Suuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven
syvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon
liejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa
jonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, --
muutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin,
kutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.
Syvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys.
Kirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain
kalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä
tarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen
syvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei
useinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa
kesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen
liepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti
parempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni
made vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja _ensimmäisenä_
aamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään
jollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi;
semmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut
enää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä
sinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen
vain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa,
jöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän
aikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä
syksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy
jälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin
kumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne
siellä joutuvat "kolkkamiehen" konttiin, -- napsaus kirvespohjalla
jäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää
selälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä;
isku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi
puolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se
mennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka
vuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt
parhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta
lyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa
verkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla
avannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika
ja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä
se nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen,
liikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä
oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä
laitos oikeastaan oli kun se sulki tien, -- joskus ennenkin oli made
kohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa,
mutta harvoin syväyksissä.
Made lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja
painautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan
kuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja
jatkoi rauhallisesti matkaansa.
Kivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin
syvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi
pinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina
viheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita
ahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden
pinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä
sukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin
kala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat
karttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma "veden tiikeri"
saattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.
Made ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se
tiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään
muustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana
katsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin
henkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut
kutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen,
ja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa
kuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla
siihen kajoamatta.
Mätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta
käsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta
suupielestään. -- Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa
jatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin.
Vähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä
kellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä
pitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle.
Nälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.
Made kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin
huomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan
erittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain
tämäntapaista "pohjarisukkoa" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin.
Tyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana
kiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta
pahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on
jatkaa matkaa. -- Taaskin pelastus kuolemasta. "Vaaroja täynnä on
maailman-matka."
Jonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain
valkeata. Made läheni sitä... pysähtyi epäillen... uskalsi töytätä
turvallaan... -- se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi.
Uteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan
tuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta
oli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan
pujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä
hyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä "risukko", kelpaa
tähän laskea mätinsä.
Jään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys
piiritti joka puolelta. -- -- --
Aamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli
taas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä
uiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin
ärsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut
päästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen
liikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa.
Siinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat,
lahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria,
rauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat
tällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä
niin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä
toimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät,
livistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta
lappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla
hurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki
samankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä "kansainvaellus", samoin
kuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli
tulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat
erehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä
päin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen
ehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta
kovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä
vastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia
ja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa
tätä seikkaa, huomaa sen helposti.
Oikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui
tuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja
seuraavana aamuna oli "mainio mateenkutusää": raju lumimyrsky. Kaikki
muut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä.
Matalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä
muutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo
vähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti
kääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran
seinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä
rautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja
sieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja
suurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat
rautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet
enempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä,
vaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.
Seuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan
pimetessä laantui lumipyry ja yöllä "tuli suoja suuresta lumesta".
Yö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan
pimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja
paksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle
syväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin
nukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan.
Iltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin,
alaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta
keskiyön aikana käänsivät kaikki "keulansa" ulappaa kohti, ikäänkuin
siten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen.
Lahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.
Mateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen
toisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella
olevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän
"vankilansa" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet
rupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne
aavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain
mitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain
epämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin
ilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys.
Mateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä,
josta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei
löytynyt; täytyi siis jäädä tähän.
Sitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet
tahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä
humahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet
lumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja
yritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen
voimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti
hinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä.
Ilma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka
aukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen,
ponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti -- avantoon,
käännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.
Onnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta
mertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on
toisen onnettomuus...