Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun
ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee,
vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt,
kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa
kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle
elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös
surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä
iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis
syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan
uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma
hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja
ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet
painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän
kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he
kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain
palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää
surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä
symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman
kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.
Maajumalista mahtavin on _Gaia l. Ge_, maaemä, emo maa. Hän on
alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi
itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän
sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka
kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa
on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii
korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin
lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös
kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja
kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias.
Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja
tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen
hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa
ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. -- Muuten Gaialle
yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli
muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä
kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta
ja alaosia ei näy.
Roomassa oli maaemona _Tellus Mater_, jolle juhlittiin kylvöaikana ja
uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen
ja Cereksen juhlat yhdistettiin. -- Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan
pian sulivat yhteen.
_Rheia-Kybele_. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär,
Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen
vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen
synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, _kureetit_, hoitelivat
piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen
_Kybelen_ kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä
edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä,
jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja
viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita,
perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen
kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi",
_Dindymene_. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs
raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen _Attis l. Atys_ lemmittynsä
hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar
valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen
prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja
kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien
kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen
sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi
orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs
hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi
Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen
aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi
Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan
soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän
päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, _korybantit_
(= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien
rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.
Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla
asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan,
liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se
Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se
orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.
Roomaan pääsi _Magna mater Idaea_[112] l. _Phrygia_ v. 204 e.Kr.,
jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla
useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas
Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen
taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti.
"Suuren maaäidin" juhlaa, _megalesia_, vietettiin sitte aina tuon
tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria
toimitti frygiläiset papit, _galli_.
_Dionysos l. Bakchos_ on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen
yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian
kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta
ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin
jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen
maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että
virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.
Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär _Semele_.
Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen
Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan
imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa
muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian
laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän,
Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen
pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä,
tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä
ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan
eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö.
Zevs jyrisi ja salamoi -- ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan
hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen
sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi
ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos -- se oli tuo kasvatti --
varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti
viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti
myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut
metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka
kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa
luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot
vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen
seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa
retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä
ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa
viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät
viiniä _Ikarios_ Attikassa ja _Oinevs_ Aitoliassa. Missä vastusteltiin,
siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun _Penthevs_[114] Thebassa ja
äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin
ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi,
repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi _Lykurgos_ hätyytti
Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän
silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja
itse sai äkkisurman.[115] -- Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen,
että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin
paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. -- Dionysoksen
tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon
levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni
ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut
näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään
yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet
kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa.
Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. --
Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten
viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa
Dionysos vietti häänsä _Ariadnen_ kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli
auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä
sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä
hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui
riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle
sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle
soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista
kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain
hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin
pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin
juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.
Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle
viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi
sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa,
Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut
kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen
mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja
murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja
palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri
Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat
näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian
tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle,
nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä
mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.
Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin
jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin
puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka
vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen
mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa
pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli
nimi _Zagrevs_, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin.
Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien
taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän
aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja
kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia
syvämielisissä _mysterioissa_. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa
palveltiin nimellä _lakchos_.
Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen
kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua
ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä,
jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa
samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten
vietettävä, joiden nimitys _mainadit, thyadit_, "raivottaret l. hurjat
naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen
helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla
hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja
karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä
repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli
revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen
kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten
kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: _Bromios_ ("Rymynen")
ja _Euios_.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja
Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin
läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä
harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin
vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.
Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen,
järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos
maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että
hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa
terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä -- siitä hänen nimensä
_Lyaios_ "huojentaja" -- lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti
tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle
ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat
sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja
hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä
murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui _dithyrambin_, sen
lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä
esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto.
Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. -- Muuten runo
suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään
elonvoimasta (Hor. II, 19).
Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin
viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin
loka- ja marraskuussa (_oschoforia_) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa
nuorta mehua maisteltaissa (_pikku- l. maakuntais-dionysiat_);
tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta
vuodatettaissa (_lenaia_); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa
(_anthesteria_). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja
sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului
niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla,
improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin
säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin
muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala.
Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. _isot l. kaupungin
dionysiat_ maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi
täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa
muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia
draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat,
palkittiin.
Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina
parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin
luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja
senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee
helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen
pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu
elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä,
kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu
viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva,
päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä
hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.
Italiassa oli vanhastaan viininjumala _Liber_, jonka nimellä
roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison _Liberan_
nimellä Persefonea.
* * * * *
Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo _Nymfat_,
luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista
herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka
etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen,
Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta;
metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat,
kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia
vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä
he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen
virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita,
sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen
siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen
humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja
luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista
kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.
Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) _Najaadit_,
vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa
vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita.
Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa
eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja
kiittävät. -- Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella
tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa
innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat
alkuaan lähdeneitoja. -- Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja
nereiidit.
b) _Oreaadit_, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin
nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja
najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli
vuorenneito _Ekho_ (kaiku), joka rakasti _Narkissos_ nuorukaista,
saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin
että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja
ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan
etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa
hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran
metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki
hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi.
Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä
tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on
hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.
c) _Dryaadit_ eli _Hamadryaadit_, puiden neitoset. Kullakin puulla oli
oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret
y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he
ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä
korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät
kuin muutkaan nymfit. -- Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä,
vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia,
maitoa, karitsoja.
Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti,
kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on
heillä uurna kädessä.
Nymfain miehiset vastaverrat ovat _satyyrit, sileenit ja panit_, jotka
hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat
luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he
kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin
hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä
pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa
mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket,
vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa,
niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.
_Silenos_ (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota
kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi
veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään,
jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa
molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka,
rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä
kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas.
Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. -- Vähitellen
siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa
näkyvät olleen _Marsyas_ ja _Midas_.[119]
Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja,
mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin
kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin
julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon
Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee
tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti
Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa
merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti
päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän
oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä
mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne.
Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on
aasinkorvat!" -- Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja
ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa
(toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä
lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä
tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin
tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen
käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen
kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi
jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään
Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy
nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.
Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.
a) _Pan_ on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota
paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.
Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa
ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti
isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen
näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet
pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan.
Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen,
laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta
ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka
säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen
soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet
kiihkeästi _Syrinx_ impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä
suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin
tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon
kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän
putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea.
Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä
hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. -- Metsäläisenä
osaa hän myös ennustella. -- Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren
rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on
näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja
kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä
kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut
puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset
Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua
ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.
Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja
hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä
erehdyttäissä (_pan_ = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai
hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää
olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.
b) _Silvanus_ on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin.
Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa
puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille
ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä
kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle
uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.
c) _Faunus_ ja _Fauna_. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian
vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä
henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi
(_Inuus_) ja varjeli sitä pedoilta (_Lupercus_). Hänkin elää metsissä
ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan
pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän
tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus
fatuus). -- Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi,
faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien
kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, _faunalia_, jolloin ilo
laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja
_lupercalia_ (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci,
pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna,
juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita
verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat
vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka
saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies
februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.
Faunuksen naisellinen vastaverta on _Fauna_, myös nimitetty _Maja_ ja
_Bona Dea_. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.
_Priapos (Priapus)_, Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean
siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja
eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja,
joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja
nuijalla varustettuna.