"THE GRANDE DAME" SAAPUU.
Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi
utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi
valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen
suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan.
Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan
edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi
vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin
rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.
Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva
virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman
läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta
uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista
ilmestystä.
Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen.
Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut
ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen.
Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen
olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä
vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa
-- hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta
märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli
varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun
maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi
Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi,
paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän
tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin
komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen
kimaltelevat messingit. _The Grande Dame_ oli jo niin lähellä, että
koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla
äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt.
Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien
vielä nukkuvan. _The Grande Dame_ liukui ohi hänen seisoessaan siinä
sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä
ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.
Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.
"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.
"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."
Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.
"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin
että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."
"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."
"En välitä. Menen padolle."
Emerson kohautti hartioitaan.
"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan."
"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan
nähnyt lohien tekevän näin", murisi Balt. "Elleivät ne tänään kulkeudu
patoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin
puolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin." Sanoja
seurasi sarja synkkiä kirouksia. "Teimme sittenkin erehdyksen toissa
päivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään
liian myöhäistä."
"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen
kuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän
tiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja
kerron kaikki."
"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?"
"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia -- tuumia tuota ehdotustanne.
En suoraan sanoen pidä siitä."
"Ei teidän tarvitsekaan", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi,
niin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. "Olen pohtinut asiaa koko yön
ja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka
tapauksessa langettanut ja -- te olette minua nuorempi, jolle semmoinen
ei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten
hyvänsä."
Boyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.
"Ei, Balt", lausui hän; "murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan
rikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani,
enkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin
teitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi.
Onpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen
tyttärensä on, näettekös -- tuota noin -- tahtoisin -- tahtoisin kovin
mielelläni nähdä hänet."
Balt katsoi häneen kiinteästi. "Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne
niin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni
tieltä pois -- hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan
sitten minulle, mitä vanhus sanoi."
Boyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi,
etteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään
järkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle
minkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut
vain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että
jos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä
tätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä
nyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi
itsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta
ellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi
enää mitään syytä säästää vihollistaan.
Tehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja
kiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski
hänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista
haukattuaan.
Matkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet
vallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi
kerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä
kerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet
jälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta
ajatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin
toivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään;
ettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies,
joka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo
näyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea
tehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.
Willis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten
seurassaan joku kolmaskin -- Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon
vartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred
huomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.
Hän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja
jäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden
liuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet
tuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä
vuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen
tuli ja hymy oli vain hänelle.
Boyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt
huomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja
viileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili
hänelle.
Alton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän
kätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi
mennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen.
Vanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä
sanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti
ja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle
alkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta
huomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä
olan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen
sävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi
ollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava.
Vieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella
ympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen
huomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan.
Keskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi
vaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät
pitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut
mitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen
yhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli
vain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle
tutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin
että Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken
lemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen
itse viereen.
"Vihdoinkin"! hengähti hän. "Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin."
"Niin, Boyd."
"Oletko iloinen?"
"Kyllä. Ihana matka."
"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet
todellakin täällä -- etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."
"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"
"Hyvin -- niin ainakin arvelen -- en ole, näet, joutanut lainkaan
itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski
kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.
Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.
"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt
sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."
"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia
kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa
tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis
minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"
"En vähintäkään. Entä sinä?"
Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan
olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä;
"käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon
nääntymäisilläni."
Kukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman
vastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin
liikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa
poskille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.
"Olet aina sama", hymyili hän. "Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut.
Täällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä.
En ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi."
"En välitä --"
"Mutta minä välitän."
"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen
saanut aikaan."
"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia."
"Marshia!"
"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa
sitten syömme aamiaisenkin -- minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!"
huudahti hän valittavasti. "Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain
säilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa
puheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot -- muusta
en ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja
isä on tietysti koko joukon pahin."
Boyd katsahti rannalle. "Et ole vielä nähnyt minun -- meidän
tehdastamme."
"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin
toisetkin." Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Ainoa, mikä
niissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla
kiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset
piippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman
hullunkuriset." Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin
että rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin
toivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan
samanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt
pitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.
"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin
näkeväni sinut", virkkoi hän.
"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta
untani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin."
Boyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili
taampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.
"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?" kysyi Boyd.
"Tietysti", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.
Boyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja
vastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli
voittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan
vierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli
päätään pudistellen.
"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit,
enkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd.
Vastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin,
että olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla
varmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole
sinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun
tarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan
paljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on."
"Suurempia!" huudahti Boyd. "Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein
ja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle
hengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee
kymmeneenmiljoonaan dollariin."
"Oh, antakaamme tilaston olla", sanoi Mildred torjuvasti, "saan
siitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes
verrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin;
häntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd,
mutta silmäilehän pukuasi." Hän purskahti nauruun. "Näytäthän aivan
tavalliselta työmieheltä."
Boydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten
karkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä
puhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki
ohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja
ujostuttaa.
"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani", myönsi hän
nolona, "mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun."
"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He
luulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja."
Boyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta
Mildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa
huolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi.
Hän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen
puheenaihetta:
"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?"
"Kuka?"
"Cherry Malotte."
"Niin. Mistä sen tiesit?"
"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte
saapuneet tänne samalla laivalla."
"Aivan oikein."
"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli
kerallasi Seattlessa?"
"En tiedä -- en tullut sitä ajatelleeksi." Mildred silmäili häntä
kylmästi.
"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?"
"Mistä tämä uteliaisuus?"
Tyttö kohautti olkapäitään. "Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti
minua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan
tuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle.
Olisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei
luultavasti tule, vai mitä arvelet?" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin
levottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.
"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään", vastasi hän. "Cherry
Malotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä,
keksi joku toinen keino."
"Kuinka niin?" Mildredin kulmakarvat kohosivat.
"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin
vain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta."
Tytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan,
minkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin
alkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei
hän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei
ollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja
välinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.
"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta", virkkoi
hän vihdoin. "Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan
entisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein
aika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin
hauskoja."
Samassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin
kajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:
"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä."
"Milloin saan taas tavata sinua?" kysyi Boyd nopeasti.
"Tule illalla takaisin."