"Altoninko?" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. "Sittenhän meillä
on yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit." Hän
pudisti päätään paheksuvasti. "Oikea harminkappale se Alton."
"Pyydän anteeksi."
"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin
kaltainen, joka onkin miesten mies -- kaikin puolin all right. Pidän
hänestä paljon."
"Tunnetteko hänet lähemmin?"
"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari." Tytön kasvojen ilmeestä Fraser
päätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: "Autan aina
mielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan
heille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta
chance = onnenkauppa, sattuma] de Benville -- aina valmis tilaisuuden
tarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?"
"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä."
"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein.
Hoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet
pitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin
asiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat
ajattelemattomia." Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut
kaiken maailman viisauden. "Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi,
ja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta
jos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja."
"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista."
"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa", vastasi Fraser nopeasti.
"Onko -- onko herra Emerson sairas?"
"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen
luolaan."
"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan."
"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin
aamukävelylleni."
"Missä hän on sitten ollut koko yön?"
Äänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. "En tiedä",
vastasi hän rauhallisesti, "enkä välitäkään. Minulle on aivan saman
tekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa
tehtävänsä moitteettomasti." Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään
urkituksi.
"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia", virkkoi tämä
hetkisen kuluttua.
"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?"
"Tuskinpa."
"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois."
"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä
paljon."
"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari."
"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?"
"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla
tukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen
tarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman
mitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät
persikat."
"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä."
"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista
pitemmät", vastasi Fraser hilpeästi, "mutta Emerson on kova kuin
kallio. Häntä ei voi mikään järkyttää."
"Tyttö on harvinaisen kaunis", huomautti toinen jäykästi.
"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta -- vaaleaverisistä en välitä."
Fraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja
pyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. "Tummat ovat aina olleet
heikkouteni -- suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän."
Tyttö kokosi kukkasensa ja nousi.
"Nyt minun täytyy mennä."
"Tulen kanssanne." Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.
"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin."
"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni --"
Fraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin
jäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.
"Kiitoksella kuitattu", mutisi hän yksin jäätyään. "Jäykkä kuin
suolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on."
Ylempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären
ja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari
minuuttia.
"Hyvä on", sanoi Clyde, "menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte
muusta huolen."
Mildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti:
"En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan."
Clyde vastusteli heikosti. "Ehkä erehdytte ja --" Vihainen käden liike
pakotti hänet vaikenemaan.
"Se on minun asiani. En voi sietää häntä."
"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille."
Kun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi
neiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja
suuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.
Boyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään
iltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas
hellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta
mieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa
kuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen
lopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.
"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne", ilmoitti mies.
"Neuvo konttoriin." Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen
rakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in.
Vanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:
"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan
tehdastanne."
"Se ei ole myytävänä."
"Onko saaliinne suurikin?"
"Ei kuulu syrjäisiin." Boyd kääntyi herra Waylandiin. "Enpä odottanut
näkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?"
"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas,
joten minulla on oikeus nähdä paikka."
"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?"
"Kolmekymmentä viisi." Wayland heitti pöydälle tukun papereita. "Ja
Chicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille,
että saatte minusta aikanaan kuulla."
"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?" sanoi Emerson.
"Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella
olevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi."