tunnustaminen ovat varsin haitallisia. Thackeray'n "Esmond" on kaunis
taideluoma, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti sen omaksi huvikseen.
Muissa romaaneissaan, kuten "Pendennis'issä", "Philip'issä" ja usein
myös "Family fair'issa", ajattelee hän sitävastoin liian paljon yleisöä
ja pilaa teoksensa välittömästi vetoamalla yleisön myötätuntoon ja
suoraan hauskuttamalla sitä. _Todellinen taiteilija ei tunne yleisöä
ensinkään, se on hänelle olematon käsite_. Hänellä ei ole hunajaleipiä
tai unikkokakkuja nukuttaakseen petoeläimen tai lahjoittaakseen sille
mukavan mielentilan. Hän jättää sen kansankirjailijain tehtäväksi.
Meillä on nykyään Englannissa verraton romaaninkirjoittaja -- Georg
Meredith. Ranskassa on kyllä suurempia taiteilijoita, mutta siellä ei
ole yhtään, jonka elämänkatsomus olisi niin laaja, niin monipuolinen ja
niin tosi-mielikuvitusrikas. Venäjällä on myös kertojia, joiden luonne
enemmän on kehittynyt ymmärtämään tuskan ja kärsimyksen merkitystä
kertovassa runoudessa. Mutta hän on romaanirunouden filosoofi.
Hänen luomansa henkilöt eivät ainoastaan elä, vaan niillä on elävä
sielukin. Me saamme nähdä ne monelta eri puolelta. Ne ovat muutosten
alaisia. Niissä on henkeä itsessään ja ympärillään. Niihin on kätketty
vertauskuvia ja niissä on monen arvoituksen ratkaisu. Ja se joka ne
on luonut, nuo ihmeelliset, elävät olennot, loi ne omaksi huvikseen.
Hän ei koskaan kysynyt yleisöltä, mitä se halusi, eikä antanut sen
määrätä tai vaikuttaa itseensä, vaan kehitti yhä täydellisemmäksi omaa
henkilöllisyyttään ja loi oman yksilöllisen teoksensa. Aluksi ei kukaan
kääntänyt huomiotaan häneen. Hän ei siitä välittänyt. Sitten antoivat
muutamat harvat hänelle tunnustuksensa. Sekään ei häntä muuttanut. Nyt
hänellä on jo paljon kannattajia. Mutta hän onkin pysynyt yhä samana.
Hän on verraton runoilija.
Toisin ei voi olla taiteellisen koristelunkaan laita. Yleisö on todella
kiihkeän itsepintaisesti koettanut pysytellä kiinni siinä, mitä minä
pidän suoranaisina jätteinä kansainvälisen jokapäiväisyyden suuresta
maailmannäyttelystä, se on takertunut aikaan, joka oli niin kauhea,
että talotkin, missä ihmiset elivät, olisivat kelvanneet asunnoiksi
vain sokeille. Mutta vähitellen on sentään ryhdytty valmistamaan
kauniita esineitä -- käsityöläisen kädestä on lähtenyt siroja töitä,
taiteilija on sommitellut ihania malleja -- ja kauniiden esineiden
hyöty ja arvo, niiden merkitys on alkanut selvitä. Yleisö on tietysti
ollut suutuksissaan sen johdosta ja raivonnut sekä puhunut tyhmyyksiä
koko ajan. Mutta kukaan ei siitä enää ole välittänyt eikä kiinnittänyt
siihen huomiotaan. Kukaan ei ole mukaantunut yleisön mielipiteen
vaatimuksiin. Ja seuraus siitä on ollut, että nyt on melkein mahdoton
löytää uudenaikaista kotia, jossa ei jossakin paikassa huomaisi hyvää
makua ja arvoa annetuksi sille, miten asutaan; kaikkialla näkyy
merkkejä siitä, että ymmärretään, mitä kauneus on. Itse asiassa
ovatkin kansan asunnot nykyään viehättäviä. Ihmiset ovat jossain
määrin jalostuneet. Arvolleen täytyy tunnustaa, ettei tämä tavaton
edistys mikä asuntokoristelun alalla kalustamiseen ja muuhun nähden
on tehty, silti suinkaan merkitse sitä, että suuren yleisön maku
niissä asioissa olisi parantunut. Se johtuu ylipäänsä vain siitä
asianlaidasta, että käsityöläiset ovat muuttuneet. Heidät on vallannut
sellainen ilo valmistaa kauniita esineitä ja heissä on herännyt
sellainen vastenmielisyys kaikkea rumaa ja jokapäiväistä kohtaan, että
he ovat antaneet yleisön nääntyä nälkään makuineen. Nykyään olisi
mahdotonta sisustaa huonetta, kuten joku vuosi sitten, hankkimalla
jok'ainoa esine vanhojen huonekalujen kaupasta, mihin ne ovat joutuneet
jostakin kolmannen luokan majatalosta. Sellaisia esineitä ei enää
valmisteta. Niin vastahakoista kuin kansalle onkin tottua kauniisiin
esineisiin ympärillään, on sen ollut pakko mukautua siihen. Ihmisten
auktoriteettivaatimus on onneksi heille itselleen mennyt siinä
suhteessa myttyyn.
