Lyriikka on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan. Meillä on Englannissa
saatu aikaan mitä ihanin lyriikka, koska yleisö ei lue sitä eikä
siis myöskään voi vaikuttaa siihen. Yleisön tapana on pilkata
runoilijoita, koska nämä ovat yksilöllisiä, mutta kun se on tehty,
jäävät he rauhaan. Romaani- ja näytelmäkirjallisuuteen taas, mitkä
taiteenhaarat ovat yleisön suosiossa, on kansan auktoriteetilla ollut
kerrassaan nurinkurinen vaikutus! Ei missään maassa ole niin surkeasti
kirjoitettua kaunokirjallisuutta, niin epämiellyttävää ja kehnoa työtä
romaanien muodossa, niin huonoja ja halpamaisia näytelmäkappaleita
kuin Englannissa. Kansan mittapuu on sellainen, että taiteilijain
täytyy sen alle taipua. On sekä liian helppoa, että liian vaikeata
olla pidetty romaaninkirjoittaja. Se on liian helppoa siksi, että
yleisön vaatimukset aiheeseen ja juoneen, tyyliin ja henkilöihin sekä
elämän ja kirjallisuuden käsittelyyn nähden ovat täytettävissä hyvin
pienillä kyvyillä ja vähällä sivistyksellä. Se on liian vaikeata
siksi, että taiteilijan vastatakseen sellaisia vaatimuksia täytyy
tehdä väkivaltaa luonteelleen, kirjoittaa huvittaakseen huonosti
kasvatettuja ihmisiä eikä omasta taiteellisesta harrastuksestaan ja
siten tukahduttaa oma yksilöllisyyden kaipuunsa, unohtaa kehityksensä
ja hävittää kaikki arvokas itsestään. Näytelmäkirjallisuuden laita
on hieman toisin; teatteriyleisö pitää kyllä jokapäiväisistä, mutta
ei kömpelöistä kappaleista, ja pila- ja huvinäytelmät, nuo molemmat
yleisesti suositut muodot, ovat pitkälle kehittynyttä taidetta.
Englannissa voidaan tosiaankin kirjoittaa jotain hurmaavaa pila- ja
huvinäytelmien muodossa, ja tällä alalla on taiteilijalla suuri vapaus.
Vasta kun tullaan näytelmäkirjallisuuden korkeampiin muotoihin, voidaan
havaita ne vahingolliset seuraukset, jotka johtuvat yleisestä mausta.
Varsinkin kaikki, mikä on uutta, on yleisölle vastenmielistä. Kaikki
yritykset, jotka tarkoittavat uusien aiheiden omaksumista taiteessa,
ovat yleisölle epämieluisia, ja kuitenkin riippuu taiteen olemassaolo
ja kehitys hyvin paljon aiheiden jatkuvasta uudistumisesta. Mikään
uusi ei viehätä yleisöä, koska se ahdistaa sitä. Siinä näet esiintyy
jonkinlaista yksilöllisyyttä -- omintakeisuutta taiteilijan puolelta,
kun hän valitsee vapaasti aiheensa ja käsittelee sitä niin kuin itse
hyväksi näkee. Yleisön suhtautumista siihen ei niin ollen voisi muulla
tavalla käsittääkään. Taide on yksilöllistä, ja yksilöllisyys on
hävittävä ja rikkirepivä voima. Siinä on sen tavaton merkitys. Sillä
mitä se pyrkii hävittämään, on tyyppien yksitoikkoisuutta, tottumuksen
orjuutusta, tavan tyranniutta ja ihmisen alentamista koneeksi.
Taiteessa miellyttää yleisöä se, mikä on ollut ja mennyt, ei siksi,
että se sinänsä olisi miellyttävää, vaan siksi, ettei sitä voida
muuttaa. Yleisö hotkasee klassikkonsa nahkoineen päivineen maistamatta
niitä koskaan. Se pitää niitä välttämättömyytenä, ja kun se ei voi
päästä niistä, puhuu se niiden johdosta pötyä hyvin vakavan näköisenä.
Merkillistä kyllä tai -- miltä kannalta asiaa katsotaankin -- ei
lainkaan merkillistä, että tämä tunnustus itse asiassa on suureksi
vahingoksi klassikoille. Raamatun ja Shakespearen tolkuton ihailu
Englannissa on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan.
