Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi
vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja
metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten
hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät
ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua
sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä
hiljaisuutta mikään häirinnyt.
Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan
raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka
puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle
yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin
tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut.
Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin
ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin,
milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin
täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä
oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut
tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti.
Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien
ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi
muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen
sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä
vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana
päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei
juuri metsästellyt.
Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.
Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut
suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa,
joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän
nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi
kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin
tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi
puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti
vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea
kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt
hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä
surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni
kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja
väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja
seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä
salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta
hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku
kärppä siitä syötävää.
Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön
sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko
kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään
vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi
kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen
olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet.
Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.
Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo.
Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset
aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella.
Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.
Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen
musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi
sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan
kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se
lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät
ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.
Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat
ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti
ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia.
Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin
hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen
vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina
tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa.
Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä
sai sen sijaan helposti keväisin.
Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti
matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki
ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan
pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät
siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin,
mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka
peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua
vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä
ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun
niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan
paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin
temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja
pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti
sen silmä valkeaan kalvoon -- kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut
etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, -- se uskalsi
silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen
ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa
nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi
sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton
tyydytystä.
Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi
saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi... Mitähän jälkeä tulisi, jos
kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle!
Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään.
Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta
ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti
tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti
vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. --
Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih
kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin
sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten
kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin
nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo
kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen
lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin
katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi.
Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, -- siitä oli
jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.
Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti
jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne
tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa
lumen peitosta.
* * * * *
Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina
nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen.
Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika
asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita,
etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika
tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun
poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella
latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella,
mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika
penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua
syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan
sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti
käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan
yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle,
jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira
lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut
vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, -- ei sattunut
näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän
turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta
pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja
harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se
toimi tavattoman nopeasti.
Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen
oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta
poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.
Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta
oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle
kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua
hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen
lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, -- ainoa Suomessa
talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu
lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.
Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta
ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi
hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän
ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut
sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä
särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset --
juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle.
Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä,
että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista
herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua
oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä
sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se
munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on
kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta
toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja
talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.
* * * * *
Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja
toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa.
Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja
pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun
päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino
vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa
keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle
penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat
linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet
kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä
lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen
kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne
olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja
viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa,
verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile
käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei
pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin,
jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin
sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu
tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon
ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi;
kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen
verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa
viittoihin.
Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman
naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen.
Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä
hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa
kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai
irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen
läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä
tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa
menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan
epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa
turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen
auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli
selvimpänä sen tajunnassa.
Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti.
Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen,
-- koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja
korkeammalle... Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli
höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, --
pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa
kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.
Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu
putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.
Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.