Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella.
Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin
kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän
hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen
kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja
ryskettä, -- pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.
Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin
tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin
pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta
ja lohduttomuutta.
Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme
tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet,
arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen
Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon
johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin
pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi...
Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun
hohteessa.
Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet
kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä
loppumattomassa lumi-erämaassa.
Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta
tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin
kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi
pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin
rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa.
Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa
kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat
ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta
selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän
reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin
hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen,
sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin
toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina
kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli
kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi
tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi
kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin
katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan
aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, -- paukahti pistoolin laukaus...
toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana
vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi
matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset
sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää
pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja.
Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä
tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin.
Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja
voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat
pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.
Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua
elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen
hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua
puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen
vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan
uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät
hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut
tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun
saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä
kertaa oli entinen asetoveri...
Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo
kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.
Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi
laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä
mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi
umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden
ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä
karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.
* * * * *
Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin
milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät
kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen
monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan
sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden
rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös
saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen
lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen
parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen
kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai
äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan
kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo
ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja
hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää,
vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden
muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen
herrakseen ja valtiaakseen.
Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa
paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.
Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa,
Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta.
Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän
toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat
vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi,
vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen"
uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut
paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen
nähneet.
Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään,
joutui paksu _homo sapiens_ yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa
täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut
kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten
äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun
hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina
ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei
hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.
Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli
niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä
silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen
hetkensä tulleen.
Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen
ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen
tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin
arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää
odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin
puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään --
sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän
niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä
pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja
"riivatun hotkaleita".
Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun
mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa
koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen
ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen,
tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei
ollut mitään pelättävää.
Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta
jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin.
Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi
vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta -- ne olivatkin tuulen
yläpuolella.
Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia
vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä.
Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat
entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi,
samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".
Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin
vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä
kävivät.
Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle
sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä,
juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli
muuten -- niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin
hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen
juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt
päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia
silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi
toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies
päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä
äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille
epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin
metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen
menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä
mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin
eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli
nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.
Mutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies
tempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä
haulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti
kiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein
kannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea
lumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset
voimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt... Muutamia
kertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla
silmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten
karva silisi ja takajalat suoristuivat.
Silloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina,
katsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä
aivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi
ampua.
Kesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä
kuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten
hiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.
Miehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he
edes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja
pysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin
yövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen
oli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä
lisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut.
Jos hukka olisi saanut _vähän_ syötävää, olisi se jaksanut juosta
lepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä,
että nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon,
mutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö
kaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään,
saattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli
lähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan
vainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja
painautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella,
jossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät,
liukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä
lämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta
kyllä se miehistä hien irtautti.
Susi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli
turvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta
poikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He
pistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.
Ilta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku
hidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään.
Hämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta
seuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt.
Erään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua
räkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä
peräytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin
lähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan
reiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa
kiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin
juoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran
hengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa
hampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla.
Kantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, --
olihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan
voimia.
Korkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti
silmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta
aukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä
ja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa
kaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille,
synnyinseuduille. -- -- --
Erä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden.
Saihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa.
Kunnia ei myöskään ollut vähäinen.
Useina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä
nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.
Mutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella
kylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.