Selvää siis on, että kaikki yritykset käyttää määräämisvaltaa
taiteeseen nähden ovat pahasta. Voidaan niin ollen kysyä, mikä
hallitusmuoto taiteilijalle on paras? Siihen ei ole muuta kuin yksi
vastaus. _Edullisin hallitusmuoto, mikä taiteilijalle saattaa olla,
on: ei ylipäänsä mitään hallitusta_. Määräämisvalta häneen ja hänen
taiteeseensa nähden olisi naurettavaa ajatellakin. Sanotaan kyllä,
että rajattomissa yksinvalloissa taiteilijat ovat luoneet kauniita
teoksia, mutta se ei pidä ihan paikkaansa. Taiteilijat eivät ole
tehneet itsevaltiasten tuttavuutta alamaisina, jotka ovat tyrannin
mielivallasta riippuvaisia, vaan kuljeksivina miehinä, maankiertäjinä,
jotka ovat olleet voimakkaita henkilöllisyyksiä. Siksi heille on
osoitettu vieraanvaraisuutta ja suotu heidän harjoittaa rauhassa
luomistyötään. Itsevaltiaan kunniaksi myönnettäköön, että hän ollen
yksilö voi omata sivistystä, kun taas rahvaalta, joka on jonkinlainen
hirviö, puuttuu sitä. Keisari tai kuningas voi taivuttaa itsensä
nostaakseen maalarin pensselin ylös, mutta jos kansanvalta taivuttaa
itsensä, tekee se sen heittääkseen likaa hänen teoksensa päälle. Ja
kuitenkaan ei kansanvallan tarvitse siinä taivuttaa itseään niin
syvälle kuin keisarin. Jos se tahtoo tahria taiteilijan teoksen,
tarvitsee sen tuskin ensinkään taivuttaa itseään. Mutta on tarpeetonta
erottaa yksinvaltiasta rahvaasta, sillä kaikki määräämisvalta on yhtä
huonoa.
Itsevaltiaita on kolmenlaisia. Ensiksikin on sellaisia itsevaltiaita,
jotka käyttävät maallista valtaa. Toiseksi on sellaisia itsevaltiaita,
jotka käyttävät hengellistä valtaa. Ja kolmanneksi on sellaisia
itsevaltiaita, jotka yht'aikaa käyttävät valtaa sekä ruumiin että
sielun yli. Ensimäisellä tarkoitan ruhtinasta. Toinen on taas paavi.
Ja kolmas on kansa. Ruhtinas voi olla sivistynyt. Monet heistä ovat
olleet sellaisia. Silti on ruhtinas vaarallinen. Meidän tulee muistaa
vain Dantea Veronan surujuhlassa ja Tassoa Ferraran hullujenhuoneessa.
Taiteilijain on parempi pysyä erillään ruhtinaista. Paavi voi niinikään
olla sivistynyt. Monet paavit ovat olleet sellaisia, huonotkin.
