Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen
kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman
taivaan kuvun eteläisellä rannalla.
Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien
sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan
illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.
Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli
yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut
puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet
hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis
ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä
oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen
lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja
hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä
lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla
karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt
oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka
narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se
verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän
luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien"
tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja
varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän
teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja
katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa
lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.
Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä
miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.
Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä
häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli
"pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin
saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime
yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun
ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.
Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se
pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan,
arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan
yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon
ympäristössä ja ojien varsilla.
Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä _oli_
"pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin
suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin
vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä
oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta,
korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti
tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni.
Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen.
Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten
niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi
jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha
tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä
kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla
kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi
ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että
aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä
silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.
Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien
pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen
pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen
kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät.
Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai
juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät
syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus
hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.
Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä,
niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia --
lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa
pyrstössä.
Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta
vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon.
Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät
vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon
oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen
hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes
toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.
Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja
lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne
eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa
jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.
Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma!
Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"
Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka
suloisilta ne tuoksuivatkaan!
Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa,
kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli
tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin
saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta
ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti
kauan malttaa odottaa.
Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä
takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja
nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää,
kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.
Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja
hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan
kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely "_väk-kä-kä-kää, kopeuk,
kopeuk_", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.
Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut.
Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä
tuntuivat herpaisevan jäseniä.
Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla
nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan
omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko
entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja
toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla
hyötyä vielä joskus.
Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura
lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.
Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan
kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen
tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään
nuorassa korvennettua kissanraatoa.
Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein
ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle
heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa
myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään
kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.
Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi
eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä
seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa
avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa,
tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen
aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on
myrkytetty. -- Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, -- mutta
olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä
syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen
jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin,
päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa
syömistä.
Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan
lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen... silloin
pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus... ja
kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin
tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se
koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista,
mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!
Vielä on sentään olemassa keino.
Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet
ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet
pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta
käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään
verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä
puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan
juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti
yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut
eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se
voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä
tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.
Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä
poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan
päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti
vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan
tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä,
mutta pian on kaikki ohi.
Kettu odotti...
Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin
jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa
odottaessaan.
Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.
Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan
ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen
makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista
tällä salolla. Muille kaikki, muille.