"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?"
"En ole alaskalainen, näettekös."
Cherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään
Boydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna
vieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei
ollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin
saatuaan kuulla totuuden.
"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin
syytä?"
"Boydin?"
"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö -- puhuttelen häntä
ristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa
Boyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen."
"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?"
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma,
että hän olisi siitä minullekin puhunut."
"Sitten ette tunne häntä."
"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä
puolustamaan."
"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä
kuultuanne totuuden."
"Minäkö? Ja miten?"
"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta
vääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä
auttamaan."
"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?"
"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole
teidän -- teidän vaikutusvaltaanne."
Mildred kohautti olkapäitään. "Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä
auttamaan?"
"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia."
"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat."
"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään",
vastasi Cherry ylpeästi. "Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut
ja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin
yrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain
se, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin
ahtaalle."
"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh
oli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen
henkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen."
"Murhayritykseen?"
"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä."
"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?"
"Kyllä", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan
sietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin
häntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia,
uskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän
paremmin kuin hän. Mutta ei -- uskottelua se ei ollut. Sellaiseen
oli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin
tilanteen niin tukalaksi.
"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen", jatkoi Mildred,
"ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen."
"Ette näe Boydia tänä iltana", sanoi Cherry.
"Kyllä."
"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla."
"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!" Toisen kasvojen ilme ärsytti
Mildrediä.
"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee
parhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa."
Mildred nykäisi niskojaan. "En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt
tästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet
saatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin."
"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset
aivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja
uhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla."
Mildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.
"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi."
Päätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin
kiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan
kokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli
saanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla
tuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut
pakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko
ajan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia
henkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli
joutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän
oli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä
merkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua.
Boydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi --
Constantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko
keskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo
kysyen:
"Kuka tuo on?"
"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine."
"Umph!"
"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä
omistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä --
tiedätköhän, mikä rautatie on?"
"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?"
"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin
sinä minulle."
Ollen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja
Constantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.
"Hieno neiti", myönsi hän. "Paljon kaunista silkkiä hänen yllään."
"Silkkiäpä hyvinkin."
"Hän kauniimpi kuin te", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti.
"Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra
Marshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään."
"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on
ja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin."
Sekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti
jalkineiden pehmoisten pohjien alla.
"Herra Marsh aikoo _naida_ hänet?" toisti hän ikäänkuin korviaan
epäillen.
"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun -- he tahtovat
molemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet,
viekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan --
ymmärrätkö?"
"Minä ymmärrän", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka
oli alkanut mennä. "Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin
teidän kanssa."
"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia."
"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?"
"Silloin ottaa herra Marsh hänet."
Hetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: "Arvelen Marsh
kirotun paha mies."
"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra
Emersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on."
"On sangen hyvä teko -- mennä naimisiin", sanoi Constantine hämärästi.
"Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse
naimisiin."
"Sitä en usko", nauroi tyttö.
"Se on totta", vakuutti toinen itsepäisesti. "Hän, pappi, sano niin, ja
pappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen
menemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule
pienokainen, hän myös mennä helvettiin."
"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän
tekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen
lakiaan."
"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei
nähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko
se totta."
"Kyllä -- tavallaan."
"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!" huudahti Constantine
kiihkeästi.
Boyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja
sähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen
tärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut
ikävöiden _The Grande Dame'n_ kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi
työhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se
oli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran
toden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka
miehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan
saalista oli juuri saapunut padolta.
Kymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin
asuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään
iloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa
veroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta
vahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen
ennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä -- hiili,
teräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän
saattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.
"Sormeton" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen
puku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.
"Minne matka?" kysyi Boyd.
"Vierailulle."
"Laivalleko Clyden keralla?"
"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen
omasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin
että menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku
näppärä perijätär siepattavissa." Hän iski merkitsevästi silmää.
"Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin
morsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin
miljoonan."
Boyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea
matkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan
hetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun
reunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja
nautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.
Puku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että
Fraser päätteli heti:
"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!" lausui hän sitten
ääneen.
Tyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään,
jolloin "sormeton" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu
kädessään hänen lähettyville sanoen:
"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana
päivä?" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: "Olen de Benville
-- neworleansilaisia -- tehtaani on tuolla." Hän viittasi suuntaan;
josta oli tullut.
"Niinkö?" virkkoi tyttö.
"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja."
Tyttö näytti hyvin huvitetulta.
"Luulin, että tehdas on herra Emersonin."
"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko
hänet?"