Huonot paavit rakastivat taidetta melkein yhtä tuskallisesti kuin
hyvät paavit vihasivat ajattelemista. Ihmiskunta saa kiittää paljosta
huonoja paaveja. Hyvillä paaveilla on omillatunnoillaan kauhea velka
ihmiskunnalle. Mutta vaikkapa Vatikaani onkin säilyttänyt tulisen
puhetaitonsa ja menettänyt loistavan sädekehänsä, on taiteilijan
kuitenkin parempi pysyä erillään paaveista. Oli paavi, joka sanoi
eräässä kardinaalikokouksessa Cellinistä, ettei tavallinen oikeus eikä
arvostelu soveltunut sellaiseen mieheen kuin hän. Mutta se oli myös
paavi, joka pani Cellinin vankeuteen ja piti siellä, kunnes tämän sielu
riivaantui. Hän sai silloin näkyjä ja kuvitteli kultaisen auringon
tunkeutuvan huoneeseensa ihastuen siitä niin, että yritti paeta;
kivuttuaan tornista torniin hän viimein aamun koittaessa putosi ja
loukkasi itsensä pahasti. Oli onni, että eräs viinitarhuri löysi hänet
silloin ja toimitti miehen luokse, joka ollen kauneuden ihailija otti
hänet hoivaansa. -- Paavit ovat vaarallisia. Ja kansa -- mitä sitten
oikein voidaan sanoa siitä ja sen ylivallasta. Kukaties siitä on jo
puhuttu kylliksi. Tuo ylivalta on jotain sokeata ja kuuroa, jotain
julmaa ja kauheata, surkean nurinkurista ja pirullista. Taiteilijan
on mahdoton tulla toimeen kansan keskuudessa. Kaikki itsevaltiaat
harjoittavat lahjomista. Kansakin lahjoo ja on hävytön. Kuka sen on
vienyt valtaan? Senhän oli määrä elää, etsiä mukavuutta ja rakastaa.
Kuitenkin on niin tapahtunut, kansa on väärässä. Se on vahingoittanut
itseään matkimalla pikkusieluja. Se on ottanut ruhtinaan sauvan. Kuinka
se voi käsitellä sitä? Se on pannut päähänsä paavin kolminkertaisen
kruunun. Kuinka se jaksaa kantaa sellaista taakkaa? Se on kuten
klovni, jonka sydän on murtunut, tai pappi, jolla ei vielä ole sielua.
Kaikkien, jotka rakastavat kauneutta, täytyy tuntea myötätuntoa. Jos
kansa ei tunne myötätuntoa kauneutta kohtaan, pitäisi sen ainakin
tuntea sääliä itseensä nähden. Kuka sille on opettanut tyrannin
käsityötä?
Paljon voitaisiin vielä sanoa. Voitaisiin osoittaa kuinka
renesanssi oli suuri sen takia, ettei se koettanut ratkaista mitään
yhteiskunnallista kysymystä eikä sellaisista välittänyt, vaan antoi
yksilöjen vapaasti kehittää itseään luonnon ja kauneuden mukaan, mistä
johtui, että sillä oli suuria ja yksilöllisiä ihmisiä. Voitaisiin
myöskin näyttää, miten Ludvig neljästoista luomalla nykyaikaisen
valtion tuhosi taiteilijan yksilöllisyyden ja aiheutti sen, että asiat
yksitoikkoisen toistelun kautta muuttuivat kehnoiksi ja mauttomiksi
mukailuksi saman säännön alla, ja koko Ranskassa hävitti ihmisiltä
ajatustensa ilmaisun ihanan vapauden, mikä muokkasi vanhentunutta
kauneutta ja olisi luonut uusia muotoja antiikin malliin. Mutta
tähänastisella ei ole mitään merkitystä. Sillä me olemme tekemisissä
tulevaisuuden kanssa. Menneisyys on se, mitä ihminen ei olisi saanut
olla. Ja nykyisyys on se, mitä ihminen ei saisi olla. Tulevaisuus taas
on se, miksi taiteilijat sen tekevät.
Tahdotaan tietysti väittää, että sellainen ajatus kuin tässä on
esitetty, on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Aivan oikein.
Se on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Mutta juuri siksi
se kannattaakin tulla toteutetuksi, siksi sitä ehdotetaankin. Sillä
mitä ymmärretään käytännöllisellä ajatuksella muuta kuin sellaista,
_joka jo on toteutettu tai voidaan olevissa oloissa toteuttaa_. Mutta
me käännymme juuri olevia oloja vastaan ja jokainen ajatus, joka
tarkoittaa mukautumista näihin oloihin, on yhtä huono kuin hullukin.
Näistä olosuhteista täytyy päästä ja samalla täytyy myös ihmisluonteen
muuttua. Ainoa mitä ihmisluonteesta todella tiedetään on se, että
se muuttuu. Muuttuminen on ominaisuus, joka on sille luontaista. Ne
järjestelmät, jotka ovat pahiten erehtyneet, ovat juuri ne, jotka ovat
perustaneet laskelmansa ihmisluonteen luulloteltuun muuttumattomuuteen
sen sijaan, että olisivat ottaneet huomioon sen varttumisen ja
kehittymisen. Ludvig neljännentoista erehdys oli se, että hän uskoi
ihmisen luonteen aina pysyvän samana. Tulos tästä hänen harhaluulostaan
oli Ranskan vallankumous. Ihmeellinen tulos. Kaikki tulokset
hallitusten erehdyksistä ovat hyvin ihmeellisiä.
Huomattava on myös, että jos ihmiset omaksuvat yksilöllisyyden
aatteen, niin ei siihen vähääkään vaikuta mikään pappien järjetön
lavertelu velvollisuuden tunnosta, millä vain tarkoitetaan toisten
ihmisten vaatimusten tyydyttämistä toiseen nähden, eikä myöskään
näiden vastenmielinen livertely itseuhrautuvaisuudesta, joka ei ole
muuta kuin jäte raakalaisten tavasta silpoa itseään. _Se ei tule
ihmisille vaatimuksin ja velvoituksin, vaan syntyy luonnollisesti
ja vastustamattomasti heissä itsessään_. Se on se päämäärä, mihin
koko kehitys tähtää, eroavaisuus, jota vastustamaan kaikki järjestys
pyrkii. Se on täydellisyys, joka piilee elämän kaikissa muodoissa ja
johon kaikki elämän muodot mukautuvat. Yksilöllisyyden aate ei pakota
ihmisiä mihinkään, vaan päinvastoin selvittää heille, etteivät he
saa sietää mitään pakkoa. Se ei tahdo tehdä ihmisistä hyviä, koska
ihmiset muutenkin ovat hyviä, jos vain heidät annetaan olla rauhassa.
Ihmisen on kehitettävä yksilöllisyyttä omasta itsestään. Siihen
suuntaan onkin yksilöllisyys ihmisessä nyt kehittymässä. Kysyä, onko
yksilöllisyys käytännöllistä, on yhtä mieletöntä kuin kysyä, onko
kehitys käytännöllistä. _Kehitys on elämän laki ja mitään kehitystä
ilman yksilöllisyyttä ei ole_. Missä ei tätä pyrkimystä esiinny, siellä
ei myöskään ole muuta kuin tukahdutettua elämää, kipua ja kuolemaa.
Yksilöllisyyden tulee siis olla aulis ja teeskentelemätön. Edellä on
jo osoitettu, kuinka rajattomasta auktoriteetti-tyranniudesta saattaa
johtua, että sanan oikea ja yksinkertainen merkitys väännetään ja
vääristellään, niin että sitä voidaan käyttää ilmaisemaan todellisen
olemuksensa vastakohtaakin. Sama, mikä on sanottu taiteesta, pitää
myös paikkansa elämään nähden. Nykyään sanotaan miestä hupsuksi, jos
hän pukeutuu "mielensä" mukaan. Ja kuitenkin hän silloin toimii aivan
luonnollisesti. Jos hän näissä asioissa mukautuisikin kanssaihmistensä
mielipiteisiin, mitkä enemmistön ajatuksina ehdottomasti ovat hyvin
yksinkertaisia, olisi se hänelle häpeäksi. Myös sanotaan henkilöä
pöyhkeäksi, jos hän elää sillä tavalla kuin itse hyväksi näkee ja
siten toteuttaa omaa henkilöllisyyttään, mikä muuten on hänen elämänsä
tärkein tehtävä. Mutta juuri sillä tavalla tulisi jokaisen elää. _Se
ei vielä ole itsekkyyttä, että kukin elää niin kuin haluaa, vaan se on
itsekkyyttä, että vaaditaan muita elämään samalla tavalla_. Auliutta
taas on se, että annetaan muiden ihmisten elää rauhassa sekaantumatta
heidän asioihinsa. Itsekkyys pyrkii aina luomaan ympärilleen aivan
yhtäläisiä tyyppejä, kun taas aulius näkee tyyppien äärettömässä
runsaudessa hyveen, antaa sille arvoa ja mukautuu siihen ilolla.
Se, että ihminen ajattelee itsenäisesti, ei ole itsekkyyttä. Sillä
ihminen, joka ei osaa itsenäisesti ajatella, ei ylipäänsä osaa ajatella
ensinkään. Kerrassaan väärin on vaatia kanssaihmisiään ajattelemaan
samalla tapaa kuin itse ja omaksumaan samoja mielipiteitä. Mitä
hyötyä siitä olisi? Jos tämä kerran osaa ajatella, niin osaa hän
kyllä ajatella toisinkin. Ja jos taas hän ei osaa ajatella, niin
kohtuutonta on vaatia häneltä mitään mielipiteitäkään. Punainen
ruusu ei ensinkään rehentele tahtoessaan olla punainen ruusu. Mutta
se rehentelisi kauheasti, jos se vaatisi, että kaikkien muidenkin
kukkien puutarhassa tulisi olla punaisia ja ruusuja. Individualismin
valtakunnassa tulevat ihmiset aivan luonnollisesti olemaan täysin
epäitsekkäitä. He ymmärtävät tämän sanan merkityksen ja toteuttavat
sitä omalla vapaalla ja kauniilla elämällään. Ihmiset eivät enää tule
olemaan itsekkäitä, kuten nyt. Sillä itsekäs on henkilö, joka tekee
vaatimuksia muihin nähden, ja sellainen ei oikea yksilö voi olla. Se
ei häntä huvita. Kun ihminen on toteuttanut yksilöllisyyden aatteen,
on hän myös omaava enemmän myötätuntoa ja antava sen kehittyä vapaasti
ja hillitsemättä. Tähän asti on ihminen ylipäänsä vain nimeksi voinut
antaa mielessään sijaa myötätunnolle. Hän on tuntenut myötätuntoa vain
kärsiviä kohtaan, mikä ei suinkaan ole sen korkein muoto. _Sillä kaikki
myötätunto on kyllä kaunista, mutta sääli on sen alhaisin muoto_.
Siinä ilmenee jo itsekkyyttä. Se voi helposti muuttua sairaalloiseksi.
Siinä on vissi määrä oman turvallisuuden kaipuuta. Me pelkäämme, että
me itse ehkä voimme joutua samaan tilaan kuin joku hyljättykin tai
joku sokea ja ettei kukaan silloin tule huolehtimaan meistä. Sekin
on siis tavallaan rajoitettua. Meidän myötätuntomme tulisi kohdistua
koko elämään, ei sen haavoittumiin ja tauteihin, vaan sen iloihin, sen
kauneuteen ja voimaan, terveyteen ja vapauteen. Mutta mitä pitemmälle
myötätunto menee, sitä vaikeampaa se on. Jokainen voi tuntea sääliä
ystävän kärsimysten johdosta, mutta harva voi tuntea myötätuntoa hänen
menestyksensä johdosta. Siihen tarvitaan jo varsin ylevä luonne,
tosi-yksilöllisyys. Meidän aikamme kilpailun pyörteissä ja taistelun
tuoksinassa on tietysti sellainen myötätunto harvinaista. Ja sen
esiintymistä haittaa vielä paljon se tolkuton yhdenmukaisuuden ja
säännöllisyyden ihailu, mikä kaikkialla on tavattavissa ja Englannissa
ehkä on pahinta.
Sääliä tulee tietysti aina olemaan. Se on ihmisen ensimäisiä vaistoja.
Niillä eläimilläkin, jotka ovat yksilöllisiä, t.s. kehittyneillä
eläimillä, on sitä kuten meilläkin. Mutta on muistettava, että joskin
iloinen myötätunto on omiaan lisäämään maailman ilojen summaa, niin ei
sääli silti suinkaan ole omiaan vähentämään kärsimysten taakkaa. Sen
avulla voivat ihmiset kyllä paremmin kestää pahaa, mutta itse paha ei
sen kautta tule poistettua. Sääli keuhkotautista kohtaan ei paranna
keuhkotautia, vaan jättää sen tieteen tehtäväksi. Ja kun tiede sitten
onkin ratkaissut sairauden ja sosialismi köyhyyden kysymyksen, niin ei
tunteelle enää ole jäävä paljon tilaa. Ihmisen myötätunto voi silloin
kehittyä auliiksi, vapaaksi ja avoimeksi. Hän on iloitseva nähdessään
muiden iloitsevan.
Sillä juuri ilo on se, joka on kehittävä tulevaisuuden yksilöllisyyttä.
_Kristus ei yrittänytkään rakentaa yhteiskuntaa uudelle pohjalle ja
sen vuoksi voitiinkin se yksilöllisyys, mitä hän saarnasi, saavuttaa
vain kärsimysten kautta ja yksinäisyydessä_. Se ihanne-ihminen,
minkä me näemme Kristuksessa, on joko sellainen, joka tykkänään
jättää yhteiskunnan, tai sellainen joka täydellisesti asettuu sitä
vastaan. Mutta ihmisen luonne on sellainen, että hän kaipaa seuraa.
Teebeläisetkin kansallistuivat viimein. Ja jos luostarimunkkikin
paljastaisi henkilöllisyytensä, niin olisi se useinkin kurja
ihmiskuva, minkä me saisimme nähdä. Toiselta puolen taas on sillä
kauhealla totuudella, että ihminen kärsimysten kautta voi toteuttaa
henkilöllisyyttään, ollut tavattoman tukahduttava vaikutus maailmaan.
Hengelliset puhujat ja ajattelijat lörpöttelevät usein saarnastuoleissa
ja puhujalavoilla tämän maailman menosta ja valittavat sitä. Harvoin
ihmiskunnan historiassa on tapahtunut, että heidän ihanteenaan olisi
ollut ilo ja kauneuden palvominen. Kärsimyksen jumaloiminen on paljon
useammin hallinnut maailmaa. Keskiaika pyhimyksineen ja marttyyreineen,
itsekidutuksineen ja kieltäytymyksineen oli oikeata kristinuskon
aikaa ja keskiaikainen Kristus tosi-Kristus. Kun renessanssi koitti
maailmalle ja toi mukanaan kauneuden ja elämänilon uuden ihanteen,
eivät ihmiset enää voineet Kristusta käsittää. Sen osoittaa meille
m.m. taide. Renessanssin maalarit esittivät Kristusta pienenä poikana,
joka leikki jonkun toisen pikku pojan kanssa jossain palatsissa tai
puistossa tai lepäsi äitinsä käsivarsilla ja hymyili tälle tai jollekin
kukkaselle tai hyppivälle linnulle, tai jalona, majesteetillisena
olentona, joka ylevänä kulki maailman läpi, tai ihme-olentona, joka
jonkinlaisessa hurmiotilassa nousi ylös kuolleista. Vieläpä, kun he
esittivät häntä ristinpuulla, kuvasivat he hänet kauniiksi jumalaksi,
joka oli joutunut pahojen ihmisten tähden kärsimään. Mutta muuten he
eivät hänestä juuri välittäneet. He olivat ihastuksissaan, kun he
saivat maalata niitä miehiä ja naisia, joita he ihailivat, ja kun he
voivat osoittaa, miten viehättävän ihana tämä maa oli. He maalasivat
paljon uskonnollisia tauluja -- niin, itse asiassa aivan liian paljon,
sillä tyypin ja aiheen yksitoikkoisuus on väsyttävä ja oli taiteelle
vahingoksi. Se johtui yleisön vaikutuksesta taiteeseen, mikä on
valitettava. Mutta heidän henkensä ei ollut siinä mukana. Rafael oli
suuri taiteilija, kun hän maalasi paavitaulunsa. Mutta kun hän maalasi
madonnansa ja Kristus-poikansa, ei hän ollut lainkaan mikään suuri
taiteilija. Kristuksella ei ollut mitään sanomista renessanssille, joka
oli ihailtava juuri siksi, että se toi uuden ihanteen hänen ihanteensa
tilalle. Löytääksemme todellisen Kristuksen täytyy meidän kääntyä
keskiajan taiteen puoleen. Siellä hän on kidutettu ja haavoitettu,
mies, jota ei haluta katsella, koska kauneus on ilo, ihminen, jolla ei
ole kauniita kasvoja, koska sekin voi olla ilo. Hän on kerjäläinen,
jolla on hellä sydän, ulosajettu, jolla on jumalainen henki. Hän ei
tarvitse omaisuutta eikä terveyttä. Hän on jumala, joka kärsimyksen
kautta saavuttaa täydellisyytensä.
