Toiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:
"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää."
"Herra Wayland on kajuutassa", huomautti Marsh auttaen naisia
veneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään
jäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.
Herra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi
ilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli
valmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta
odottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita
raajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta
salonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu
pöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat
tupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat
täynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta
häämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi
suloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon
pehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.
Herra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.
"Minulla on teille paljon sanottavaa", alkoi Emerson, "ja pyytäisin,
että kuuntelisitte loppuun saakka."
"Alkakaahan."
"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin
epäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian
mies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen
menettelytapojaan minua kohtaan."
"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes
hän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla."
"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet
saapuville, jos niin tahdotte."
"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte."
"Oikeutta."
"Muistattehan sopimuksemme?"
"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta."
"Toisin sanoen jotakin palvelusta."
"Sitä se ei mielestäni ole."
"Hyvä. Jatkakaahan."
"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään,
käsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin --"
"Oletteko te menetellyt rehellisesti?" keskeytti vanhus nopeasti.
"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin
jo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis
Marshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin
Seattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia:
laiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät
huolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä,
ja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä
rannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain
vastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan
kaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina
kintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä
seurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi
henkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma."
Herra Wayland hymyili. "Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä
tuon lakkolaisen kuolemastakin?"
"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun
niskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta?
Kun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä
hanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni
kelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen,
sillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä,
jolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa,
niin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen -- sulaa
kiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja
tilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja
uhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset
olisi totelleet.
"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan
ja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä,
eikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu -- eilen
illalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta
miestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille
kaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän
mahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut -- ei kilpailun takia, vaan
henkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko
ajan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen
menettely lopu, olen mennyttä."
"Niinkö?"
"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani
säilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön
kykenemättömät."
Trustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua
kertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen
kylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:
"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis
Marsh on mies paikallaan."
Tästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd
huudahti:
"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?"
"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta
saamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut
tehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa
kaiken vastustuksen."
"Tuon kaiken käsitän", sanoi Emerson terävästi, "mutta pitääkö minun
myös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan
minut?"
"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin,
ettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne
vastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä
pulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta
sangen helposti."
"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin
miksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut
koko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?"
"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset."
"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?"
Boyd alkoi menettää malttinsa.
"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää
alusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi
miesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen
päinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet,
etteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän
otti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan
tiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten,
että teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä
haluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys
mistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen.
Valituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin
puoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh
on koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden
kuitannut välinne."
"Kuinka niin?"
"Iskemänne haava on vieläkin siteissä."
Emerson hypähti seisoalleen.
"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on
valehdellut teille."
"Emme rupea nyt siitä väittelemään", huomautti Wayne Wayland lyhyesti.
"Mitä haluatte minun tekevän?"
"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle."
"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät."
Emerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. "Siihenpä taidamme
lopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä
vääryyttä.."
"Kieltäydyn." Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset,
terveet hampaansa napsahtivat yhteen. "Saatte nyt aivan ansionne
mukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun
olitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään
moitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta
ristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua."
Boyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja
hänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:
"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian
mies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan.
Mutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut
ohjeitanne alusta alkaen."
"Uskokaa mitä haluatte."
"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole
vielä päättynyt."
"Vastarintanne ei hyödytä mitään." Herra Waylandin piirteet olivat kuin
rautaan valetut.
"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt
voitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken
läpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!"
Wayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:
"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte
minua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin."
"Rohkeata puhetta!" virkkoi vanhus. "Mutta teillä on sadantuhannen
dollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä
aikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut."
"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!" huudahti toinen. "Mutta
asian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän
rahaa ja he kyllä tukevat minua."
"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te."
Emerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:
"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua
asioihini, niin --"
Wayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät
liekehtien.
"Tiehenne laivasta!" jyrähti hän. "En salli itseäni loukattavan,
enkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin
halusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!" Hän ojensi
suuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet
napsahtelivat. "Noin minä teidät rusennan!"
Boyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.
"Tehtaalle!" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat
rypyssä _The Grande Dame'een_, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi
rauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan
hän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen
ymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt
oli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko
taipua tahi -- Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä -- kostaa.
Hänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta
hän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi
senkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen.
Hänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän
taistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä;
seikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin
sitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne
Wayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän
oli tehnyt lopullisen päätöksen.
Hetki oli hänen elämänsä synkin ja -- kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä
eivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin
lähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä
entistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän
on sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja
velttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin
tehdessään.
Mutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys
muuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin.
Hän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet
särkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin,
ja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja
katoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia
katkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä
ääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän
kuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla.
Hän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka
autteli lotjan tyhjentämisessä.
"Mistä -- mistä nämä kalat?" huudahti hän hengästyneesti.
"Padosta." George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. "Ne
tulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee
tuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta
tämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon
sirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka
eivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä
ei näe kuin kerran eläissään."
"Laskelmamme pitävät siis paikkansa -- saamme mitä tarvitsemme?"
"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt
löytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin
koko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme
enää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo
vuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko
pohjolassa." Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään
joka oli paljas melkein olkapäätä myöten. "Rakensimme tämän tehtaan
keittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon
teille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?"
"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!" Emersonin päätä huimasi niin,
että hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.
"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot
lahovat paikoilleen." Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. "Olemme
voittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!"
"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!" ärjäisi Boyd kuin
unesta heräten. "Joudu, joudu, George!" Hän kääntyi ja kiiruhti
tehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren,
ettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä
kukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella
hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella,
astuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.