Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän
taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä
olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta
alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta
ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä
järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon
laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului
selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina.
Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla
heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.
Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut
visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä
ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat
laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon
valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi
esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota
kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni
pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.
Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen,
mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi
hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan
katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja
valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se
punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi
langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä.
Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen
keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän
haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut
lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin
lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan
tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri
sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten
hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle
odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki
söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä
kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se
puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen
riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä,
pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.
Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki
välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän
syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan.
Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät
siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi
mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin
siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan
lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran
tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi,
lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja
kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi
ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan
maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren
reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen
lennettyä verkon läpi.
Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa
ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin
silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään
raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään
nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki.
Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki.
Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja
aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin
kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi,
vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten
"viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten
pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä
sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo
häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, --
sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi
hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja
raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään,
esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään
vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema
tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.
Katsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen
mietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:
Taa korpien yön, jossa nurmikko on,
ikipaahde käy auringon.
Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö
hämähäkki niin musta kuin yö.
-- On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen
itsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?
Sitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan
edelleen, jatkaen hyräilyään:
Säde päivän sen vangiksi värjyen käy,
iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy,
mi murtumaton,
kevyt, keinuva on.
Sen silmihin kaikki se vangitsee,
lyö maahan ja raatelee...
Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan
särjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä
tullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera
lukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä
työtä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman
mukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten
meni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.
Puolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi
pilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui
vahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen
ehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään
hämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi
hämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen
pesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen
puukapulan alle.
Rastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa,
söi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista,
mutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun
kärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan
hämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.
Tuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan
oksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta
hämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta --
koirashämähäkit eivät ole sen suurempia.
Tulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta
murjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän
matkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.
Se odottikin -- vastausta "kosimiseensa".
Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot
ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä,
muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä,
hiljaisuudesta, hämärästä... Niin omituisia "neitosia" ne ovat.
Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja -- _söi sen_. Kuin
ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen --
hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista,
päinvastoin tavallista.
Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa
yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko
vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja
yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa
onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin
tai matalin, arvelivat ne.
Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä
toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan
oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.
Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko
luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin
aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan,
purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja
jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta
nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen
oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät
voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi
tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai
kiipeämään lankaa pitkin ylös.
Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni
mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se,
joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä
oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin
olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi
mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi
mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon
eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden
siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta
kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista
lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan
tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi
verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on
tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla,
jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen
verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen
verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa
lopettamaan ja lankapussiin käärimään.
Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa,
julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei
ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut
pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta
puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä
odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.
Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa.
Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään
ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.
Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen
poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja
äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi
katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin
paikoilleen.
Jonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana
kärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava
ja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia
pilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija...
Mutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin
ajatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo
hämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita.
Sehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin
kaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja
sillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se
miehen juhlistaa.
Hämähäkkiherran "puvusta" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat
hämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin
voimakkaammin heräävän "rakkauden" sulon.
Tuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella "päällä."
Oikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa
hämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet
naiselliset heikkoutensa...
Lieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa
kuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan
jälleen verkolle ja lähestymään "rakastettuaan", ja nyt paljon
rohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään.
Nyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä
hämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen
selkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti
hämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä
enää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään
illallisekseen samaa kärpästä "rouvansa" kanssa. Hämähäkkiherra olisi
mielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle
enää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä
hämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.
Sitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon
nukkumaan... Olikin jo puoliyö.
Seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi
unisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli
hämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva
ryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen -- näyttäen sen
jälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.
Sellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät
ne miehensä. "Hiukan" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat,
mutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne
yhtä paljon.
* * * * *
Syöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin,
mutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta
pakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin
ärtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.
Päivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.
Mutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan
käveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni
kymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä
kymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja
hautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen
jätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka
maa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.
Tästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja
söi pari lihavaa kärpästä.
Hämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle
tuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut
minkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se
ei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä
muurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan
naapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen
niistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin
tappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä
on alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja
haavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä
ja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua
olemassaolosta ja toimeentulosta.
Tämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti
syömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen
sattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.
Syntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia,
mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia
keräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki
kokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi
tuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.
Muurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä
läheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin
voiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja
lujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin
selälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa
on. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut
maailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että
ylivoimaisuus antoi "oikeuden" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja
nautintoon.
Sitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan
uutta saalista.