VIITTA
Kertomus
Kirj.
N. V. GOGOL
Venäjänkielestä ["Shinelj"] suomentanut Huugo Jalkanen
Kirjallisia pikkuhelmiå III.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
N. V. Gogol.
Nikolai Vasiljevitsch Gogol syntyi v. 1809 Vähä-Venäjällä, jossa hänen
isänsä eli kirjailijana. Jo nuorena ylioppilaana täytyi hänen isänsä
kuoltua itse ruveta elättämään itseään ja hän siirtyi silloin v. 1828
Pietariin, jossa toimi virkamiehenä, opettajana, näyttelijänä ja
sanomalehtimiehenä. Mutta hänen mielensä paloi kirjallisiin töihin, hän
tunsi palavaa halua luoda jotakin suurta, josta olisi kunniaa koko
hänen isänmaalleen. Nyt hän Puschkinia lukiessaan innostui
kotiseutuunsa ja kirjoitti ensimäisen suuremman teoksensa,
vähävenäläisen kansanelämänkuvauksen "Juhannusaatto". Nyt joutui hän
Pietarin paraimpiin kirjailijapiireihin, ja tästä lähtien käy hänen
kehityksensä nopeasti. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä kertomus "Viitta" on
käänteentekevä sekä hänelle että koko Venäjän kirjallisuudelle, sillä
se alkaa Venäjän varsinaisen realismin. Hän oli syventynyt kuvaajasta
tarkaksi elämän tutkijaksi ja tulkitsee erinomaisella lämmöllä ja
nerokkuudella ihmisten salaisimmatkin tuntemukset, sellaisetkin, joita
ei arkielämän pauhussa lainkaan huomatakaan. Kaikki sortoa kärsivät
saavat hänestä puolustajan, kaikki sortajat vihollisen. Purevalla
satiirilla, mutta samalla myös leikillisellä, sääliä herättävällä
huumorilla paljastaa hän koko senaikuisen venäläisen virkakoneiston
mädännäisyyden. 1838 ilmestyi hänen tunnettu teoksensa "Reviisori", ja
1842 toinen hänen kahdesta pääteoksestaan "Kuolleet sielut." --
Loppuijällään joutui hän pappien vaikutuksen alaiseksi, joutui tuskiin
sielunsa autuuden puolesta ja omantunnontuskiin siitä, että oli niin
paljon pilkannut lähimmäisiään. Näihin sisällisiin taisteluihin hänen
sielunsa ja ruumiinsa sitten vähitellen murtui, ja hän kuoli v. 1852.
Gogol on Venäjän kirjallisuuden tukipylväitä.
Suomentaja.
Viitta.
Virastossa -- mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä
mitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot,
rykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat.
Nykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa
kohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan.
Kerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä
piiripoliisipäälliköltä -- en muista mistä kaupungista -- joku
valituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että
keisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen
Majesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä
mahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun
romantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla
esiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan
juopuneessakin tilassa.
Siis on parasta kaikkien ikävyyksien välttämiseksi nimittää
puheenaolevaa virastoa vain _erääksi virastoksi_. Ja siis: _eräässä
virastossa_ palveli _eräs virkamies_, -- tosin virkamies sellainen,
jota ei juuri voi sanoa miksikään huomattavaksi; hän oli
lyhytkasvuinen, hiukan rokonarpinen, hiukan punatukkainen, vieläpä
vähän huonokuuloinen ja kaljupäinenkin; vielä oli hänellä ryppy
kummassakin poskipielessä, ja kasvonsa olivat hemoroidaalisen
väriset... Mitäpä tehdä! sellaista saa aikaan Pietarin ilmasto. -- Mitä
hänen arvonimeensä tulee (sillä meillähän täytyy ennenkaikkea ilmoittaa
arvonimi), oli hän n.k. ikuinen nimineuvos, joista, kuten tunnettua,
tekevät ivaa ja pilaa kaikenkarvaiset kirjailijat, jotka omaavat tuon
sangen kiitettävän tavan ivata niitä, jotka eivät voi puolustautua.
Virkamiehemme sukunimi oli Baschmatschkin. Nimestä kohta huomaa, että
se on joskus johtunut sanasta kenkä [sanaleikki mainitun virkamiehen
nimestä; kenkä on venäjäksi baschmák, siitä Baschmatschkin. Suom.
muist.], mutta tietämätöntä on milloin ja millä tavalla se on siitä
johtunut, sillä hänen isänsä, samoinkuin isoisänsä ja lankonsakin, sekä
kaikki täydelliset Baschmatschkinit olivat kävelleet saappaissa
vaihtaen vain kolmisen kertaa vuodessa puolianturoita.
Hänen ristimänimensä oli Akaaki Akaakievitsch. Se kuulostanee lukijasta
ehkä hiukan oudolta ja etsityltä; mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ole
millään lailla etsitty, vaan että seikka tosiaankin oli sellainen,
ettei muuta nimeä voitu millään lailla antaa. Tapahtumain kulku oli
seuraava.
