Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon
jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne
tässä.
_Saturnus_ ja _Ops_ olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli
tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä
siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja
ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat
roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja
niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut
Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten
koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla,
valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen
oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja
murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19
p. joulukuuta (_saturnalia_). Silloin oli kaupunki täynnä riemua,
kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut
ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus
näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty
Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he
herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan
raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin
kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.
Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion
rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.
Hänen puolisonsa oli _Ops_, naisolennoksi personoittu varallisuus,
kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.
_Vertumnus_ ("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen
hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin
kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa
vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan
omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa _Pomonan_
omakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen
haltia.
Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t.
seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.
_Flora_ oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta
pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille.
Hänelle vietettiin _floralia_ juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin
kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo
oli ylimmillään.
Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.
_Pales_, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat
terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla _palilia
l. parilia_ (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja
karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.
_Terminus_ on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan
eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia,
joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä
noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai
siirtäminen rangaistiin kuolemalla. _Terminalia_ juhlassa tulivat
rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan;
sitten syötiin yhdessä ateria. -- Terminus suojelee myös valtakunnan
rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli
olevinaan hänen kuvansa.
* * * * *
_Demeter ja Persefone_. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on
_Demeter_;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa
toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine
toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja
paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville,
kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa
solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin
rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen
ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus
väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko
inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan,
maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy
semmoisena läheisesti Dionysokseen.
Miksi _Plutos'ta_. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on
selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli _Persefone_ eli
_Kora_ (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran
nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen
seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti
esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja
hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet
mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä
hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa
maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes
kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä
samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä
jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa
hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, -- mutta samalla lakkasi maakin
vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä
nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut
jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä
Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai
palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa,
syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla,
niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä.
Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi
kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli
vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]
Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja
kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys
kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen
maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta
lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja
Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta
palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee
Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä
syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja
näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee
oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen,
mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee
kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis
sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin
_mysteriain_ salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten
allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta
kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko
otaksui.
Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun
hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja
istui kaivonkivelle, tulivat _Keleos_ ruhtinaan tyttäret vettä
noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui
ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi
että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti
estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen
rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi
vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle
viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa.
Eleusiläisen _Triptolemoksen_ lähetti hän levittämään kaikkialle
maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat
taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs,
Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] -- Näin hänen palveluksensa
levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika
ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä
vietettiin jumalattarelle _eleusinia_ juhlaa, jolloin komea kulkue tuli
Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli _thesmoforia_, sillä
lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos".
Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa.
Mysterioissa yhdistettiin heihin _Iakchos_-Dionysos. Sittemmin
muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän
hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.
Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri
nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon
tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on
hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona
kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset
mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat _Proserpina'n_.[129]
Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä
hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".
Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä
kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua
manan ruhtinatarta.
Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen _Ceres_, joka alkuaan oli
muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin
kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, _cerealia_, vietettiin
keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki
valkovaatteissa.
Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu,
tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.
_Hades (Pluto)_. Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille
ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli
rikkaudenjumala _Pluton_. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana
Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on
tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas
kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti
Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon
ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä
_Hades_,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla
suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran
tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä,
millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin
silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto,
tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen
kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan
tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset
eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades,
ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä
siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa
viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton",
"kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on,
maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa
upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira _Kerberos_
jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien
valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja
pimentolan tienoilla, _kimmerialaisten_ rajoilla. Taikka -- toisen
käsityksen mukaan -- sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa,
ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on
kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli.
Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu
usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita
asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita;
kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai
jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas _Styx_, tulinen
_Pyriflegethon_, itkevä _Acheron_, parkuva _Kokytos_. Ne estävät
haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva _Charon_ äijä, on ne
sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka
pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla
vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää
ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133]
Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin
muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta
uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm.
Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään,
hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota
vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin
olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.
Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut
luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin
ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan
kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai
huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti.
Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen
manalan tuomarien eteen; he -- _Radamanthys, Aiakos, Minos_ --
tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion.
Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä
Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta
jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee
taru muutamia. _Tantalos_ oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä,
koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin
iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia
hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat
saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun
hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. _Sisyfos_,
jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten
että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta
kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. _Ixion_. kun oli
Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti
pyörivään rattaasen. _Danaoksen tyttärien_ täytyi, kun olivat hääyönä
tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]
Roomalaisten _Pluto_ eli Dis[135] _pater_ on aivan sama kuin Hades l.
Pluton. Lisäksi tavataan heillä _Orcus_. joka tempaa manalaan ja
itsekin merkitsee tätä paikkaa.
_Erinykset (Furiat)_, kostottaret, joita on kolme, _Tisifone_
(murhan kostaja), _Alekto_ (hellittämätön),[136] _Megaira_
(kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät
jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä
Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista
veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän
merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan,
varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä
kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein
perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen
kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten
toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä
silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy
vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa
kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan,
heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino
herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä.
Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset
taistelevat, tyydytetty.
Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin
verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino.
Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan
hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun
sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi
myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät
ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen
yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja
Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten
vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat
häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen
hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset
uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin
pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he "_Semnai_"
(arvoisat) ja "_Eumenides_" (suopeat), jotka tosin vieläkin
kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat
kunnon ihmisiä.
_Hekate_ oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä
mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta
ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa
toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta
kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista
ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin
jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis,
Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä,
etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena;
siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia
ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista
taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin
näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi
Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan
Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja
(Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän
itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä
roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen
_Trivia_ (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on
noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä
suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen
etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.
Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (_triformis_), katsoen hänen kolmea
jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun
kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä
seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä:
avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene),
lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.
_Uni_ ja _kuolema_ ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta
hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin
muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin
joukko surmattaria l. manattaria nimeltä _keerit_ (kaeres). Kullakin
ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja
Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide
teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain
untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan
kuolossa iki-uneen uinahdettavan. -- _Unelmat_, yön tai unen lapsia,
asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi
porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen,
josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on
unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").
Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan
päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.