Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa
kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi;
pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja
pystyssä pitäjä.
Keväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän
taivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän.
Suuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla
vielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen
liverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä.
Kaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. "Paha maailma",
"elämän taistelut", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. --
Kallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen,
harvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka,
seisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa
oli alempana toinenkin kanahaukka.
Vähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään,
levittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa.
Siinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne,
kauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi,
rajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta
kuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka
autereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän.
Erään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita
ihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona.
Airojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.
Terävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta
läheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne
kiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen
havaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai
turvallisuuden kannalta.
Auringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla
levitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää
leyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen
kiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit
ja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille
liitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta.
Samaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa
velvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää
suhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että
melkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi.
Varis ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään
kanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin
syötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä
linnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.
Rantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa.
Siivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen,
liiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten
ylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä
rääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat
taistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka
kunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi
lähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan.
Saaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi,
nieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat
kurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun
perästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla
ja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin
siihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka
suojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä
vain luut, pää ja höyhenet.
Haukka lensi takaisin "rakkaan puolisonsa" luo vaaran laelle, asettuen
entiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut
syötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat
höyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin
"elämänsulostuttajansa" aterioimista... Mutta sitten koirashaukka
lennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään
kelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa
voimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen
latvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän
reunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat
pesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla
kanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin
kuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat
ahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa
oli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä
kanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät
mielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea
kävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet
maahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia
haukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten
kivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös
niittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on
ylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran,
että uuden saaliin huomaa helposti.
Muutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville
rungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä
vain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat
eivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan
ollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä
saadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui
paljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, --
kunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden
väliajoin, kolme pientä poikasta.
Samoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin
lintu, joka oli tehnyt pesänsä -- kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen
sen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin
pesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin
suuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa
vähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle
Pohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä
kana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan,
kotkankin pesän välittömään läheisyyteen.
Kolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta,
kaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti
piiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää
avaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja,
puitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.
Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. --
Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten
ruokkimisesta, -- päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei
ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan
koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa
metsästysmatkalla.
Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn,
jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen,
siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne
makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset
maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää,
luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne
riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.
Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja
kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli
aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta
sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle
katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken
valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen.
Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa,
onnistuen hyvin.
Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja
huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin
leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen
silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi,
samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se
pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren
metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään
pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä
koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys
haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan
hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli
syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen
saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta
helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean
kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan
ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt
sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".
Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin
rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt
uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka
muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki
haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo
ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti
lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta
kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.
Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan
ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän
oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän
väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut
kokea... Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään
ryöstettiin...
Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan
nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten
se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan
nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.
Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven
alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili
öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät
lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri
kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui
tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin
yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä "_tilttalttiaan_", ja pieni, vain
varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön
nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain
pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu,
jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki
kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi
varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan
ympärilleen...
Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä
päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan,
kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen
ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui
ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli
vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti
naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina
satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua
maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne
pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi
haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.
Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana
pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt
taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan
katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa
suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä
ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin
sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä,
verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää
niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä
ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla
koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä
putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt.
Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti
läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä
kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.
* * * * *
Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset
pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään
henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta
olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi.
Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja
päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin,
joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain
uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä
kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen
viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä
siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten
ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa
aina nauttia "vapaata ylöspitoa".
Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla
kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti
levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään
emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne
kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää
pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.
Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi
haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät
haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa
tämäkin taito.
Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat
olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla
tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle
ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat
kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo
temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat
nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.
Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien
taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet
toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi
lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen
hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.