Raamattuun nähden riippuu tietysti kaikki kirkon arvovallasta ja
vaikutuksesta, joten sen asian voin siis tässä ilman muuta sivuuttaa.
Mutta mitä Shakespeareen tulee, niin on päivän selvää, ettei yleisö
älyä hänen kauneuksiaan paremmin kuin heikkouksiaankaan. Sillä
jos ihmiset ymmärtäisivät hänen kauneutensa, eivät he asettuisi
vastustamaan näytelmäkirjallisuuden jatkuvaa kehitystä. _Asian laita
onkin niin, että yleisö käyttää jonkun maan klassikkoa itse asiassa
ehkäisemässä taiteen edelleen kehittymistä_. Se tekee klassikoista vain
asiantuntijoita. Se koettaa niiden avulla ehkäistä taiteen vapaata
ilmenemistä uusissa muodoissa. Se kysyy jokaiselta kirjailijalta,
miksei hän kirjoita niin kuin se tai se, jokaiselta maalarilta,
miksei hän maalaa niin kuin se tai se, ja unohtaa ihan tykkänään
sen tosiasian, että jokainen, joka tekisi siten, lakkaisi olemasta
taiteilija. Kauneuden terve muoto on sille vastenmielinen. Joka kerta,
kun se näkee jotain sellaista, ällistyy se ja kiihtyy niin, ettei
se osaa sanoa muuta kuin, että taideteos on joko käsittämätön tai
säädytön. Mitä se sillä tarkoittaa, on yksinkertaisesti selitetty. Kun
se sanoo, että jokin teos on aivan käsittämätön, on se ymmärrettävä
niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt jotain kaunista, mikä
on uutta, ja kun se sanoo, että jokin teos on aivan säädytön, on
se taas ymmärrettävä niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt
jotain kaunista, mikä on totta. Edellinen arvostelu koskee siis
tyyliä, jälkimäinen taas aihetta. Mutta tavallisesti käyttää se näitä
sanoja hyvin häilyvästi, kuten tavallinen rahvas käyttää katukiviä.
Esimerkin vuoksi mainittakoon, ettei tällä vuosisadalla ole ainoatakaan
todellista runoilijaa tai suorasanaista kirjailijaa, jota brittiläinen
yleisö ei olisi kunnioittanut säädyttömyyden tunnustuksella, mikä
tunnustus muuten Englannissa merkitseekin todellisuudessa samaa kuin
akatemiaan ottaminen kaikkia muodollisuuksia noudattaa Ranskassa,
niin että jumalan kiitos sellaisen laitoksen perustaminen meillä
Englannissa on ihan tarpeeton. Luonnollisesti on yleisö erittäin
hyväntahtoista käyttäessään tätä sanaa. Että se kutsui Wordsworth'in
säädyttömäksi runoilijaksi, ei voitu muuta kuin odottaa. Wordsworth
oli runoilija. Mutta että se kutsui Charles Kingsleytä säädyttömäksi
romaaninkirjoittajaksi, on ihmeellistä. Kingsleyn suorasanainen
esitys ei ollut niin erittäin hyvää. Mutta mitäs, kun kerran on
sana, niin käytetään sitä niin hyvin kuin osataan. Taiteilija ei
luonnollisestikaan sen kautta anna johtaa itseään harhaan. Todellinen
taiteilija on ihminen, joka aina luottaa itseensä siksi, että hän
aina on oma itsensä. Minä voinkin ymmärtää, että taiteilijan, joka
Englannissa julkaisee teoksensa ja sille heti saa yleisön tunnustuksen
sanomalehtien kautta täysin käsitettävänä ja ylevän moraalisena
teoksena, täytyy tosissaan kysyä itseltään, onko hän todella ollut oma
itsensä ja eikö teos niin ollen ole hänelle ihan arvoton tai ainakin
toisarvoinen, jollei suorastaan taiteellisesti arvoton.
Pari muutakin lisää on vielä viime vuosien aikana tullut siihen varsin
köyhään haukkumasanastoon, joka on yleisön käytettävänä taidetta
vastaan. Nämä sanat ovat "sairaalloinen" ja "teennäinen". Viimemainittu
ei ilmaise muuta kuin häviävän sienen raivoa kuolemattomia,
hurmaavan kauniita ja sanomattoman ihania kämmeköitä kohtaan. Se on
kunnianosoitus, jolla ei ole mitään merkitystä. "Sairaalloinen" sana
kaipaa kuitenkin lähempää tarkastusta. Se on oikein huvittava sana,
niin kummallinen, että ne, jotka käyttävät sitä, tuskin ymmärtävät,
mitä se merkitsee.
Mitä se sitten merkitsee? Mikä on terve ja mikä sairaalloinen
taideteos? -- Kaikki lausunnot, jotka me annamme jostain
taideteoksesta, koskevat, mikäli teemme sen oikein, joko tyyliä tai
aihetta taikka sitten molempia niitä. Tyylinsä puolesta on taideteos
terve, kun aineesta, mitä siihen on käytetty -- oli se sitten joko
sanoja tai pronssia, värejä tai norsunluuta -- kuvastuu kauneus, jolla
on esteettinen vaikutus. Aiheensa puolesta taas on taideteos terve,
kun aiheen valinta on tapahtunut taiteilijan mielenlaadun mukaan ja
välittömästi hänestä lähtenyt. Lyhyesti sanoen: taideteos on terve, kun
siinä esiintyy niin hyvin täydellisyyttä kuin henkilöllisyyttäkin. --
Luonnollisestikaan ei taideteoksessa voida eroittaa muotoa ja sisältöä,
ne kun aina ovat yksi ja sama. Mutta tutkimuksen kannalta voimme
silti hetkeksi jättää huomioon ottamatta tuon esteettisen näkökannan,
jakamattomuuden, ja ajattelijan tapaan käsitellä sitä ikäänkuin ne
olisivat erillisiä. Sairaalloinen on toiselta puolen taideteos, kun
sen tyyli on tavallista, punottua ja jokapäiväistä, ja kun sen aihe
on huolellisesti valittu sitä silmällä pitäen, että yleisö maksaa
taiteilijalle siitä, jolloin hän on ryhtynyt työhönsä ei huvin vuoksi,
vaan palkan takia. _Itse asiassa onkin suosittu romaani, jota yleisö
sanoo terveeksi, aina läpeensä sairaalloinen tuote, kun taas romaani,
jota yleisö sanoo sairaalloiseksi on aina kaunis ja terve taideteos_.
Lienen sentään tehnyt väärin yleisöä kohtaan, kun olen supistanut sen
sanavaraston niin vähiin kuin sanoihin: "käsittämätön", "säädytön",
"teennäinen" ja "sairaalloinen". Sillä on vielä yksi sana, jota se
käyttää, vaikka harvoin, nimittäin: "alhainen". Tämän sanan tarkoitus
on niin selvä, ettei se kehtaa sitä usein käyttää. Mutta yhä silloin
tällöin se esiintyy, näkeepä sen joskus sanomalehdissäkin. Taiteesta
puheen ollessa se on tietysti naurettava sana. Sillä mitä on alhaisuus
muuta kuin sielun tila tai ajatuksenjuoksu, jota ei voida selittää.
Yleisöön kuuluvat ovat kaikki alhaisia, sillä yleisö ei osaa ilmaista
käsitystään mistään. _Taiteilija ei ole koskaan alhainen, hän ilmituo
kaikki_. Hän on aiheensa yläpuolella ja luo siten verrattomia
taiteellisia teoksia. Sanoa taiteilijaa alhaiseksi sen takia, että
hän käsittelee alhaisuutta aineena, on yhtä mieletöntä kuin olisi
kutsua Shakespeare'ia pahamaineiseksi sen perusteella, että hän on
kirjoittanut kuningas Learin.
Suurin piirtein katsottuna on taiteilijalle Englannissa joksikin
hyödyksi, jos hänen kimppuunsa hyökätään. Hänen yksilöllisyytensä
tulee sen kautta karaistuksi, hänestä tulee vielä enemmän oma
itsensä. Nämä hyökkäykset ovat kylläkin hyvin karkeita, hävyttömiä
ja halpamaisia, mutta kun kaikki käy ympäri, ei kukaan taiteilija
odotakaan hienotunteisuutta jokapäiväisiltä henkilöiltä, paremmin kuin
kirjoitustaitoakaan rihkamahienostolta. Tyhmyys ja ilkeämielisyys ovat
nykyaikaisen elämän kaksi tavallisinta ilmiötä. Se on valitettavaa
kyllä, mutta mitään sille ei mahda. Siinä on tutkimusainehistoa, kuten
missä tahansa muuallakin. Ja vain lojaalista, on jos meidän aikamme
sanomalehtimiehiin nähden toteamme, että he aina kahden kesken pyytävät
taiteilijalta anteeksi sen johdosta, mitä he ovat julkisuudessa
kirjoittaneet häntä vastaan.