Ihmisen kehitys on hidas. Hän on varsin vastahakoinen siihen. On niin
ollen ollut välttämätöntä esittää kärsimys itsensä toteuttamisen
muotona. Ja vielä nytkin on Kristuksen sana monessa kohden tärkeä
maailmalle. Kukaan, joka esimerkiksi elää nykyajan Venäjällä, ei voi
saavuttaa täydellisyyttään muuten kuin kärsimällä. Pari venäläistä
taiteilijaa on sen osoittanut taiteen alalla, romaaneissaan, jotka
luonteeltaan ovat keskiaikaisia. Niissä on vallitsevana piirteenä
ihmisen itsensätoteuttaminen kärsimysten kautta. Mutta niille, jotka
eivät ole taiteilijoita ja joilla ei ole muuta elämää kuin kuiva
todellisuus, on kärsimys ainoa tie täydellisyyteen. Venäläinen, joka
nykyisen järjestelmän aikana tuntee itsensä onnelliseksi Venäjällä,
on joko sellainen, joka luulee, ettei ihmisellä sielua olekaan, tai
sitten sellainen, joka ei anna sille mitään arvoa, vaikka uskoisikin
sen olevan. Nihilisti, joka ei pidä millään väliä, koska hän tietää
kaiken arvonannon olevan pahasta, ja joka ottaa kaikki kärsimykset
vastaan toteuttaakseen henkilöllisyyttään, on oikea kristitty. Hänessä
on kristillinen ihanne toteutunut.
Ja kuitenkaan ei Kristus noussut esivaltaa vastustamaan. Hän mukautui
Rooman keisarikunnan määräämisvallan alle ja maksoi veronsa.
Hän sieti juutalaista pappisvaltaa eikä tahtonut asettua sen
väkivaltaa vastaan. Hänellä ei ollut, kuten sanottu, mitään ajatusta
yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi. Mutta nykyisellä maailmalla
sellainen ajatus on. Se suunnittelee köyhyyden poistamista ja sen
kurjuuden, mikä siitä johtuu. Se tahtoo vapautua kärsimyksistä. Ja
sen se tulee tekemään sosialismin ja tieteen avulla. Sen päämääränä
on oleva yksilöllisyys, mikä ilmenee ilona. Tämä yksilöllisyys tulee
olemaan väljempää, täydellisempää ja ihanampaa kuin mikään koskaan
ennen on ollut. Kärsimys ei ole täydellisyyden viimeinen muoto. Se on
vain sen edeltäjä ja vastus, mikä aiheutuu huonoista, epäterveellisistä
ja epäoikeudenmukaisista olosuhteista. Kun kaikki paha, taudit ja
vääryys on poistettu, ei sillä enää ole mitään sijaa. Se on silloin
tehtävänsä tehnyt. Se on kyllä ollut aikamoinen työ, mutta nyt se on jo
melkein suoritettu. Sen ala vähenee päivä päivältä. Ja ihminen ei sitä
tule kaipaamaan.
_Sillä se, mihin ihminen on pyrkinyt, ei totisesti ole ollut kärsimys
eikä nautinto, vaan aivan yksinkertaisesti elämä_. Ihminen tahtoo
elää voimakkaasti, yhtenäisesti ja eheästi, täydellisesti. Kun hän
voi tehdä sen harjoittamatta pakkoa muita kohtaan ja olematta muiden
pakon alainen, on hän oleva terveempi ja voimakkaampi, kehittyneempi
ja enemmän oma itsensä. Halu on luonnon sinetti, sen hyväksymisen
merkki. Kun ihminen on onnellinen, silloin on hän myös sopusoinnussa
itsensä ja ympäristönsä kanssa. Uusi individualismi, jota sosialismi
joko tahallaan tai tahtomattaan on edistävä, tulee olemaan täydellistä
sopusointua. Se tulee olemaan sitä, mihin kreikkalaiset pyrkivät, mutta
mitä he eivät koskaan saavuttaneet muulla kuin henkisellä alalla,
heillä kun oli orjia ruokittavanaan, heillä. Se tulee olemaan sitä,
mitä renesanssi tavoitteli, mutta mitä se ei voinut täydellisesti
saavuttaa muulla kuin taiteen alalla, sillä kun oli orjia silläkin
nälkää näkemässä. Se tulee olemaan uutta hellenismiä. Sen kautta on
jokainen saavuttava täydellisyytensä.
End of Project Gutenberg's Sosialismi ja individualismi, by Oscar Wilde