Akaaki Akaakievitsch syntyi -- jollei muisti petä -- yöllä vasten
23:tta päivää maaliskuuta. Äiti-vainaja, joka oli virkamiehen vaimo ja
kerrassaan kelpo nainen, valmistautui, kuten tuleekin, ristimään lasta.
Äiti makasi vielä vuoteellaan vastapäätä ovea. Hänen oikealla
puolellaan seisoi kummi, arvoisa Ivan Ivaanovitsch Jeroschkin, joka
palveli osastonpäällikkönä senaatissa, ja kummitäti, harvinaisen
hyväsydäminen poliisiupseerin vaimo Ariina Semjoonovna Bjelobryschkova.
Äidille annettiin valittavaksi mieluisin kolmesta nimestä: Makija,
Sassija, tai jos nämä eivät kelpaisi, olisi lapsi ristittävä marttyyri
Hasdasaatan kaimaksi.
"Ei!" tuumi vainaja, "nimet ovat kaikki niin kummia..."
Tehdäkseen hänen mielikseen, avasivat kummit kalenterin toisesta
paikasta ja löysivät taas kolme nimeä: Trifiili, Duula ja Varahaasi.
"Johan nyt on kumma", virkkoi eukko; "minkälaisia ne kaikki nimet
onkaan! En ole tosiaankaan ikänäni sellaisia kuullut. Olisipa vielä
edes Vadát, tai Varúh, mutta Trifiili ja Varahaasi!"
Vielä käännettiin lehtiä ja löydettiin Pavsikaahi ja Vahtiisi.
"No, jo minä huomaan, että hänellä on huono onni", virkkoi eukko.
"Parasta on nimittää lapsi isänsä mukaan. Isä oli Akaaki, niinpä olkoon
poikakin Akaaki."
Täten sai lapsi nimekseen Akaaki Akaakievitsch. Hänet kastettiin,
jolloin hän itki kovasti ja väänsi naamaansa niin julman näköiseksi,
kuin olisi jo edeltäpäin aavistanut joutuvansa nimineuvokseksi. Ja
siten kaikki tapahtui. -- Olemme esittäneet tämän kaiken vain
senvuoksi, että lukija voisi itse nähdä, että kaikki tapahtui
välttämättömyyden pakosta, ja ettei mitään muuta nimeä voitu antaa.
Kukaan ei voinut muistaa, mihin aikaan Akaaki Akaakievitsch oli tullut
virastoon, ja kuka hänet sinne oli toimittanut. Miten olikaan muuttunut
tirehtöörejä ja muita päälliköitä, hänen oli aina nähty istuvan
paikallaan samassa asennossa ja samaa puhtaaksikirjoittajan virkaa
hoitaen, niin että lopulta luultiinkin, että hän oli kaiketi jo
valmiina virkamiehenä maailmaan syntynytkin, virkatakki yllään ja kalju
paikka päälaellaan. Virastossa ei häneen kiinnitetty minkäänlaista
huomiota. Vahtimestarit eivät ainoastaan olleet nousematta seisaalleen,
kun hän saapui, vaan vielä lisäksi eivät edes katsahtaneetkaan häneen,
aivankuin olisi vain joku kärpänen lentänyt etehisen läpi. Päälliköt
kohtelivat häntä jotenkin kylmänylivaltaisesti. Kuka osastonpäällikön
apulainen hyvänsä pisti vain paperin suoraan hänen nenänsä alle
sanomatta edes: "Kirjoittakaa puhtaaksi!" tai: "Tästä saatte hupaista
työtä", tai jotain muuta sopivaa, kuten on tapana sivistyneemmissä
virastoissa. Ja hän otti paperin vastaan tarkastaen vain sitä,
katsomatta lainkaan kuka sen hänelle antoi, ja oliko tällä siihen
oikeutta, -- otti ja ryhtyi sitä heti puhtaaksikirjoittamaan.
Nuoret virkamiehet laskivat hänestä pilaa niin paljon kuin heidän
kansliajärkensä suinkin salli ja kertoivat hänen vieressään hänestä
tekaisemiaan juttuja; sanoivat hänen hakkailevan emännöitsijäänsä,
vanhaa, seitsenkymmenvuotiasta eukkoa; kysyivät koska he aikovat
viettää häitä; siroittivatpa vielä hänen päällensä pieniä paperin
palasiakin, sanoen niitä lumeksi.
Mutta Akaaki Akaakievitsch ei puuttunut kaikkeen tähän peliin
yhdelläkään sanalla, oli vain omissa oloissaan, aivankuin ei olisi
ketään ollut hänen ympärillään. Eikä tämä härnäys häirinnyt edes hänen
työskentelyänsäkään. Keskellä tuota hälinää ei hän tehnyt ainoatakaan
kirjoitusvirhettä. Ja ainoastaan joskus kun tuo karhunleikki kävi aivan
sietämättömäksi, kun tönäsivät häntä käsivarteen estäen häntä
kirjoittamasta, silloin hän hiljaa äännähti: "Jättäkää minut rauhaan!
