä,
yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi
ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista
väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty
häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi
silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen
hurjistuneille himoille.
Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta
tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan
vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku
saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa
hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän
kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä
muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista
asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä,
että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa
oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen
kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän
tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan
yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli,
rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa
siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut
sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi
ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa
saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.
Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä
näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua
pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt
talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina
tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja
vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen.
Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä
tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa
luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin
houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus.
Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen
tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja
pyörryttävän mukaansa vetävää.
Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä
niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti.
Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua
ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen
kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla
mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa
itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla
tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi
mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa
joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen
käyttää kaikki kekseliäisyytensä.
Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma
oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat
käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli
tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti
iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli
sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen
pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan
luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla
ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta
rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja
rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet
kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti
ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat
hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan
oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä
tarkoituksettomammilta.
Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin
oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan
niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli
tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut
syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi
kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut
kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen
kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä
kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän,
tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen
astinlaudaksi... Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen
päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se
oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta
Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman
pääomaa.
Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon
aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän
valheita ympärilleen.
Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta
alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien
pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa
itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää.
Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään
ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.
Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi
siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet
määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen
ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan
kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja
leivättömiä ihmisiä".
Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän
kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän
teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen
ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.
Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen
rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista.
Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen
ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.
Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä
kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen
ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään,
sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen
turmionsa alkusyy.
Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon
keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja
aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut
hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos...
Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden
partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa
voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja
sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen
takaisin.
Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo
kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon
ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua.
Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen
ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut
tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu
unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi
vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet,
oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei
kuitenkaan enää ollut vältettävissä.
Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli
hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden
sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.
* * * * *
Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa
muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos
pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat,
romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi
mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä
ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.
Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa,
ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos
takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi.
Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä
keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään
kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia
väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä
nähnyt niin paljon onnettomia...
Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.
Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan
työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista
konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia,
kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi
he olivat heitetyt elämän kurjuuteen...
Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä
tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin
eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin
Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen,
kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla...
Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän
ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli
vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa... Sillä oli
enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista
tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat
lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta...
Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi
vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.
Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla.
Elävistä kuvista Eläviin kuviin...
Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto,
kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja
kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma
turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään... Hänen oli
siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas,
kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin,
myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja
tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla...
Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon
ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset,
tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa,
kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta
ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella
puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö,
joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää
lapsellisesti ja turmeltuneesti...
* * * * *
Taas soi ovikello.
Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti
hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä?
Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi
mestausmääräyksen, kuolema...
Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä.
Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?
Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt
tietämättään...
Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa
katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä
kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon
ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa
kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita.
Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.
Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta
sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään.
Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä
puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa
salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa.
Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu
kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.
Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta
huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa,
ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.
Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä
haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti
niin oudon kauniilta...
Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen.
Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä
viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan
näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin
korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen
hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen
rauhan ja anteeksiannon.
Hän oli nähnyt jo useita tovereistaan painuvan sinne. Eihän hän
ollut mikään poikkeus. Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä
pääkaupunki pimentoihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli
käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi
sai se uutta turmeltumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä
lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskultuuri ei tiedä mitään säälistä
eikä armahduksesta. Ja kuitenkin miten säälittävä oli heidän
kohtalonsa! Ensin ylivoimainen taistelu alhaalta ylös ilman nimeä,
ilman rahaa, ilman tukea minkäänlaista. Sitten pari vuotta pinnalla.
Hurja ajojahti kaikkea sitä pintapuolisuutta kohti, mitä pinnalla
vaaditaan. Ja ensimäisen uupumuksen merkin näytettyään armotta
alas takaisin! Kenties he eivät tehneet erehdyksiä enemmän kuin
hienotkaan ihmiset, mutta heillä ei ollut ainoaankaan lupaa, he
olivat toisin rakennetut. Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt
kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka
olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon,
epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän
paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla
niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua
jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran
tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä. Mutta
heistä ei arvatenkaan säilyisi muuta muistoa kuin korkeintaan maine
heidän rikoksistaan ja raakuuksistaan. He, muodottomat, tulevat
mitatuiksi muotojen mukaan, he, joilla vielä oli renessansin
rajattomuus veressään, tulevat tuomituiksi rajallisten lakien mukaan.
Pentin mieli heltyi niin kumman kaihoisaksi ja herkäksi tätä kaikkea
ajatellessaan kirkkaan-hämäreisessä kevät-illassa. Ah, hyvästi siis,
ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain
sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen
vienyt!
Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa
kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä
kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.
Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti
valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surullista, kiihkeää
valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan
Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen
verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään
eteenpäin, se herätti hänen rajattomimmat nautinnonhimonsa.
Hurja, epätoivon sekainen riemu valtasi hänet. Tämä oli hänen
hautajaismusiikkiaan! Omat peijaisensa hän vielä viettäisi. Tänään
vielä hän, katuojaan kaatunut, saattoi komeasti, rehellisen miehen
tavoin astua valaistuun juhlasaliin, kultuurin kukkuloille. Tänään
vielä hän saattoi yhteiskunnallisen kunniansa viimeisellä tähteellä
keinotella itselleen hyvän seuran ja iloisen illan. Tämä oli hänen
päästötutkintonsa. Nyt tuli hänen näyttää, oliko hän oppinut
roolinsa, omasiko hän ne muodot, joista hän oli maksanut niin kalliin
hinnan. Vielä viimeisen kerran! Huomenna hän oli häväisty, kuollut
mies.
Pentti kokosi ryhtinsä, ja varmoin askelin, huulet iloisessa
hymyssä, pystypäisenä kuin nuori kuningas hän astui Kappelin valoa
säteilevälle korokkeelle yhtyen sen ensimäisten kesävieraiden
ilakoivaan parveen.