C. Sankarit.

Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa,

jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa

lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi

mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien

ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät _sadut_, jotka sisältävät

sekaisin tosia ja perättömiä.

Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä

on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin

ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin,

mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin

muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja,

hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet

korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on

heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille

saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin

suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta

tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee

ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee.

Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja

halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita

kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä

Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi

viljavaksi.

Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa

joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä

miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka

kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän

mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita

henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin

Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki,

siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen,

perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä

historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee

ensiaiheen antanut vainajien palvelus -- uskonnon vanhimpia

ilmaisumuotoja -- ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on

jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä

aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja

luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä

nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan

alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen

rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia

tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä

historiaa.

Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä.

Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen

ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa

ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut

genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri

maakuntien mukaan.

Thrakian satuja.

Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä

heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä

syntyi satu _Orfevs'ista_, jonka Kalliope runotar synnytti

Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään

hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa

kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen

kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:

Soitto on suruista tehty,

Murehista muovaeltu.

Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti

soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui

hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat

itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon

ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei

hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi

palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte

yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet

kuoliaaksi.[146] -- Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun

tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa

henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön

luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen

kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.

Thessalian satuja.

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin _kentaurien_ roteva,

mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain

_lapithein_ ruhtinas _Peirithoos_ ja _Hippodameia_ viettivät häitänsä,

kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo

häiriytyi, kun juopunut kentauri _Eurytion_ yritti väkisin raastaa

morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle.

Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä,

lapitheiltä m.m. sankari _Kainevs_, jonka viholliset, kun ei teräase

pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella

taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja

he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään

kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin,

siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He

kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin

asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös

naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen

mies, viisas, lääketaitoinen _Cheiron_, "hurskain, oikeamielisin

kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari:

Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa

mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä

Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi

luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.

Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän

yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro

jäi sille tielle.

Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin

usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi

Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi

vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri

taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous

liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen.

Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää

viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä

tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.

Aitolian satuja.

Kalydonin kuningas _Oinevs_ ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta

jätti -- tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä -- Artemiin yksin

kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi

kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki

pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin

monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja

Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon,

Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun.

Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin

tappoi Oinevsin uljas poika _Meleagros_.[148] Mutta Artemiin kosto

valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli

voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen

taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit

voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului

kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä _Althaia_ siitä raivoissaan

kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa

surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta.

Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin

muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät

Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan -- mutta turhaan.

Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset.

Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä.

Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän

mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin

kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.

Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista

näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle

heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä

kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen

tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin

jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti

voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut.

Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta

saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman

kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja

Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä.

Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.

Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven

ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan

aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä

monella vieraalla lisäpiirteellä.

Thebalainen satupiiri.

Foinikian kuninkaalla _Agenorilla_[150] oli tytär _Europe_. Kun tämä

kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne

Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön

istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui

poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään

kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä,

_Kadmos_[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn

heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi

kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen

olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi

kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle

kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin

neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä

likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen

Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen

ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala

vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti

joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että

ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla

rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli

onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden

lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden

surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen

kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet

(merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta

elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan

poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta

muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.

Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen

järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru

antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista

syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen

foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan.

Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä

raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo

haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru

osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).

Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset

_Amfion_ ja _Zethos_ varustivat muurilla. Heidän äitinsä _Antiope_

ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili

häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki

Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun

hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä

metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä

rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta _Dirkeltä_. Vihoin onnistui hän

kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka

joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi

kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla

saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään

karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista

laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he

vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä -- ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo

kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa

semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun

jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee

hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä

sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset

laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle;

Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan

koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi

Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]

Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien

veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa

(3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan

Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on

pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa.

Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.

Amfion nai _Nioben_, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä

ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan

kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään

jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa

ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" -- Tämä

ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät

joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben

kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää

hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut

kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon

vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä

tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]

Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat

kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu

ja surkastuu -- ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja

jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi

siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta.

Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.

Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä

Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista

tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme

lasten mukana ylevän äidin puoleen -- -- Hänehen raukee paon mieletön

kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka

hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin

tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä

ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous

ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa

rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka

tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle."

(Lübke, Taiteen historia.)

Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa _Aedon_

kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle

ollut suotuna kuin yksi, _Itys_ (l. Itylos). Kateus vei rikokseen.

Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta --- voi

surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea

suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.)

ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]

Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa,

Labdakoksen poika _Laios_. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi

labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle

poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen

näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän

synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla

lävistetyin jaloin ja siitä sai nimen _Oidipus_ ("paisujalka"),

pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan

huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän

kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa.

Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli

ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan.

Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi

kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli

välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa

riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman.

Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista

neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi

mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli _sfinksi_, sekasikiö

puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla

kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut

niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty,

julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein

vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen

ja saisi samalla häneltä jääneen lesken _Iokasten_. Ja kukahan tuo

miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee

aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?"

vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin

Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten

-- äitinsä!

Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta,

ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä

lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan

kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus

tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti

päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät

suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat,

lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo,

rakastava tyttärensä _Antigone_, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne

päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon

Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen

harmaan päänsä ikuiseen lepoon.

Oidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansa _Eteokles_ ja

_Polyneikes_ yhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä

rikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen

Adrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta

ryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban

valtaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja

Polyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta: _Amfiaraos_ Argoksesta,

_Tydevs_[158] Aitoliasta, _Kapanevs_ Messenestä, _Hippomedon_ ja

mainion metsästäjättären Atalanten kaunis poika _Parthenopaios_.

Amfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä

Melampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin

palajaisi. Puolisonsa _Erifyle_,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla

kaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin

lähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten

tietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin,

saivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi

pakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen

valjakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja

keskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon

isänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi;

mutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski

hän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan

sisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen

lain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin

pyhillä uhreilla. "Pyhä rikoksensa" täytyi hänen kyllä kuolemalla

sovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä

suljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma

poika _Haimon_, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin

löi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. -- Näitä tapauksia on

Sofokles ylevässä "Antigone" näytelmässään ikuistuttanut.

Kymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s.

_Epigonit_, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin.

Theban kuningas Eteokleen poika _Laodamas_ sortui taisteluun, kaupunki

valloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poika _Thersandros_.

Voitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjä _Teiresias_.

Attikan satuja.

Attikan ensi kuninkaaksi mainitaan _Kekrops'ia_, joka antoi sille

sivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi

lakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin

kiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi

(kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos,

joiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat

oikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan

rukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin

alkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien

tieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon

päättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi).

Myöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. -- Seurasi

sitte sarja kuninkaita, joista mainittakoon _Erechthevs_ (l.

Erichthonios). Hänen äitinsä oli "viljan-antoisa vainio" l. maa

(Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä

päivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja,

uteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun

näkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon,

säikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion

jyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin

vaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä.

Hän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m.

kaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa

myös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytär _Prokris_, jonka

metsästäjä _Kefalos_ otti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan

riistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä

häntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin

epäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta

Kefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden

kahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa

kuoliaaksi.[161]

Edelleen oli _Pandion_[162] kuninkaalla Attikassa tytär _Prokne_, jonka

puoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poika _Itys_. Kun Therevs

häpäisi kälynsä _Filomelan_ ja estääkseen häntä kellekään kertomasta,

leikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat

Ityksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin:

Therevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt.

Aedon-tarua).[163]

Vihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen

kantaisä _Ion_. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi

Attikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.

Atheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen on _Thesevs_.

Hänen isänsä oli _Aigevs_ (= Poseidon), äitinsä _Aithra_ Troizenesta.

Palatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs

kenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa

vastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen

kykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä

Atheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti

paaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän

moneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan

onnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja

hirviöitä vastaan. Semmoisia oli _Perifetes_ (korynetes = nuijamies)

joka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita; _Sinis_, joka

taivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan

niin että he maahan pudotessaan rusentuivat; _Damastes_, tuo kamala

"venyttäjä" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle

vuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi

keinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti

hän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. -- Edelleen _Skiron_,

joka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi

pesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita

ilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki.