Miksi minua kiusaatte?" Ja jotakin kummaa sisälsivät nämä sanat ja se
äänensävy, jolla ne lausuttiin. Niissä värähteli sellainen
surumielisyys, että eräs nuorukainen, joka juuri hiljan oli nimitetty
virkaansa, ja joka muiden esimerkkiä seuraten aikoi ruveta härnäämään
häntä, äkkiä peräytti aikeensa nuo sanat kuullessaan, aivankuin jokin
olisi häntä koskenut; ja sen erän perästä tuntui hänestä, kuin olisi
kaikki muuttunut hänen silmissään, kuin näkisi hän kaikki uudessa
valossa. Joku käsittämätön tunne vieroitti hänet tovereistaan, joihin
oli tutustunut siinä luulossa, että he olivat säädyllisiä, sivistyneitä
ihmisiä. Ja vielä kauvan tämän tapahtuman jälkeenkin ilmestyi keskellä
hänen hilpeimpiä hetkiäänkin hänen eteensä pienen virkamiehen kuva,
joka läpitunkevalla äänellä virkkoi: "Jättäkää minut rauhaan! Miksi
minua kiusaatte?" ja näitä läpitunkevia sanoja seurasi toiset: "Olenhan
veljesi". Ja tuo nuorukaisraukka peitti kasvot käsiinsä -- ja sitten
elämänsä varrella hän monta kertaa kauhistui huomatessaan, miten paljon
on ihmisissä epäinhimillistä, miten paljon julmuutta ja raakuutta
piilee hienostuneen ja sivistyneen ulkokuoren alla, vieläpä, Jumala
nähköön! niissäkin ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat jalosukuisia
ja rehellisiä...
Ei ole helppo löytää toista ihmistä, joka niin kokonaan olisi
antautunut tehtäväänsä. Ei riitä, jos sanoo, että hän hoiti virkaansa
hartaudella, ei, hän hoiti sitä rakkaudella. Virassaan, tuossa
alituisessa puhtaaksikirjoittamisessa, oli hänellä oma vaihteleva,
miellyttävä maailmansa. Kun hän kirjoitti ilmeni hänen kasvoissaan
todellinen nautinto. Erittäinkin olivat muutamat kirjaimet hänen
lemmikkejään, ja niitä kirjoittaessaan oli hän vallan haltioissaan. Hän
hymyili, vilkutti silmiään ja maiskutteli huuliaan, niin että hänen
kasvojensa ilmeistä saattoi lukea melkein joka kirjaimen, minkä hänen
kynänsä piirsi. Jos häntä olisi intonsa mukaan palkittu, olisi häh
suureksi hämmästyksekseen ehkä saanut valtioneuvoksen arvon. Mutta nyt
oli hän vain, kuten hänen toverinsa pilkaten sanoivat, palvellut
"soljen napinreikään ja hemoroidin suoleensa".
Ei voi olla muuten huomauttamatta, että häneenkin oli sentään
jonkunverran huomiota kiinnitetty. Eräs tirehtööri, joka oli
hyvänluontoinen mies ja tahtoi palkita häntä pitkäaikaisesta
palveluksesta, oli käskenyt antaa hänelle jotakin hiukan tärkeämpää
työtä, kuin tavallista puhtaaksikirjoitusta, nimittäin kirjoittaa
jonkunlainen ote jo valmiista kirjelmästä johonkin toiseen virastoon.
Ero tämän työn ja puhtaaksikirjoituksen välillä oli vain siinä, että
hänen tuli vaihtaa päällekirjoitus ja muuttaa muutamia verbejä
ensimäisestä persoonasta kolmanteen. Tämä tuotti hänelle niin paljon
työtä ja päänvaivaa, että hän tuli hiestä aivan märäksi. Hän pyyhki
otsaansa ja sanoi viimein: "Ei, tämä ei suju; parasta on, että annatte
minulle jotakin puhtaaksikirjoitettavaksi".
Tästä lähtien sai hän aina vaan puhtaaksikirjoittaa, ja ulkopuolella
sen piiriä ei hänestä näyttänyt mitään olevan olemassakaan.
Hän ei pitänyt lainkaan huolta puvustaan, ja silläpä ei hänen
virkatakkinsa ollutkaan enään viheriäinen, vaan vivahti joltain
punertavanharmaalta. Hänen kauluksensa oli kapea ja matala, niin että
hänen kaulansa, joka ei suinkaan ollut pitkä, pisti siitä hyvin
pitkälle esiin, aivankuin niiden päätään liikuttelevien kipsisten
kissain, joita kiertävät kaupustelijat kannikselevat tusinamäärin
päänsä päällä. Ja aina oli hänen vaatteissaan joko heinänkorsia, tai
lankapätkiä, tai jotain muuta. Sitäpaitsi oli hänellä erityinen taito,
kaduilla kävellessään, osua aina ikkunoiden alle juuri silloin, kun
niistä heitettiin ulos tunkioita, ja siksipä hänen hattunsa päällys
olikin aina täynnä arbuusin- ja melooninkuoria ja kaikenlaista
mahdollista törkyä.
Akaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan
siihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat
virkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin
erinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella
katua oli katkennut housunlahkeiden hihna, -- mikä aina nosti veikeän
hymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin
katselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla
kirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen
tietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja
puhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan,
silloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan
pikemmin keskellä katua.
Tultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa
kaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan
huomaamatta sen makua, -- söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä
Jumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa
alkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi
puhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos
hän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen
itselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei
kauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin
uudelle tai tärkeälle henkilölle.
Ei edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja
koko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan,
osaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen
kynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä
kaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman
tarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään
hyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin,
mikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, --
mikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle
neitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän "tähdelle", -- mikä
mennen -- ja niin useimmiten tapahtuikin -- suoraa jonkun toverinsa
luo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa
vähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja
joissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain
pikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja
sisällä istumista vapaa-aikoina, -- toisin sanoen, silloin kun kaikki
virkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan
meluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera,
vetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä
kaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä
seurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan
eikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, -- tai jos ei ollut, mistä
jutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle
tultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli
katkaistu häntä; -- sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat,
silloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin
huvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään
iltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo
edeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää
puhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka
400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja
hän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi
olemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan
nimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien
sellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja
anna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.
Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka
pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu,
kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan
sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri
siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se
jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman
eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä.
Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää
pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan
aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun
juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja
tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä
kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.
Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen
selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän
koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän
tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan
sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta
kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka
oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan
rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen
pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja
nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen
näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä
käytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut
tekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.
Huomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki
Akaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui
jossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta
silmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä
menestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien
paikkaamista, -- nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä
hautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin
pitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi
esittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme
kaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.
Ensin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun
herran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä
lähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen
tavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman
erotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli
ristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille
ja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja
saksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin
hänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa
enempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua,
mutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut
suuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan
tirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja
päästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.
Kiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja
jotka -- totta puhuen -- olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja
löyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan
yleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, -- kiivetessään ylös
rappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch
määräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi
ruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli
päästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään
torakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän
huomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan
suurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle
ristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten
tavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti
ensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka
kilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle
sangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa,
ja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia
onnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden
kiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: "Etkö
luista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!"
Akaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut
sellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki
Petroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan
"kuraasissa", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: "oli pätkässä, senkin
yksisilmäinen piru". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti
hyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka
kerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli
ollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta
kymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen.
Mutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä,
itsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja.
Akaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa
käpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch
katsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki
Akaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: "Päivää, Petroovitsch!" --
"Toivotan terveyttä, herra!" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä
Akaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista
riistaa tämä toi.
"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota..." Akaaki Akaakievitschin tapana
muuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla,
adverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei
ollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen
vaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään
kesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: "Tämä on,
tosiaankin, kerrassaan tuota..." ei siitä syntynytkään sen enempää, ja
hän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.
"Mitä niin?" kysyi Petroovitsch samalla tarkastaen ainoalla silmällään
koko hänen virkapukunsa kauluksesta ja hihoista aina selkään,
liepeeseen ja napinreikiin saakka, mikä kaikki oli hänelle varsin
tuttua, se kun oli hänen omaa tekoaan. Se on muuten räätälien tapa; sen
he ensimäiseksi tekevät, kun heidät kohtaa.
"Minä, Petroovitsch, tuota... viitta, näes, verka... katsoppas,
kaikkialta muualta aivan lujaa... se on hiukan tomuttunut ja näyttää
sentautta vanhalta, mutta se on uutta ja on vain tästä yhdestä ainoasta
paikasta hiukan tuota... selästä, ja vielä, näes, vähän tältä yhdeltä
olkapäältä hieraantunut, ja tältä toiseltakin hiukan... näetkös siinä
on kaikki... eihän siinä työtä mitään..."
Petroovitsch otti kapotin, levitti sen aluksi pöydälle, tarkasteli
kauan, ravisti päätään kuroittaen ikkunanreunalta pyöreän nuuskarasian,
jonka kannessa oli jonkun kenraalin kuva, -- mutta kenen, sitä ei
voinut kuvasta nähdä, sillä sen kasvojen paikka oli sormella puhkaistu
ja sitten liimattu siihen nelikulmainen paperipala. Nuuskattuaan otti
Petroovitsch kapotin uudelleen käsiinsä ja tarkasteli sitä tulta vasten
ja taas ravisti päätään, sitten käänsi hän sen vuoripuolen päälle ja
ravisti uudelleen päätään, otti sitten taas rasian paperilla
liimattuine kenraalinkuvineen, vetäsi nuuskaa nenäänsä, sulki kannen ja
pani rasian taas pois ja sanoi viimein: "Ei sitä voi korjata; kovin on
vaate huonoa!"