Minun tarvitsee tuskin sanoa, etten hetkeäkään valittele sitä,
että yleisö ja sanomalehdistö käyttää väärin tätä sanaa. Sillä
minä en tosiaankaan voi käsittää, kuinka ne lainkaan osaisivat
oikein arvostella taidetta, jonka ymmärtämystä niiltä puuttuu. Minä
vain totean tämän väärinkäytön, jolloin sen syykin on helposti
selitettävissä samoin kuin koko ilmiön merkityskin. Me palaamme
takaisin tuohon barbaariseen auktoriteetti-käsitteesen. Se johtaa
meidät näkemään sellaisen yhteiskunnan luontaisen kyvyttömyyden,
joka itsevaltaisen hallituksen kautta on liiaksi turmeltunut
voidakseen ymmärtää tai antaa arvoa yksilöllisyydelle. Sanalla sanoen,
väärinkäyttö johtuu siitä epätäydellisyydestä ja ymmärtämättömyydestä,
mikä ilmenee yleisessä mielipiteessä, joka on hyväntahtoinen ja
pahansuopa, kun se tahtoo ohjata ihmisten toimintaa, mutta ilkeä ja
pirullinen, kun se koettaa sekaantua henkisen työn ja taiteen alalle.
Oikeastaan voidaankin pikemmin puolustaa kansan väkivaltaa kuin sen
ajatuskantaa. Sillä edellinen voi olla hyvää ja kaunista, kun taas
jälkimäisen pakostakin täytyy olla tyhmää. On usein sanottu, ettei
väkivallalla voida mitään ratkaista. Se riippuu kuitenkin tykkänään
siitä, mitä tahdotaan ratkaista. Useat hyvin tärkeät kysymykset, kuten
henkilökohtaisen komennon säilyttäminen Englannissa ja läänitysaatelin
pysyttäminen Ranskassa, on viime vuosisatojen aikana ratkaistu
yksinomaan aineellista voimaa käyttämällä. Juuri väkivaltainen toiminta
on vallankumouksessakin se, joka hetkeksi sallii kansan esiintyä
suuremmoisesti ja loistavasti. Mutta onneton oli se päivä, jolloin
kansa huomasi, että kynä on parempi ase kuin katukivi. Silloin se
haki ja löysi heti sanomalehtimiehet, kehitti heitä ja teki heistä
työkalujaan. Sitä ei voi muuta kuin valittaa. Katusulkujen takana on
sentään paljon jaloa ja sankarillista, mutta mitä on pääkirjotusten
takana? Tuskin muuta kuin luulottelua, tyhmyyttä, teeskentelyä ja
tyhjänpäiväistä lavertelua. Ja kuitenkin nämä yhdessä muodostavat
pelottavan voiman, nykyaikaisen määrääjävallan.
Ennen muinoin oli ihmisillä kidutuspenkkejä, nyt heillä on
sanomalehdet. Totta kyllä, että se on edistystä sekin. Mutta silti
on asianlaita yhä perin huonosti ja vaikuttaa alentavasti. Joku
-- muistaakseni Bruke? -- on kutsunut sanomalehdistöä neljänneksi
säädyksi. Se olikin epäilemättä oikein hänen aikanaan. Mutta meidän
aikanamme on se oikeastaan ainoa sääty. Se on syönyt nuo kolme
muuta. Aatelisto ei puhu mitään, piispoilla ei ole mitään sanomista
eikä myöskään alahuoneella, joka sen itsekin sanoo. Sanomalehdistö
hallitsee meitä. Amerikan presidentti on neljä vuotta ruorissa,
mutta sanomalehdistö on vallassa aina ja ikuisesti. Onneksi on
Amerikan sanomalehdistö sentään antanut tuon ylivallan johtaa itsensä
äärimmäiseen raakuuteen ja hävyttömyyteen. Luonnollisena seurauksena
siitä on ollut voimakas vastustus. Sille nauretaan tai käännetään
ylenkatseella selkä, aina sen mukaan, minkälainen luonne asianomaisella
henkilöllä on. Se ei enää ole sellainen mahti kuin ennen. Siihen
ei suhtauduta vakavasti. Meillä sitävastoin sanomalehdistö, se kun
muutamia harvoja tapauksia lukuunottamatta ei ole ottanut tavakseen
mennä liiallisuuksiin, näyttelee vielä huomattavaa osaa ja on
yhä todellinen mahti. Se tyrannius, mitä se harjoittaa ihmisten
yksityiselämään nähden, on minun mielestäni äärettömän suuri. _Tämä
johtuu siitä, että yleisön uteliaisuudella ei ole mitään rajaa. Yleisö
tahtoo tietää kaikki, yksinpä senkin, mikä on tietämisen arvoista_.
Sanomalehdistö taas, joka tuntee tämän tosiasian, tyydyttää kysyntää
kauppamiehen tavoin. Ennen muinoin naulasi yleisö sanomalehtimiehen
korvat pumppuun kiinni. Se oli hyvin rumasti tehty, se. Mutta nyt
naulaavat sanomalehtimiehet itse korvansa avaimenreikään kiinni.
Se on vielä paljon huonompaa. Ja mikä pahinta on, on se, että ne
sanomalehtimiehet, jotka ansaitsevat eniten moitetta, eivät suinkaan
ole pilalehtien pakinoitsijat. Kaikkein vahingollisimmat ovat nuo
vakavat ja raskasmieliset sanomalehtimiehet, jotka tapansa mukaan
paljastavat jonkun tapauksen suuren valtiomiehen yksityiselämästä,
miehen, jolla on joku valtiollinen asia ajettavanaan tai joka on jonkun
valtiollisen mahdin luoja, ja jättävät tämän tapauksen julkisuuden
seulottavaksi saadakseen mikäli mahdollista yleisön sanomaan painavan
sanansa sen johdosta ja ryhtymään kaikin tavoin vastustamaan häntä,
hänen puoluettaan ja maataankin, mikä ei ole muuta kuin diktaattorin
osan näyttelemistä, kansan saattamista naurunalaiseksi, moukkamaiseksi
ja vahingolliseksi. Yleisölle ei pitäisi ilmoittaa mitään ihmisten
yksityiselämästä, se ei sille kuulu. Ranskassa onkin siinä suhteessa jo
päästy paremmalle kannalle. Siellä ei esimerkiksi avioliittojutussa
saa julkaista yksityiskohtaisia tietoja yleisön huviksi tai
parjaushalun tyydyttämiseksi. Yleisö saa tietää vain, että ero on
päätetty myöntää toisen tai toisen vastapuolen vaatimuksesta, siinä
kaikki. Ranskassa siis rajoitetaan sanomalehtimiehen vapautta, kun
taas taiteilijan vapaus on melkein rajoittamaton. _Englannissa taas
on sanomalehtimiehellä aivan täysi vapaus, mutta taiteilijan vapaus
sitävastoin on hyvin rajoitettu_. Yleinen mielipide Englannissa --
sanottakoon se suoraan -- koettaa ehkäistä, pidättää ja polkea miestä,
joka luo kauneusarvoja, mutta pakottaa sanomalehtimiehet levittämään
itselleen juttuja, jotka ovat sekä rumia että vastenmielisiä ja
tympäseviä, mistä on seurauksena se, että meillä on maailman
jokapäiväisimmät sanomalehtimiehet ja vaatimattomimmat lehdet. Ei
ole ensinkään liioiteltu, jos sanoo, että tämä johtuu pakosta. Joku
osa sanomalehtimiehistä saattaa kyllä olla sellaisia, että heitä
epämiellyttävien asiain julkaiseminen huvittaa, ja osa on niin köyhiä,
että he vaanivat skandaaleja, mistä voivat saada tuloja, mutta on myös
olemassa paljon sellaisia sanomalehtimiehiä, jotka ovat sivistyneitä
ja hyvän kasvatuksen saaneita ja joille minun mielestäni niin ollen
täytyy olla todella vastenmielistä julkaista sellaisia asioita. He
tietävät, että on väärin tehdä niin, ja tekevät sen vain siksi, että
epäterveet olosuhteet, joissa he harjoittavat ammattiaan, pakottavat
heidät siihen. He eivät voi muuta kuin antaa yleisölle mitä se
haluaa, kilpailla muiden sanomalehtimiesten kanssa kansan ruokahalun
tyydyttämisessä hankkimalla niin väkevää ruokaa kuin mahdollista. Se on
jokaiselle sivistyneelle henkilölle hyvin alentavaa, ja minä en epäile,
etteivätkö useimmat heistä sitä elävästi tunne.
Mutta jättäkäämme tämä puoli asiasta, joka on niin likainen, ja
palatkaamme kysymykseen kansan vaikutusvallasta taideasioissa, millä
minä ymmärrän yleistä mielipidettä, joka määrää taiteilijalle muodon
mitä hän on käyttävä, tavan ja suunnan, mitä hän noudattaa, ja aineen,
mistä hän teoksensa valmistaa. Olen sanonut, että Englannissa se taide,
jota ei kansa suosi, on parhaalla kannalla. Näytelmäkirjallisuuteen
nähden, joka on sen suosima, onkin huomattava, että ne saavutukset,
mihin siinä viimeisten viidentoista vuoden aikana on päästy, ovat
luettavat muutamien yksilöllisten taiteilijain ansioksi, jotka
eivät taipuneet ottamaan joukkojen mauttomuutta ohjeekseen tai
pitämään taidetta vain tarjonnasta ja kysynnästä riippuvana asiana.
Loistavalla ja elävällä henkilöllisyydellään, väririkkaalla tyylillään,
tavattomalla luomiskyvyllään ja taidollaan mukailla, olisi Irving,
jos hänellä olisi ollut tarkoituksena tehdä vain yleisön mieliksi,
voinut esittää mitä hupaisempia kappaleita mitä näppärämmällä tavalla
ja hankkia sillä niin paljon menestystä ja rahaa kuin kukaan vain
koskaan voi haluta. Mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hänen
tarkoituksensa oli oman täydellisyytensä toteuttaminen taiteilijana
määrätyillä ehdoilla ja määrättyä muotoa noudattaen. Ensin kääntyi
hän vain harvojen puoleen, nyt hän on kasvattanut jo monta. Hän on
istuttanut makua ja muokannut luonnetta. Yleisö arvostelee äärettömiksi
hänen taiteelliset saavutuksensa. Minä kysynkin sen johdosta usein
itseltäni, tietääkö yleisö, että näistä saavutuksista saadaan kiittää
juuri sitä tosiasiaa, että hän seurasi omaansa eikä sen mittapuuta.
Yleisön mittapuun mukaan olisi Lyceumteatterista tullut toisen luokan
teatteri, kuten niin monesta muusta Lontoon teatterista. Jos se tietää
tämän tai ei, joka tapauksessa jää kuitenkin tosiasiaksi se, että
yleisön makua ja taipumuksia voidaan jossain määrin muokata ja että
yleisöllä siinä suhteessa on edellytyksiä kehittyä. Kysymys on siis
siitä, miksei yleisö enemmän tule osalliseksi kulttuurista? Sillä
täytyy olla syynsä, jotain on sen tiellä?
Esteenä tässä suhteessa on se, että yleisö tahtoo olla määrääjänä
taiteilijoihin ja taideteoksiin nähden, sanottakoon se vieläkin kerran.
Monessa teatterissa, kuten Lyseum- ja Haymarket-teattereissa, näyttää
yleisö saavan hyvän vaikutuksen. Näissä teattereissa on kummassakin
ollut yksilöllisiä taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan
kuulijakuntansa luonnetta, mihin juuri taide kohdistuu, ja oma
kuulijakuntansa taas on jokaisella Lontoon teatterilla. -- Minkälaisen
pitää siis yleisön luonteen olla, kysyttänee? Vastaanottavaisen, ei
muuta.
Jos joku nähdessään taideteoksen tahtoo määrätä jotain sen tai
taiteilijan suhteen, niin on hänet vallannut henki, joka tekee
hänelle mahdottomaksi tuntea mitään taidenautintoa. _Taideteoksen
tulee ottaa katselija valtoihinsa, katselijan täytyy olla
pidättyväinen ja vastaanottavainen_. Hänen on oltava soittimena
mestarin kädessä. Ja mitä täydellisemmin hän voi luopua omista
vanhanaikuisista mielipiteistään, vääristä ennakkoluuloistaan ja
tyhmistä päähänpistoistaan sopivaisuuteen ja sopimattomuuteen nähden
taiteessa, sitä helpompi hänen on ymmärtää taideteosta ja arvostella
sitä. Tämä on tietysti itsestään selvä, mikäli kysymys on vain niistä
miehistä ja naisista, jotka muodostavat tavallisen teatteriyleisön.
Mutta sama koskee myös n.s. sivistyneitä. Sillä sivistyneen ajatukset
taiteesta ovat luonnollisesti peräisin juuri siitä, mitä taide on
ollut, kun taas uusi taideteos viehättää uutuudellaan, t.s. sillä,
mitä taide ei ole koskaan ollut, joten siis se, joka arvostelee sitä
vanhan mittapuun mukaan, oikeastaan tulee käyttäneeksi mittapuuta,
mistä hänen täydellisyytensä takia olisi päästävä irti. Vain sellainen
luonne, joka mielikuvituksen alalla ja avulla kykenee huomaamaan
uusia ja kauniita vaikutteita, pystyy arvostelemaan taideteosta.
Ja jos kerran asian laita on niin kuvanveistoon ja maalaukseen
nähden, niin vielä paremmalla syyllä sen täytyy olla niin sellaiseen
taiteenhaaraan kuin näytelmäkirjallisuuteen nähden. Sillä taulu tai
patsas eivät ole ristiriidassa ajan kanssa, niissä ei asiajärjestys
merkitse mitään. Yhtenä ainoana hetkenä voidaan niistä saada eheä ja
kokonainen kuva. Kirjallisuuden laita sitävastoin on toisin. Siinä
vaaditaan aikaa ennenkuin yhtenäinen vaikutus voidaan saada aikaan.
Siten saattaa näytelmäkappaleen ensimäisessä näytöksessä tapahtua
jotain, jonka tositaiteellinen arvo vasta kolmannessa tai neljännessä
näytöksessä selviää katselijalle. Pitääkö meikäläisen kunnon miehen sen
takia suuttuman ja yhtymän häiritsemään näyttelemistä tai sättimään
taiteilijaa? Ei. Meikäläisen miehen tulee arvonsa mukaisesti pysyä
tyynenä ja oppia tuntemaan itsessään sitä ihanaa tunnetta, mikä
johtuu hämmästyksestä, odotuksesta ja jännityksestä. Hänen ei pidä
mennä teatteriin pilaamaan hyvää tuultaan, vaan hänen tulee käydä
teatterissa saamassa taiteellista virikettä. Hänen tulee käydä
teatterissa tavoittelemassa toisenlaista mielentilaa, taiteellista
luonnetta. Hän ei ole taideteoksen tuomari. Hän on vain mies, joka
on tilaisuudessa katselemaan taideteosta ja, jos teos on kaunis,
sen vaikutuksesta unohtaa oman itsekylläisyytensä, kaiken sen, mikä
häntä vaivaa, olipa se sitten sivistyksestä tai tietämättömyydestä
johtuvaa. Tähän näytelmäkirjallisuuden erikoisuuteen ei luullakseni
vielä ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Minä voin vallan hyvin
kuvitella mielessäni, että jos "Macbeth'ia" ensi kertaa esitettäisiin
nykyaikaiselle Lontoon yleisölle, moni läsnäolija varmaankin tulisi
ankarasti ja epäröimättä moittimaan noitien esiintymistä ensimäisessä
näytöksessä, heidän hirvittävää puhetapaansa ja naurettavia sanojaan.
Mutta kun koko kappale on ohi, huomataan, että noitien nauru
"Macbeth'issa" on yhtä kauheata kuin mielipuolen nauru "Lear'issa".
Ainoakaan muu taiteenharrastaja ei tarvitse niin vastaanottavaista
mielentilaa kuin juuri näytelmän katselija. Sillä hetkellä, kun hän
koettaa käyttää auktoriteettiaan, tulee hänestä ilmi vihollinen
taiteelle ja omalle itselleenkin. Taide ei pysähdy siihen, mutta hän
itse kärsii sen takia.