Täten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä

hyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.

Näin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy

äitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä

ruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia

leikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää

tiehensä.

Monta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta

Atheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta

Kretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän

rikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7

poikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä "Minoksen sonni" oli

sarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona

oli _labyrintti_, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä,

joiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti

sisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan

sarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa

vastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen

tyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen -- sai lankakerän.

Langanpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi

sarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli

tullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta

rasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio.

Matkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs

petollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti

Aigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko

sieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva

lähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että

valkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa

suoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan

sopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään

sydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean

meri.

Thesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen

Attikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi

Atheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia

eteenpäin _panathenaia_ l. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei

sankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain

retkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaan _amatsoneja_

vastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla.

Ystäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa

tämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä

pulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa

täytyi hänen jättää sinne.

Retkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniin _Antiopen_.

Tämä antoi hänelle _Hippolytos_ pojan, josta varttui jalo metsämies.

Leskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisaren

_Faidran_. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi

palava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen

torjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös

äitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän

uskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin

vietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan

herjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä

syöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset,

niin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi

kallioihin[165] -- Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides)

käsitelleet.

Vielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä

maanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon

rakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään

Atheenassa.

Taiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena

Herakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi,

jousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on

henkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko

ilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. --

Amatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he

eivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan

edustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni

uljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan

puolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.

Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.

Argoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltia _Inachos_. Tällä oli

tytär _Io_, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan

muutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen

olion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui

uneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes

taikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen

"kaikennäkijän" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes

luultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran

vaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan.

Tuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian

puolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän

kahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa

kärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason

vuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän

sai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. -- Tätä

myyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka

kummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun

sarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia

on tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar

Isis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.

Ion jälkeisiä olivat veljekset _Danaos_ ja _Aigyptos_. Näiden välillä

syntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille

kotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti

vesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään

perille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla

hallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi

juoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi

rakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä

saapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja

tahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin,

mutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi

(josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun

tuonelassa), kaikki paitsi _Hypermnestra_ joka säälistä auttoi ylkänsä

pakenemaan. Vieläpä tämä, _Lyrikevs_, sovittuaan appensa kanssa, peri

häneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta

sankaria Persevs ja Herakles.

Hypermnestran pojanpoikia olivat kaksoiset _Akrisios_ ja _Proitos_,

jotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai

Proitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois.

Lykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian

(Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa

kykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta

rangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella,

josta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden

heistä, Iflanassan, vaimokseen.

Sankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut

kuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakin _Persevs'in_ synty. Akrisios oli

kuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota

välttääkseen sulki hän tyttärensä _Danaen_ sulhasilta vaskityrmään

kätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa

vastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka

vihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oli _Persevs_. Nytpä

Akrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen

ajeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan

aalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei

heidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika

varttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi

äitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea

pojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi

hänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi

nuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi

-- niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä

hakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui

ilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan

maille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle

ilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja

timanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaa _graioille_; onneksi nuo

louhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän

helposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa.

Ollen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada

silmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien "Lännen

impien" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän

mananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari

ratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän

asukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa

silmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan

kuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi

siltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti

laukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepo

_Pegasos_, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen

(Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta

kuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan

muut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan

kurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa

liiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan

välisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin

majassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten,

että tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään

hesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin

Persevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti

kangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan

halki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan

pitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä

vilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti

vesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan

tytär _Andromeda_ oli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä

olivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin

kauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä

meripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä

sivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä

onnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän

sen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin.

Näiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan

kotia.

Siellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään

jättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila.

Kuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli

sinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen

jätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän

siipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta;

Medusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen

kilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.

Nyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin

kolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona.

Kuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen

Larissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa

ystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa

vietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa

vielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa

tapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti

jalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös

meni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman

jälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden

vaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan.

Andromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa

syntyi Herakles.

Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae

tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen

talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas

säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas

aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön

ja manan valtoja vastaan -- siis sama asia jota moni muukin myytti

kuvailee.

Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika

_Sisyfos_. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy

vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä

pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee

satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään,

lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että

Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs

lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin

että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti

S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä

hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan

itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei

viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon

toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville

rangaistavaksi. -- Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja

semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan

ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri,

jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli

tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin

myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet

lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin

näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven

vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen

rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.

Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika _Bellerofontes_, joka

siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen

tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja

Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä

nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen

herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi.

Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse

halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan,

samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään

Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun

kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä

Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki

että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei

Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle

uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin

hän tappelemaan _Chimairaa_ vastaan, joka oli hirveä peto, edestä

leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan

taivaallisilta siivekkään _pegasos_ hevosen sai sankari pedon

tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia _solymein_ urheaa vuorikansaa

vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui.

Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus

neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon

Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta

nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli

jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän

häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet

valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär

Laodameia Zevsin lemmissä synnytti _Sarpedonin_.

Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio

luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän

pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa

singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen

pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai

surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta

harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. --

Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.

Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on

meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka

korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu

Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa

viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos

taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa

tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen

auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös

auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että

Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.

Lakonian satuja.

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi _Tyndareos_ ja _Leda_, joilla

oli neljä perillistä: _Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra_.

Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos,

vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden.

Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen

sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä --

siitä on yksi mieli -- oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena

Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi

ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria

Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia

Zevsin pojiksi, jota nimitys _Dioskurit_ (Dios kouroi) merkitsee.

Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla,

Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei

puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä

tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain

linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin

Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat

mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa.

Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla

oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää

neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen

pojat _Idas_ ja _Lynkevs_, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa

luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja,

vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan,

Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä

oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien

Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa

hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi

Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi

Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama

ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes

kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi,

siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan

veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä

he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa

taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi

tähdeksi taivaalle.

Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan

Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja

täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja

vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja

juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he

ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin

aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman

nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien

muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä

liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista

("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa

y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina

nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia

(Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian

kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä

siellä kunnioitettiin. -- Italiassa oli heillä nimet _Castor_ ja

_Pollux_.

Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi

sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja

kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin

kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai

kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri

suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön

merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs.

Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta.

Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon

kolossi Roomassa.

Satuja Kretan saarelta.

Kretan saaren vanhin kuningas oli _Minos_, Zevsin ja thebalaisesta

sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja

lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän

ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun

Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen

esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän

samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.

Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi _Minos_, sotaisa valtias joka

hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren

saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin

hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen

vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan,

lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon

meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen

mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli

sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio.

Hänen vaimonsa _Pasifae_ ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi,

mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen

olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan

koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka

_Daidalos_ rakensi sitte _labyrintin_ satasokkeloisen kartanon, jonka

sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa,

täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei

häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse

kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa,

kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta

ihmisveri-verosta.

_Daidalos_ oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua

ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m.

Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin

oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka

selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet

toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia".

Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään

rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan _Talosia_, joka keksi

savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen,

mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän

kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja

saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki

hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia

marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä

selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan

salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä

poikansa _Ikaros_ teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt

neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä

lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he

lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento

hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden

kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja

rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha,

joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti

pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren

osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]

Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa _Kokalos_-kuningas soi

hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi

karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras

vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä

avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja

kylpylaitoksia.

Toinen, kuin äskenmainittu, oli se _Talos_, vaskimies, jonka Hefaistos

lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti

päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän

tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat

vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen

heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää

argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman.

Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka

yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi

vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.

Herakles.

_Herakles_ on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja

useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä

sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se

käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin

muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka

esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä

vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin

yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan

erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi.

Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole

minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko

Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha,

palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo

Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli

uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.

Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen

täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken.