Akaaki Akaakievitschin sydän vavahti hänen nämä sanat kuultuaan.
"Miksikä ei voi, Petroovitsch?" sanoi hän melkein lapsellisen
rukoilevalla äänellä, "eihän se ole muuta kuin olkapäiltä hiukan
kulunut; on kai sinulla jonkinlaisia tilkkuja?..."
"Niin kyllähän tilkkuja voisi löytyä, kyllähän tilkkuja aina on",
vastasi Petroovitsch, "mutta neuloa ei voi; kangas on aivan mätää, jos
siihen neulalla koskee -- niin se jo hajoo."
"Antaa hajota, pane sinä paikka päälle."
"Mutta eihän tässä ole, mihin tässä paikan panee, eihän se ilmassa
pysy; vaate on liiaksi kulunut. Eihän tämä ole kuin nimeksi verkaa, ja
jos siihen tuuli puhaltaa, niin se hajoo ilmaan."
"No, vahvista sinä sitä. Eihän se oikeastaan tuota!..."
"Ei", sanoi Petroovitsch päättävästi, "ei sitä voi korjata. Kangas on
jo liian huonoa. Parempi on, että teette siitä itsellenne jalkarievut,
kun tulee kylmempi talvisaika, sillä sukat eivät lämmitä. Saksalaiset
ovat ne keksineet, voidakseen siten kiskoa enemmän rahaa. (Petroovitsch
pilkkasi tilaisuuden sattuessa mielellään saksalaisia). Mutta viitta on
teidän teetettävä uusi!"
Kuullessaan sanan "uusi", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin
silmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin.
Selvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan
paperilla paikatun kenraalin kuvan.
"Miten uusi?" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.
"Niin uusi", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.
"No, mutta jos pitäisi uusi -- niin mitä se sitten tuota...?"
"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?"
"Niin."
"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon", sanoi
Petroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi
mielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen
kokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon
ällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.
"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!" huudahti Akaaki Akaakievitsch
raukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui
aina hiljaisella äänellä.
"Niinpä niin", vastasi Petroovitsch, "mutta ei sitä sittenkään vielä
niin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori
kapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan."
"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että
edes vielä vähän aikaa kestäisi!" sanoi Akaaki Akaakievitsch
rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä
Petroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.
"En, ei käy päinsä -- työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon",
virkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan
aivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen
mentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön,
tyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt
räätälinammattia.
Kadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. "Mitä
ihmettä", puheli hän itsekseen, "en olisi tosiaankaan luullut sen
käyvän tuota..." -- sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan:
"niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi
voinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota..." -- Tämän
jälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: "Olkoon
miten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota...
tätä en mitenkään... sellainen se on asianlaita!" Tämän sanottuaan hän,
sensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen
suuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs
nuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria
ruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen
päällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi
erästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa
viereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle
kämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että
poliisivartija ärähti: "Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään
trottuaali riitä?" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja
kääntymään kotiin päin.
Sinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja
oikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei
enään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän
ystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. "No", sanoi
Akaaki Akaakievitsch, "nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella,
hän on nyt tuota... vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä
menen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän
jälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman
päänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa
kymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, -- hän on
silloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota..."
Siten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja
odotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että
Petroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen
luokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti
silmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta
kaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys,
sanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: "Ei voi, suvaitkaa
tilata uusi." Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä
kymmenkopeekkaisen. "Kiitoksia paljon, herra, juon teidän
terveydeksenne", virkkoi Petroovitsch, "mutta mitä viittaan tulee, niin
se ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa
varma, sehän on sovittu asia."
Akaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta
Petroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: "Uuden
minä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt
siitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät
käpälähaat."
Nyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa
tullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin
tiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista
ylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin
menoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka
vanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata
neulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita
on sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat
menivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin
niin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta
neljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle
niin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara
meressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä
ensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan
voinut pidättäytyä huudahtamasta: "Onkos sun pääs mennyt pyörälle,
senkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt
kiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen." Hän kyllä
tiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta
mistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys?
Puolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi... ehkäpä hiukan
enemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?... Mutta lukijanhan
täytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.
Akaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään
ruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka
kannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden
kuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan.
Siten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo
suurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa;
mutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä
ruplaa?
Akaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää
jokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi.
Piti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää
ja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen
työskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa
astua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta
eivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin
harvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne
aina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen
yönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti
säästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin
rajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään,
-- vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän
kehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista
ihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen
olemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt
naimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan,
ikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä
elämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen
kanssaan, -- ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva
ihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine
vuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi,
niinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen
päämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään
epäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet.
Toisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä
pälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus
oikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet
hajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä
virheen, niin että melkein ääneensä huudahti: "Uh!" ja teki
ristinmerkin.
Joka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia
puhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka,
ja minkä väristä, ja minkä hintaista, -- ja vaikkakin hiukan
huolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen,
että kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan
ja viitta tehdään.
Ja se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan.
Tirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä
ruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista
kuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki
Akaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin
sattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut
kaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain
kulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista -- ja Akaaki
Akaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan
korville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi
sykkimään kiihkeästi.
Heti seuraavana päivänä meni hän Petroovitschin kanssa kauppaan. He
ostivat erinomaisen hyvää verkaa -- eikä ihmekään sillä johan he
puolisen vuotta olivat tätä asiata tuumineet ja harva se kuukausi
käyneet kaupoissa tinkimässä. Senpätähden itse Petroovitschkin sanoi,
ett'ei verka enään siitä parane. Vuoriksi ostivat he sertinkiä, mutta
niin hyvää ja lujaa, että se Petroovitschin sanojen mukaan oli silkkiä
paljon parempaa, vieläpä kauniimpaa ja kiiltävämpääkin. Näädännahkaa he
eivät sentään ostaneet, sillä se oli liian kallista, mutta ostivat
sensijaan parasta kissannahkaa mitä vain kaupassa oli, -- sellaista,
ett'ei sitä etäämpää lainkaan näädännahasta erottanut.
Petroovitsch valmisteli viittaa kaikkiaan kaksi viikkoa, sillä siinä
oli paljon "tikkaamista", muuten se kyllä olisi ennenkin valmistunut.
Työstä otti Petroovitsch kaksikymmentä ruplaa -- sen vähemmällä ei
mitenkään voinut tehdä, sillä siinä oli hienot, kaksinkertaiset
silkkisaumat, ja joka sauman oli Petroovitsch omilla hampaillaan
"rässännyt", puristaen niihin kaikenlaisia kuvioita.
Ja sitten... vaikea on tosin sanoa, minä päivänä se nyt tapahtui, mutta
varmaankin oli se juhlallisin päivä Akaaki Akaakievitschin elämässä,
kun Petroovitsch viimeinkin toi viitan. Hän toi sen aamulla, vähää
ennen virastoon menoaikaa. Viitta tulikin mitä parhaimpaan aikaan,
sillä alkoi jo hiukan pakastella, ja kylmyys näytti olevan vain yhä
lisääntymässä. Petroovitsch toi viitan siten kuin hyvän räätälin
tuleekin. Hänen kasvoillaan asusti niin merkitsevä ilme, ett'ei Akaaki
Akaakievitsch ollut ennen moista nähnyt. Varmaankin hän täysin määrin
tunsi, ett'ei ollut tehnyt mitään pientä, ja että nyt näyttäytyi se
kuilu, joka erotti sellaiset räätälit, jotka vaan paikkaavat ja
korjaavat, niistä, jotka neulovat uusia. Hän otti viitan nenäliinasta,
jossa hän sen oli tuonut (nenäliina oli pesonjälkinen; hän kääri sen
sitten kokoon ja pisti taskuunsa käytettäväksi). Otettuaan viitan
esille, hän katsahti hyvin ylpeästi ja pitäen kiinni hioista asetti sen
hyvin kätevästi Akaaki Akaakievitshin hartioille; sitten venytteli ja
sovitteli hän sitä ilman hihoja hetkisen ja koetteli sen sopivaisuutta,
napit auki. Ikämiehenä tahtoi Akaaki Akaakievitsch koettaa hihojakin.
Petroovitsch auttoi hänen kätensä hihoihin, ja nekin olivat hyvät.
Sanalla sanoen; viitta näytti olevan erinomainen ja hyvin sopiva.
Petroovitsch ei unohtanut samalla huomauttaa, että hän teki niin
halvalla vain senvuoksi, ett'ei hänellä ollut kylttiä ja että asui
syrjäkadulla ja oli tuntenut Akaaki Akaakievitschin jo kauan, mutta
Nevskin prospektin varrella olisi siitä otettu paljasta tekopaikkaa
kahdeksankymmentäviisi ruplaa. Akaaki Akaakievitsch ei tahtonut väittää
vastaan, sillä hän pelkäsi niitä suuria summia, joilla Petroovitsch niin
mielellään sokasi toisten silmät. Hän maksoi Petroovitschille
työpalkan, kiitti ja läksi uudessa viitassaan virastoon.
Petroovitsch läksi heti hänen jälessään ja, jääden kadulle seisomaan,
katseli vielä kauan kättensä työtä etäämpää ja meni kadun toiselle
puolelle, kiirehtiäkseen poikkikatua toiselle kadulle, juostakseen
uudelleen edelliselle kadulle näkemään vielä kerta viittaansa toiselta
puolelta, se on suoraa edestä.
