Kevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen
metsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla,
vastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella
puolella, pienen peltotilkun keskellä.
Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki
hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.
Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen
kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan
ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras
luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän
muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten
elämää... nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun.
Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina
hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon,
autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet
linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi
kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen
rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan
tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.
Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja
tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän
ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan
raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin
näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet
ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt
lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista,
leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti.
Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut
alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on
maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut
suoksi.
Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia
Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille,
kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden
tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset
"vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden
pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti
päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien
lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden
pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi
aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä
vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden
suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä
rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin
käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät
tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille.
Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa
aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua
härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen",
joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin
äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät
nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten
surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.
Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät
suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään
lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.
Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli
muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja
linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla,
sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita
uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin
hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän
seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle
sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus
tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen
päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä
lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä,
kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä
lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat
levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä
läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan
ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen
paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon,
nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli
välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin,
painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.
Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku
ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin
päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, -- mutta mies tuli ja
vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä
kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä
kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan
pesään.
Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan
Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat
poikasiksi, -- kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista
piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään
munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä
muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin
varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen
toistakymmentäkin munaa -- sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä
metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä
kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja
telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin
härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen
parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että
maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. --
Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät
olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista,
paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää
myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia
eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä,
varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin
samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on
ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi
ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen
varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo
vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi
pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan.
Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä.
Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä
"ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi
väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin
kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään
kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan
olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa
emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja
piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää "_piip, piip_" piiskutustaan, kun
emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa,
jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa
pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi
elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän
kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen
vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän
poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen
joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini
piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti
ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden
alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, -- voidakseen
piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti
typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin
lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen
olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja
sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään
sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen
pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli
jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin,
mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin
pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti
siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan
venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.
Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa.
Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen"
vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti
nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten
poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan
lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi
pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään:
se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen
äännähtäen, kierteli se venhettä.
Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo
nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton
kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.
Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa
enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä.
Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä
haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika
ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein
alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla
oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja
otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua
paremmille metsästysmaille.
Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi
ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi.
Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne
eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja,
vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa,
vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä,
kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä;
nyt oli vasta elokuun loppupuoli.
Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua
tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien
kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa
luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä
salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti
suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti... Uikut
sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen
suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun
jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli
raapaissut kaulaan ison haavan.
Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku
kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni
kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli
itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain... Silloin sen
ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet
jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää
höyhenpanssaria, -- tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan
syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan
kohtisuoraan sitä vasten.
Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe
uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka
lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen
läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun
nokan ja toinen osui päähän.
Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista
huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä
vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös:
hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti
uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi
yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli
unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää... sitten se ei
enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu
putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas... läiskähti veden pintaan,
jääden siihen kuolleena kellumaan.
Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin
nuori uikku.
Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä
pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku
koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan
perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti
sinnekin pääsemästä, -- takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.
Uikkua rupesi tukahduttamaan, -- olisi jo pitänyt päästä pinnalle
hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään
räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui
kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin
ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan
liikkumattomaksi.
Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun
rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei
kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen
mielestä kannattanut kotiin kulettaa. --
Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, --
surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain
kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan..." Sää oli jo koleaa,
vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi
tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa
puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli
mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin
yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän,
silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia
hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja
uutena, kauniimpana kasvina kohottua...
Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät
muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan.
Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo
kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina"
matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään
painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä
iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren,
punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle
taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan
haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman
lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja
vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se
vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät
vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja
kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat
muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät
viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; -- nyt oli syyskuun alkupuoli.
Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta
säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä
saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi
kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa
olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen
huolenpitonsa jälelle jääneeseen.
Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut
nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren
haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun
edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.
Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja
metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita
uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet,
sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.
Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle
merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen
lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei
joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin
matkaa. -- -- --
Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle
pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton,
palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja
leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut
viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä
mökkiä eikä kaskiraiviota, -- korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa
näkyviä kuvaisiaan.