Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja
rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä
koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä
ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla,
etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai
naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin
lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää,
uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden
sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti
uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla
mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on
kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon
sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että
jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.
Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät
ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei
näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä --
siihen viittaa majavan surullinen tarina --, ja ellei ennen kaikkea
metsien hävitystä ehkäistä.
Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana,
oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas,
korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä
tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin
se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää,
sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita
olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut.
Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös
muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi
kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi
kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia
pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään
läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat,
vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan
kuin sika ruoka-altaansa ääressä.
Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein
yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään
syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla
metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua
tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän
keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan
kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla
tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän
oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.
Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä
tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan
päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen
suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta
kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan
tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta
tältä tienoolta, -- karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot
ihmisestä, -- vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva
tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, --
kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen
tuulen puolelta päin.
Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista
tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja
puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli
happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden
näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen.
Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä,
etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden
väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti
ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota.
Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle
ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä,
ja jatkoi taas... kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi
karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka
paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi
päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei
löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli
kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin
ja rupesi nuolemaan sitä, -- samalla tavoin kuin oli tottunut syömään
muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa"
ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua
piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä
ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa.
Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä
täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei
saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli
tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.
Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui
se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan
surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään
niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä
siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään
valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin,
noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on
tuossa... ja tämä tässä... Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi
laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät
myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta.
Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian
helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt
löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla,
joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi
parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden
tunne suurempi.
Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota
kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, -- makeata nestettä ei se enää
muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja
aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui
havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan
ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi
huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut
kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin
puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot
pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven
hallitsijasta valkean "lumiukon".
Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa
ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta,
sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista.
Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja
nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan
pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan
karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon
tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi
sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu
tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta,
epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi
päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli
kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea
joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.
Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan
kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti
ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että
sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua
kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa
oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä
keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. --
Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja
sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli
selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan
mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain
viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä
kuivunutta rankkia.
"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä.
Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.
Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta
huolimatta osasi se sinne erehtymättä.
* * * * *
Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä
pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun
tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja
karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja
nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille
kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni
ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt
pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.
Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin
keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun
liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin
suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen
makuupesänkin.
Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa,
upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy
selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika
osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa
keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille
saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen
seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten,
käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän
petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon
alle... äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa
syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi
siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti
tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.
Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja
pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen
irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle
jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä
kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin
sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa
vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion
siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti
kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti
seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin
tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä,
ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon
punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä.
Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen
makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä
hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä
välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään.
Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, -- kun saisi kiinni tuon
kirotun ihmissikiön... Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi
voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se
monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä
tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten
synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli
tullut koston hetki.
Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt
ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta
suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki
lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun
eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä
nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko
hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän
jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta,
keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten
houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin
jatkaa!
Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi
ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan... Karhu luuli
nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren
etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin... samassa kajahti pyssynlaukaus
etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.
Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin
kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn
kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua.
Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha
yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan,
ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin
tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.
Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen
pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti
laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.
Sen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä,
pöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.
Poika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo
etäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain
joutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.
Ensimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja
liivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui
hiihtämään karhun jälkeen.
Pakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet,
joihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä
jyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä.
Lammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri
pääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön
näköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän
nopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi,
joten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei
lammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä
puukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se
suututti miestä. Useita "sarvipäitä" tuli siinä sanotuksi.
Selvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa
ennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana
vuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät
sen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja
parikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi
eteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle.
Hiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä
ja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti
paljon joutuisampaa kuin karhun kulku.
Mäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä
kunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.
Mies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se
helpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi
lyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi
hänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.
Karhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi,
suu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti
taakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan
kulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen
teki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset
peloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä
tehdä.
Vihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla
noustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina
kun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut
muu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo
jotenkin lähellä. Pamahti... luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei
rikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn
mahdottomaksi.
Haavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava
vastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti
vihollistaan.
Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.
Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, --
mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua
toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin
lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt
sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun
raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin
voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä
hengin makaamaan.
Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen
kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa
urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun
vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä
jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen
rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki... Viimein lähti kontio
verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä
metsänlaitaa kohti.
Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet
viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas
toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa.
Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa.
Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä
nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli
kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa
ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista
ihmisistä.
Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei
karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se
etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta
kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.