Tirynsissä olivat serkukset _Amfitryon_ ja _Alkmene_, joiden kummankin

isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi

sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä.

Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa

Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden

pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho

sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni,

julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli

hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo

syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan

päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti

erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika

_Eurysthevs_ syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi

Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis

virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. -- Samalla kertaa kuin

Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika _Ifikles_ silmänsä

päivän valolle.

Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille,

mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan

itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen

imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten

repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti

pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse")

saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin

tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin.

Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti

osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia.

Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun

yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat

kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet

kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin

hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia

ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei

sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun

soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa

oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja

mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä

hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen

luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni

voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä

siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri

täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä

tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin

tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa

häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi

ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta

matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona.

Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian

koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka

koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten

mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva,

viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat

kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju

jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä

nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun

rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban

sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa

orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta

isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron

pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä _Megairan_ urholle

puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea

kauan kestänyt -- siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä

vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä

palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi

tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi

tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu.

Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja -- muutamat sanovat --

vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni

mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän

Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä

palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän

suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa

vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"),

sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan _Alkaios_ eli _Alkides_.

Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui

isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat

hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna

ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:

1) _Nemean leijonan tappo_. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa

ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen

kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat

näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse

tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän

toimeen rupesi _Koprevs_. (Il. XV, 639).

2) _Lernan_ soissa elamoi 9-päinen _lohikärme_, hätyytellen ihmisiä.

Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi

hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan

sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta

kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun _Iolaos_, hänen

veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi

päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen

kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte

kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja

vihdoin välillisesti itselleenkin.

3) _Kerynian_ kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä _naarashirvi_,

kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi

Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta

kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis,

älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.

4) Arkadiassa _Erymanthon_ seuduilla menosteli kamala _metsäkarju_.

Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle

poikkesi Herakles ystävänsä _Folos_ kentaurin luo, jolla hänen

varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön

kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä

maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa

muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella

melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua

äidiltään _Nefeleltä_ (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan

niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit

neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään

vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä

menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen

jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen

jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä

lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi

hartioillaan -- välimiehiä käyttämättä -- suoraan kuninkaan eteen, joka

siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon

ammeeseen.

5) _Augeias_ kuninkaalla Eliissä oli isossa _navetassaan_ tuhansittain

lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne

oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä

päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi

läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat

pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia

10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan

tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.

6) Sitten tappoi hän parven _Stymfalon_ seuduilla rähiseviä häijyjä

_petolintuja_, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita

kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän

niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.

7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi

merestä _Kretan_ saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi

koko saaren kauhuksi. Tämän _sonnin_ Herakles kytki ja talutti Mykenan

edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se

riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen

kuoliaaksi.

8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta _Diomedeen_ ihmisiä

syövät _hevoset_. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti

hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä

_Abderoksen_ huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan,

olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti

hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs

ajatti ne kauas vuoriin.

9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren

_Hippolyten vyö_. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko

vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte,

ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli

jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti

naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen

selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun

jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan

haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä

avioliitosta syntyi jalo _Hippolytos_. Korukalun saatuaan läksi

Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian

rantaan ja pelasti _Hesionen_, samoin kuin Persevs kerran oli

pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat

rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen

Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa,

jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään.

Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa

tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti

ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen.

Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin

hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa

sopivampaan aikaan.[178]

10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin

hakemaan _Geryonin karjaa_ tavattoman pitkän, vaivalloisen ja

vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä

seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten

koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen.

Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen

äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan

maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti

muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta

nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän _Erythian_ saarelle (nykyisen

Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja

tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo

ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä

syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi

jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse

Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian

läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin

matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa.

Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia,

että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs

tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä

näkyvän -- yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai

sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän

_Cacus_ rosvon,[179] Siciliassa _Eryx_ kuninkaan, Korinthon taipaleella

_Alkyonevs_ hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä

pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili

kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin

perille. -- Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan.

Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa.

Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles

siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista,

koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä

kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja

kuukausi.[180]

11:s työ oli _Hesperiidein kultaomenien nouto_. Sankari ei tiennyt,

missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli

hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin

kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä,

taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen

lohikärme _Ladon_. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä

usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko

paikanvaisto vai -- mikä on luultavampi -- viehättivätkö kaikellaiset

seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen

itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän _Antaios_ jättiläisen kanssa,

joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta

nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä

tappoi hän muukalaisia surmaavan _Eusiris_ kuninkaan. Kulkien sitten

taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle

ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen

maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani

palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse

lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön

Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas

suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia

noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa

vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan

kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo

omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä

viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen

verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan

vähä mukavammin sovitetuksi... Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja

Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.

12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa _Kerberosta_

ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta,

jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi _Eumolpos_.

Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä

maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän

Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän

päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa.

Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan,

sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen

koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita,

paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi

koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään

vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen

ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi

myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen _aconitum_ kasvi.

Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja

niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.

Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi

sankari Thebaan.

Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita

syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli

päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein

riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin,

tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin

tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin

paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana

sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin

jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi

manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan

_Admetoksen_ vaimon _Alkesten_, joka rakkaudesta meni miehensä edestä

kuolemaan.

Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita

lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan

Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla -- tiedot ovat

riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas

_Eurytos_[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä _Iolen_ sille,

ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti;

mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa

semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut.

Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli _Ifitos_ kosijaa puolusti. Koston

tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa

tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä

tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta

linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä

puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta.

Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin,

joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa

tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei

laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi

sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä

kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi

tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin

väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä

täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa

Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar

_Omfale_.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten

askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin

kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään.

Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle

toimettomuudesta. Niin kuritti hän _kerkoopit_ ja tappoi _Sylevs_

sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän

muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä.

Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen

hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla

ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä

Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä

retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä

oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184]

joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa

kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi

eloon), paitsi _Nestor_, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden

nimensä "gerenilainen").

Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin _Hippokoon_ kuningasta

vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa

Tegean _Kefevsin_ kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon

poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos.

Liittolaisensa siskolle _Augelle_, Athenen naispapille, siitti sitte

Herakles pojan, _Telefos_ nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta

lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti

sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta

Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi

monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian

_Teuthras_ kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen

hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.

Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme.

Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista,

vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli

_Deianeira_, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio

Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan

muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein

Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185]

Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi

poika _Hyllos_, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään

lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä _Keyxin_ luona Trachis

linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä:

itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira _Nessos_

kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän

kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa

lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi

kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se

olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus

kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi.

Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista

päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa

kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu _Kyknoksen_ kanssa lähellä

Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi"

kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.

Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle

annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän

Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen

vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän

alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira

tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli

kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten

komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin

nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten

juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti

lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän

yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä

erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien

vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi

kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton

Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla.

Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa

itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle,

jonka ystävä _Poias_ sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo

sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja

jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa,

tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari

taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin

leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi

sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]

Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa _Filoktetes_,

joka käytti niitä Troian sodassa.

Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen

yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen

kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden

melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan

Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä

jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja

allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm.

sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne

ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä

vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään

luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon

voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen

Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l.

puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta

miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka

jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän

esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka

loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit

kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä

nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista

esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos

mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta

tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden

suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se,

että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki

vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta,

hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita

raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana

auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin

melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen

kunniakseen vieteltiin juhlia, _herakleia_, kilpataistoilla.

Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti

Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin

tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman

nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui _Hercules_.

Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus,

semmoinen italialainen heros _Sancus l. Dius Fidius_. Näihin nojaten

muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla

ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia.

Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai

kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin

liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan.

Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä

ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.

Taide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle

luodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat,

jäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon

alla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen

on pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein

tyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja

vakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen

on mainio n.s. _farnesilainen Hercules_, jonka alkutyypin Lysippos

lienee veistänyt. -- Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat

säilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.