illalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä
vielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi
itsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen
mielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja
sydämellinen -- toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti.
Illallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, -- seikka, joka ei
tietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai
hänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei
päättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen,
Karoliina Ivanownan, luokse, -- naisen, jonka sanottiin olevan
saksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä
suhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo
ikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista
toinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär,
jolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu
suutelemaan hänen kättään virkkaen: "Bonjour, papa!" Hänen puolisonsa,
vielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli
ennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin
käännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta
vaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt
kotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä
suhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä
ystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan;
mutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden
arvosteleminen kuulu meille.
Vaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja
sanoi ajajalle: "Karoliina Ivanownan luo!" Ja hän vaipui,
kääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen
tilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, -- kun ei
nimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat
päässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja
keksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia
kohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan
naurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän
toistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä
yhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että
hän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät
häntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat,
Jumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin
paiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet
hänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla
törmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan...
Äkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin
kovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan
lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet
kauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat
kuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu
kasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja
kuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: "No,
siinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua
kaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun... ja
vielä haukuit -- annappa nyt omasi!" -- Vaikutusvaltainen henkilö parka
oli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin
ja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen
miehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: "Ah, miten voimakas
luonne!" tunsi hän kuitenkin nyt -- kuten epäilemättä hyvin moni muukin
sankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt -- niin
hirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa
jonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja
karjasi oudolla äänellä ajajalle: "Kotiin täyttä kyytiä!" Kuultuaan
äänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä,
ja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin,
tuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin
muuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo
asuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja
ilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina
Ivanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön
kuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna
teenjuonnin jälkeen virkkoi: "Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea".
Mutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli
tapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.
Tämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän
tästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: "Miten uskallatte?
ettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?" Ja jos näin huudahtikin, niin
tapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta
vielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen
haamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen
hartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään
olisi riistetty viittaa.
Jotkut toimekkaat ja huolenpitävät ihmiset eivät kuitenkaan tahtoneet
rauhoittua ja kertoivat virkamiehen haamun vielä näyttäytyvän kaupungin
laitapuolilla. Ja eräs poliisivartija Kaloomenin seutuvilla oli omin
silmin nähnyt, miten erään talon takaa tuli näkyviin aave; mutta ollen
syntymästään hiukan heikonlainen, -- niin että kerran eräs tavallinen,
täysikasvuinen juottoporsas, joka tulla törmäisi jonkun poliisiupseerin
talosta, kaasi hänet kumoon, josta ympärillä seisoskelevat issikat
räjähtivät aika nauruun, mistä pilanteosta hän sitten kiristi heiltä
kaksi kopeekkaa tupakkiin, -- ollen siis hiukan heikonlainen, ei hän
uskaltanut käydä siihen käsiksi, vaan kulki pimeän suojassa sen
jälessä, kunnes se viimein äkkiä rupesi tähyämään tarkasti ympärillensä
ja virkkoi pysähtyen: "Mitäs sinä tahdot?" ja puisti samalla niin isoa
nyrkkiä, ettei sellaista ikinä elävillä ole. Poliisivartija vastasi:
"En mitään", ja palasi paikalla takaisin. Aave oli jo kuitenkin paljoa
suurempi kooltaan ja oli varustettu julmalla parralla ja, suunnaten
askeleensa Obuhowin sillalle päin, häipyi se pian yön pimeyteen.