Sill'aikaa kulki Akaaki Akaakievitsch mitä juhlallisimmassa
mielentilassa tietänsä. Hän tunsi joka hetki, että hänen hartioillansa
oli uusi viitta, ja hän hymyilikin vielä muutaman kerran sisäisestä
tyytyväisyydestä. Itse asiassa olikin sillä kaksi hyvää ominaisuutta:
ensiksi, että se oli lämmin, ja toiseksi, että se oli hyvä. Matkaa ei
hän huomannut ollenkaan ja saapui tuossa tuokiossa virastoon. Eteisessä
hän riisui viitan, tarkasti sitä joka puolelta ja uskoi sen
vahtimestarin erityiseen huostaan. Kumma kyllä, tiesivät kohta kaikki
virastossa, että Akaaki Akaakievitschilla oli uusi viitta, ja ett'ei
kapottia enään ollut olemassa. Kaikki hyökkäsivät heti eteiseen
katsomaan Akaaki Akaakievitschin uutta viittaa. Sitten rupesivat he
onnittelemaan häntä ja paiskaamaan hänelle kättä. Akaaki Akaakievitsch
vain aluksi hymyili, mutta sitten häntä rupesi hävettämään. Ja kun
kaikki tunkeilivat hänen ympärillään ja rupesivat juttelemaan viitan
"krymppäämisestä", ja että hänen tulisi kaikin mokomin toimia heille
illatsut, joutui Akaaki Akaakievitsch kokonaan hämilleen, eikä tiennyt
miten olla, mitä vastata ja miten estellä. Hän oli jo muutaman hetken
kuluttua sangen punastuneena rupeamaisillaan aivan vilpittömästi
uskottelemaan, ettei se ollutkaan mikään uusi viitta, vaan että se oli
vanha. Viimein sanoi joku osastonpäällikön apulainen joka tahtoi
näyttää, ett'ei hän ollut lainkaan ylpeä, vaan että oli tuttavallinen
alempainsakin kanssa: "Minä pidän Akaaki Akaakievitschin sijasta
illatsut ja kutsun kaikki täksi illaksi teelle; sattuu muuten olemaan
minun nimipäiväni." Virkamiehet luonnollisestikin onnittelivat
osastonpäällikön apulaista ja ottivat hänen ehdotuksensa mielihyvällä
vastaan. Akaaki Akaakievitsch tahtoi kieltäytyä, mutta kaikki sanoivat,
että se olisi epäkohteliasta, suorastaan häpeällistäkin, eikä hän
voinut millään muotoa kieltäytyä. Muuten hän sitten tuli hyvilleen, kun
muisti, että hän sen johdosta saa tilaisuuden mennä illatsuihin uudessa
viitassaan. Koko tämä päivä oli Akaaki Akaakievitschille mitä suurin
juhlapäivä. Hän palasi kotiin mitä hilpeimmällä tuulella, riisui
viittansa ja ripusti sen varovasti seinään ihailtuaan vielä kerran
verkaa ja vuoria; ja sitten otti hän esille vertauksen vuoksi vanhan
kapottinsa, joka oli vallan hajoamistilassa. Hän katseli sitä ja
hymyili itsekin; suuri oli tosiaankin ero! Ja vielä syödessäänkin hän
yhä hymyili, muistellessaan kapotin kurjaa tilaa.
Hän aterioitsi iloisella mielellä, eikä kirjoittanut mitään puhtaaksi
syömisen jälkeen, vaan loikoili tyytyväisenä vuoteellaan, kunnes ilta
pimeni. Sitten hän viivyttelemättä pukeutui, otti viitan hartioilleen
ja läksi ulos.
Emme, paha kyllä, voi varmuudella sanoa missä mainittu virkamies asui,
sillä muisti alkaa pahasti pettää, ja kaikki mitä Pietarissa ikinä on,
kaikki kadut ja talot ovat sulaneet yhteen ja sekoittuneet
päässä niin, että on vaikea saada sieltä mitään järjestyksessä esiin.
Miten liekään, se ainakin on varmaa, että tuo virkamies asui paremmassa
kaupunginosassa, siis hyvin etäällä sieltä, missä Akaaki
Akaakievitschin asunto sijaitsi.
Aluksi sai Akaaki Akaakievitsch kulkea useita tyhjiä ja huonosti
valaistuja katuja. Mutta kuta lähemmäksi hän virkamiehemme asuntoa
saapui, sitä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla, ja sitä kirkkaammin
olivat ne valaistuja. Jalankulkijoita oli enemmän, alkoipa näkyä
hienosti puettuja naisiakin. Miehillä näkyi majavannahkakauluksia. Yhä
harvemmin kohtasi ajurin, jolla oli puinen, kullatuilla puunappuloilla
koristettu reki, mutta sitä useammin pika-ajureita, joilla oli punaiset
samettilakit, lakeeratut reet ja karhuntaljat rekipeitteinä, sekä
vaunuja, jotka kiisivät katuja paiskellen pyöristään lunta ympärilleen,
ja joiden kuskeilla oli runsaasti koristetut puvut. Akaaki
Akaakievitsch katseli kaikkea tätä, kuin ainakin uutta, sillä hän ei
ollut enään useampaan vuoteen käynyt iltaisin ulkona. Hän pysähtyi
erään myymälän valaistun ikkunan eteen katselemaan jotakin taulua, joka
kuvasi kaunista naista, joka juuri riisui kenkää, joten hänen sievä
jalkansa oli näkyvissä; naisen takaa pisti viereisen huoneen ovesta
esiin miehenpää sievine poski- ja huulipartoineen. Akaaki Akaakievitsch
pudisti päätään, hymähti ja jatkoi matkaansa. -- Miksikä hän hymähti?
-- senkötähden, että kohtasi jotakin sellaista, mikä oli hänelle aivan
outoa, mutta josta jokaisella ihmisellä kuitenkin on jonkunlainen
aavistus, tai lieköhän ajatellut, kuten monet muutkin virkamiehet,
seuraavaan tapaan: "No voi noita ranskalaisia! Jos he vain jotakin
haluavat tuota noin, niin myös todellakin tuota!..." Mutta voipa olla,
ettei hän sitäkään ajatellut, sillä mahdotontahan on nähdä ihmisen
sieluun ja tietää kaikkea, mitä hän ajattelee.
Viimein saapui hän sen talon luokse, jossa osastonpäällikön apulainen
asui. Tämä samainen virkamies näkyi elävän aika komeasti, sillä portaat
olivat hyvin valaistut, ja hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa.
Saavuttuaan eteiseen, näki Akaaki Akaakievitsch seinänvierillä pitkät
rivit kalosseja, joiden välissä, keskellä huonetta seisoi pihisevä
samovaari, joka päästeli tuon tuostakin ilmaan höyrypilviä. Seinillä
riippui aika joukko viittoja ja kappoja, joista muutamilla oli oikein
majavannahkaiset kaulukset, tai samettiset käänteet. Seinän takaa
kuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja kovemmaksi,
kun ovi aukeni, ja lakeija astui eteiseen kantaen tarjotinta, jolla oli
kerma-astia, korppukori, ja joukko tyhjiä laseja. Kaikki olivat jo
nähtävästi aikoja sitten saapuneet, ja ensi teelasit juotu. Riisuttuaan
itse viittansa astui Akaaki Akaakievitsch sisään, ja hänen eteensä
avautui näky, jossa sekaisin näkyi kynttilöitä, häliseviä virkamiehiä,
piippuja ja pelipöytiä; ja jokapuolelta kuuluva puheensorina ja
tuoliensiirtämisestä syntyvä kolina hämmensi kokonaan hänen kuulonsa.
Hän pysähtyi neuvotonna keskelle huonetta, koittaen ajatella, mitä
tehdä. Mutta kohta hänet kuitenkin huomattiin ja tervehdittiin meluten,
ja kaikki menivät heti eteiseen katsomaan uudelleen hänen viittaansa.
Akaaki Akaakievitsch hämmentyi hiukan, mutta puhdassydäminen mies kun
oli, ei hän voinut olla tuntematta iloa nähdessään, miten kaikki
kiittivät hänen viittaansa. Sitten kaikki luonnollisestikin jättivät
hänet ja hänen viittansa ja palasivat taas visti-pöytien ääreen. Kaikki
tuo melu, puheensorina ja tunkeilevat ihmiset, -- kaikki se oli
jotenkin vierasta Akaaki Akaakievitschille. Hän ei oikein tiennyt miten
olla, kuin eleä, minne pistää kätensä, jalkansa ja koko olemuksensa.
Lopulta istuutui hän pelaajien viereen, katseli kortteja ja yhtä ja
toista kasvoihin ja rupesi jonkun ajan kuluttua haukottelemaan, kun
tuntui ikävältä, -- etenkin, kun jo aikoja sitten oli mennyt se aika,
jona hänen oli tapana panna levolle. Hän olisi tahtonut jättää
jäähyväiset isännälle, mutta häntä ei laskettu menemään, vaan
sanottiin, että täytyy juoda välttämättömästi uuden viitan kunniaksi
malja samppanjaa. Akaaki Akaakievitsch pakotettiin juomaan kaksi lasia,
joiden jälkeen hänestä tuntui huoneessa kaikki hauskemmalta, vaikka ei
hän voinutkaan mitenkään unohtaa, että kello oli jo 12; ja että olisi
jo aikoja sitten ollut aika mennä kotiin. Ajatellen, ettei isäntä vain
voisi häntä mitenkään pidättää, meni hän salaa ulos huoneesta, etsi
eteisestä viittansa, jonka mielipahakseen näki makaavan permannolla,
pudisteli sitä, nyppi siitä pienemmätkin rikat pois, pani sen päällensä
ja meni portaita myöten ulos. Kaduilla oli vielä yhtä valoisa kuin
ennenkin. Muutamat sekatavarakaupat, nuo palvelijain ja muidenkin
ihmisten alituiset kokouspaikat, olivat vielä auki; toisista, jotka jo
olivat kiinni, tunkeutui ovenrakojen läpi pitkiä valojuovia, ilmaisten
siellä vielä olevan jäljellä ihmisiä, arvatenkin talon piikoja ja
palvelijoita, jotka siellä, piilossa isäntäväeltänsä, päättelivät
päiväisiä rupattelujansa.