Elokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla
näkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena
seisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain
saaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä
ruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin
koko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän
valjetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi
ennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin
oli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet
heläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan.
Koko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi
hiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi
kasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden
heinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt.
Ei ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä
kantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän
rannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä,
aivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira
äkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka
räikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.
Sitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi
vinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen
ympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun
ei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen
lähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan
käännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se
varovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin,
punakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti
sukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja
muita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan
kerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin
mistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta
nousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi
harakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen
ovatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea
vatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt
muistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut
aivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä
miten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa
kanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli
jäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta
räjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti
pelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui
sotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi
mies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä... Pesue hajautui.
Toiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään
vettä myöten.
Sellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.
Tähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla
selän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi
yksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan
kymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä
palokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen
pesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin
myöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään...
Saatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen
harvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään
tylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä
kupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut.
Läheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe,
jossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan
viikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä
tiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän
huomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn
lähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä
elelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja
uikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.
Äkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta.
Vaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta
uimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan
keskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun
risahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt
lähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin
ennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi
veden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, -- jos
rannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin
risahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä
tahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon
rintaukseen... Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti,
kuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten
vaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu
pelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja
puikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja
toimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä
ihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän
saa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa
aavistaakaan.
Hetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä
kaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi
tapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää
siipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä.
Silloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen,
mutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman
pelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari
sulkaa.
Rannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen
luokseen juoksi metsästä koira... Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli
lammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan
paikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen,
pedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää
hujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi
turvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä
kiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja
uiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison
rantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi
olevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran
haukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä -- tuo sorsaemo räpisköi
vettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi
lähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle
suunnalle.
* * * * *
Koko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein
iltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli
yhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä
mukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se
enää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi
turhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen
puronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.
Marraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä
muodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä
kyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa,
valkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden
sieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi
talvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen
iloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli
ilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki
siitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten
koskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin
pohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän
lämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.
-- -- -- Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti
vihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana
pysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut
seurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä
vaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja
jäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli
maassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa
heinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta
sitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi.
Itsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin
rastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili
kuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain
karua korpea.
Eräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se
laskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle
vetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä
nälkää...