"Olen kuullut uutisen!" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin
päivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa.
"Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa", vastasi Boyd.
"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman
käytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin
huutaa; haluan puhella kanssanne."
"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia", sanoi Boyd
saatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden
leimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin
johonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. "Mutta mielelläni
istahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi
tuntia yhteen menoon."
"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?"
"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi,
etten tohdi poistua tunniksikaan."
"Aivan liikaa yhdelle miehelle", sanoi Cherry.
"Oh, nukun huomenna."
"Näittekö -- hänet?"
"Kyllä."
"Hän lienee teistä sangen ylpeä", sanoi Cherry hartaasti.
"Luulen, ettei -- ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä
ponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut
sellainen kuin olin toivonut."
"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?"
"Siitä en puhunut hänelle mitään."
"Miks'ette?"
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?"
"Mitäkö" -- Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen -- "hän voisi
tehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia
vastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah,
olisinpa vain hänen sijassaan!"
"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla -- se ei johtuisi hänen
mieleensäkään -- joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään." Boyd
punastui kiusallisesti. "Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen
padon." Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen
kohtauksen.
"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät", virkkoi Cherry,
"mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa.
Nyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta
vastustuksesta huolimatta."
Boyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se
vaivasi häntä. "Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa"? kysyi
hän.
"Oletteko nähnyt Chakawanaa?"
"En."
"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä
löydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa -- olen kovin levoton."
"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?"
"Constantineko? Constantinehan on täällä."
"Tänään en ole häntä nähnyt."
Cherry nousi hermostuneesti. "Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He
ovat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia."
"Olette nyt aivan yksin kotonanne", sanoi Boyd miettivästi. "Eiköhän
olisi parasta, että tulette tänne."
"Eikö mitä."
"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan
turvaton." Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa
ja lähestyi rauhallisesti.
"Jumalan kiitos"! huudahti Cherry. "Hän tietää kyllä, missä toiset
ovat."
Mutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine
vain: "En tiedä. En nähnyt Chakawanaa."
"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään."
"Hm! Luulen he all right."
"Tässä piilee jotakin", sanoi Boyd. "Missä olet ollut koko päivän?"
"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen.
Chakawana myös pian kotona."
"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla
ja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan."
Constantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla
valtiattarensa keralla rantaa ylös.
Kun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä
pienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka
katselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö,
jota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun
maalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki
erään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä
kivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi
vaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.
Cherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen
tielleen.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo
ränsistyneeltä näyttävä rakennus on?" Hän viittasi ylöspäin.
"Kreikkalaiskatolinen kirkko."
"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?"
"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä
nyt jumalanpalveluksiaan."
"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava." Hän
katsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn
urheilukenkiin. "Asutteko täällä?"
"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla."
"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte
poissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa." Mildredin äänessä
ja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen
kauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä
aivan vastakkainen käsitys.
"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin,
neiti Wayland."
Mildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki
huvitti Cherryä suuresti.
"Olen ymmälläni", sanoi hän, "sillä en luullut, että olisimme toisemme
ennenkin kohdanneet. Olette --?" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.
"Cherry Malotte, luonnollisesti."
"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä."
"Sepä ikävää."
"Pyydän anteeksi."
"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta."