juoksemaan, tiesi miksi, erään naisen jälkeen, joka nuolennopeudella
kulki hänen ohitsensa, ja jonka joka ruumiinosassa oli havaittavissa
jonkinlaista outoa aaltoilemista. Hän pysähtyi kuitenkin heti alkuun ja
jatkoi taas matkaansa hiljalleen ihmetellen itsekin, mistä ihmeestä oli
semmoisen kiireen saanut. Pian saapui hän niille tyhjille kaduille,
jotka eivät päivästä aikaakaan järin hauskaa tunnelmata herätä, sitä
vähemmin vielä illalla. Nyt näyttivät ne entistään vielä synkemmiltä ja
yksinäisemmiltä; lyhtyjä oli sangen harvassa -- öljystä kai oli puute;
näkyi puutaloja ja aitoja; ei missään ristinsielua; lumi yksinään
kimalteli kaduilla, ja matalat, suljetuilla ikkunaluukuilla varustetut
mökkirähjät häämöittivät surullisina pimeässä. Hän lähestyi sitä
paikkaa, missä katu päättyi mahdottomaan toriin, jonka toisessa
laidassa olevia taloja tuskin näki, ja joka näytti äärettömältä
erämaalta.
Kaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti
olevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä
hiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen
vallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän
katsahti taakseen ja ympärillensä -- hän oli tosiaankin kuin keskellä
merta. "Ei, parasta on olla katsomatta", ajatteli hän ja sulki
silmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli,
näki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, -- keitä,
sitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen
rintaansa ahdisti. "Mutta tuo viittahan on minun!" sanoi yksi heistä
raa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli
jo huutaa: "Poliisi!" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä,
suuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: "Tuosta tulee, jos huudat!"
Akaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta,
että sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei
enään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa
ja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla
oli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan;
mutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan.
Epätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki
suoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa
nojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa
juoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki
Akaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä
lainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi,
ett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen
pysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen
tuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten
rähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka
otti viitan.
Akaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät
hiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat
aivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.
Hänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan
ankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea,
pidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan
oven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli.
Kun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä
yhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että
komisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee
sitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan
poliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu,
sillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään
poliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee
poliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän
näkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee
suopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen.
Kuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan
huoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti -- se jätettäköön sen
arvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.
Varhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä
sanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin
taaskin: "Makaa." Hän tuli yhdentoista aikana -- sanottiin: "Ei ole
poliisipäällikkö kotona." Hän saapui taas päivällisen aikaan, -- mutta
eteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja
tahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli
tapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran
elämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään
poliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää,
että hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa
heistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään
uskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan
poliisipäällikköä.
Poliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen
viitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse
pääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista:
miksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut
jossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch
hämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko
poliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.
Koko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen
hänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana
vanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto
viitan ryöstöstä, -- katsomatta siihen, että löytyi niitäkin
virkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki
Akaakievitschista, -- liikutti useita. Päätettiin paikalla panna
toimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän
summan, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet
rahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön
kehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten
kertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti
ainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei
tämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin
viitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin
huostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on
hänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään _vaikutusvaltaisen
henkilön_ luokse; että tämä _vaikutusvaltainen henkilö_ kirjoittaa
asianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.
Mitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen
henkilön luo. -- Mikä virkamies tuo _vaikutusvaltainen henkilö_ oli,
sitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että _eräs vaikutusvaltainen
henkilö_ vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta
että hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten
ei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna
muihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa
sellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on
vaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan
kaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli
oltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan
saa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy
käydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori
ilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri -- nimineuvokselle, tai
jollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu
hänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut:
kukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain
nimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen
kanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen,
nimitti sen "vastaanottohuoneeksi" ja asetti ovelle joitain
teatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa,
ja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä
kulki, vaikka tuohon, "vastaanottohuoneeseen" mahtui tuskalla
tavallinen kirjoituspöytä.
_Vaikutusvaltaisen henkilön_ liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät,
mutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus.
"Ankaruutta, ankaruutta ja -- ankaruutta", oli hänen tapana sanoa ja
viimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi
silmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut
pienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat
hänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin
tarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään
kaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki
huoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen
äänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta:
"Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka
seisoo edessänne?" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska
toveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan
pois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä
kokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän
sattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan
järkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui
joutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä
alempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain
ääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän
itsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen
silmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin
huvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta
häntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen
puoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain
senkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta
jäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen
vain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten
itselleen ikävän ihmisen nimen.
Tällaisen _vaikutusvaltaisen henkilön_ luokse ilmaantui Akaaki
Akaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen,
mutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle
henkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja
keskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan
lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt.
Juuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku
Baschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: "Kuka hän on?" -- vastattiin:
"Joku virkamies". -- "Odottakoon, nyt ei ole aikaa", vastasi
vaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö
valehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa
aikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja
taputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: "kas niin,
Ivan Abraamovitsch!" -- "niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!" -- mutta
siitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan,
saadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut
palvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen
eteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä
enemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa,
kenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi
sihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä
varten: "Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää
hänen tulla sisään."
Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan
virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä
teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän
jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä
viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki
Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa,
hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun
kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin
"tuota", -- että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli
epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen
luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra
ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan
takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian
tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti,
"ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita
ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän
olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se
olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle..."
"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen
vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä
hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä
sentähden, että sihteerit tuota... ovat epäluotettavaa väkeä..."
"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette
saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne
saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja
ylempiä kohtaan!" -- Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään
huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis
olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen,
verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. --
"Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne?
Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi
jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään
Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan
jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät
vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi
hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta
vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli
vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada
ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen,
minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi,
että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä
itsekin tunsi pelkoa.
Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten
pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut
sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta.
Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes
jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta
neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli
se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta
sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on
toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä
ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla
huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun
lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin
kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas
jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti
hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka
jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän,
muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen
arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."
Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia
sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän
vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? -- sitä on mahdoton
tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki
lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän
Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset
ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja
kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen
peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha
kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta;
milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa
viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi,
Teidän ylhäisyytenne!" -- milloin hän taasen sadatteli, laskien
suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun
ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät
sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin
puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua.
Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa
liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.
Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä
tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut
perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin
kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli
tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo
lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra
nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen
kirjoittajaa.
Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman
Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut
olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei
kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä
häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa
nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, --
olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä
tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona,
ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan
elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka
maailman mahtavimmatkin lannistaa!...
Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty
vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu.
Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla,
ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen:
"Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää
sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki
Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi
virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään
kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja
epätasaisemmalla. --
Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki
Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä
muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen
yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin
tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta
sadunomaisen lopun.
Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan
luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään
virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa,
viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta
ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta
viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta,
pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta,
karhunnahkaisilta, -- sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja
nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi.
Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen
Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että
hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei
voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä
kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua
yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä
hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen
vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois.
Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen
kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka
kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin
poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo
saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää
pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka
aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni,
huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi
ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen
taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä.
Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää
aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei
poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo
aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen
silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen
aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen
tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät
aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni
eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene
tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin
sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.
Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet _erään vaikutusvaltaisen
henkilön_, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että
muuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea
vaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että _eräs
vaikutusvaltainen henkilö_ heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan
poistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan
hänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin
ominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja
kun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui
hänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi
hänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki
Akaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta
antamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä
siihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen
jonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän
jollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki
Akaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama
olisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja
hän oli koko päivän pois tolaltaan.