SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI
Kirj.
Oscar Wilde
Suomentanut J. H. Vehkamäki
Suomen sos.-dem. Nuorisoliiton kustannuksella
Tampereella 1919.
Tampereen Työväen Kirjapaino.
OSCAR WILDE.
Oscar Wilde (ua'ild), maailman kuulu englantilainen kirjailija,
oli syntynyt Dublinissa v. 1856 irlantilaisista vanhemmista. Hänen
isänsä oli kuuluisa silmä- ja korvalääkäri William Wilde ja äitinsä
tunnettu runoilijatar ja lentolehtisten kirjoittajatar Jane Elgee,
jolta hän lienee perinyt kirjalliset taipumuksensa. -- Harjoitettuaan
opinnoita Dublinissa ja Oxfordissa teki Wilde v. 1877 matkan Italiaan
ja Kreikkaan, missä hän sai paljon vaikutteita vastaista tuotantoansa
varten. Hänen kirjallinen uransa alkoikin kohta sen jälkeen. V. 1878
valmistui hänen palkittu runoelmansa "Ravenna" ja pari vuotta myöhemmin
ilmestyi hänen ensimäinen runokokoelmansa "Poems", minkä jälkeen
tulivat julkisuuteen runoelmat "The Spinx" ja "The harlot's house" ynnä
joukko yksityisiä runoja. Näihin aikoihin teki hän myös luentomatkan
Pohjois-Amerikaan ja sieltä palattuaan samanlaisen Englantiin sekä
kirjoitti ensimäisen näytelmänsä "The duchess of Padua", joka vasta
v. 1904 pääsi ilmestymään -- saksalaisena käännöksenä. Vv. 1887-89
julkaisi hän "The woman's world"-nimistä kirjallista muotilehteä,
minkä jälkeen voidaan sanoa alkaneen hänen varsinainen tuotantonsa.
Hänen kirjoittamistaan näytelmistä, joilla aikoinaan oli tavaton
menestys, mainittakoon "Lady Windermere's fan", mikä ilmestyi v. 1892
ja on esitetty suomeksikin, sekä "A woman of no importance", "An
ideal husband" ja "The importance of being earnest", jotka kaikki
ilmestyivät v. 1895, samoin ranskaksi v. 1893 ilmestynyt "Salome",
jonka saksalainen Strauss on säveltänyt. Paitsi näytelmiä ansaitsee
mainitsemista myös hänen viehättävät kertomuskokoelmansa "The happy
prince and other stories", mikä on käännetty suomeksikin, ja "The house
of pomegranates", joista edellinen ilmestyi v. 1888 ja jälkimäinen
v. 1891, sekä järkyttävä romaani "The picture of Dorian Gray", joka
ilmestyi v. 1890 ja niinikään on käännetty suomeksi. Mainittava on
myös hänen essei- ja aforismikokoelmansa "Intentions" ja "Oscariana",
mitkä ilmestyivät, edellinen v. 1891 ja jälkimäinen v. 1895, jolla
välin julkaistiin myös hänen kootut runonsa: "Collected poems".
Tähän aikaan olikin Wilde jo kohonnut maineensa huipulle. Mentyään
v. 1884 naimisiin eleli hän Lontoossa ylellistä taiteilija-elämää
ollen sen ajan seurapiirien jumaloitu suosikki, mihin osaltaan lienee
vaikuttanut myös hänen kaunis ulkomuotonsa ja hieno esiintymistapansa.
Mutta tähän aikaan tapahtui myös tuhoisa käänne hänen elämässään. Hän
nimittäin tuomittiin eräänlaisesta siveellisyysrikoksesta kahdeksi
vuodeksi ankaraan kuritushuonerangaistukseen, mikä hänet täydellisesti
masensi. Sen jälkeen hän eleli kaikkien hylkäämänä ja kovassa
kurjuudessa Parisissa käyttäen salanimeä Sebastian Melmoth. Siellä
hän myös kuoli v. 1900. Ennen kuolemaansa sanotaan hänen vaipuneen
välinpitämättömyyteen ja juoppouteen sekä kääntyneen katoliseen uskoon.
Vaimostaan, joka kuoli pari vuotta ennemmin, oli hän myös eronnut.
Lankeemuksensa jälkeen kirjoitti hän kuitenkin vankilassa ollessaan
vielä pari huomattavaa kirjaa, nimittäin runoelman "Ballad of Reading
gaol", joka ilmestyessään v. 1898 herätti tavatonta huomiota, sekä
tunnustuskirjansa "De profundis", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa
jälkeen ja on käännetty suomeksikin. -- Wilde oli erinomaisen lahjakas
kirjailijanero, joka taiteen ja yleensä kauneuden palvomiseen omisti
koko elämänsä. Siitä antaa loistavan kuvan nyt esillä oleva teoskin,
vaikkakaan se ei ole hänen huomatuimpiaan.
_Suomentaja_.
SOSIALISMI JA INDIVIDUALISMI
Suurin etu sosialismin toteutumisesta olisi epäilemättä se, että me
vapautuisimme työskentelemästä muiden hyväksi, mikä hävettävä pakko
nykyisissä oloissa niin raskaasti kohtaa melkein jokaista. Sillä tuskin
kukaan voi sitä todella välttää.
Vuosisatojen kuluessa ovat kyllä joskus muutamat mainiot miehet, kuten
etevä tutkija Darwin, suuri runoilija Keats, terävä arvostelija Renan
ja harvinainen taiteilija Flaubert, jaksaneet erottautua muista ja
vapautua heidän vaatimuksistaan eli, kuten Plato sanoo: "vetäytyä
muurin taakse suojaan" ja siten arvaamattomaksi hyödyksi sekä itselleen
että koko maailmalle saavuttaneet oman minänsä täydellisyyden. Mutta
se on vain poikkeus. Yleensä ihmiset pilaavat elämänsä auttamattomasti
liialla epäitsekkyydellä, minkä alaisia he melkein kokonaan ovat. He
näkevät ympärillään kauhistuttavaa köyhyyttä, iljettävää rumuutta ja
hirvittävää kurjuutta, minkä kaiken pakostakin täytyy voimakkaasti
liikuttaa heidän tunteitaan. Ihmisen tunteet ovat nimittäin herkemmät
kuin hänen järkensä, sääli ja myötätunto kärsiviä kohtaan on mukavampi
kuin rakkaus ajattelemiseen. Ja siksi pyrkivätkin he ihmeteltävällä
innolla, vaikka väärään suuntaan, oikein tosissaan ja hyvin hellästi
parantamaan sitä pahaa, mitä he näkevät ympärillään. Heidän rohtonsa
eivät kuitenkaan paranna tautia, ne vain pitkittävät sitä. Niin, heidän
rohtonsa ovat oikeastaan yhtenä syynä siihen.
He koettavat toisin sanoen ratkaista köyhyyskysymyksen pitämällä köyhiä
hengissä eli, kuten erään vissin suunnan pyrkimyksenä on: huolehtimalla
heidän toimeentulostaan.
Mutta se ei ole mikään ratkaisu, paha vain sen kautta enentyy.
Varsinaisena tarkoituksena täytyy olla koettaa saada yhteiskunta
sellaiselle pohjalle, että köyhyys on mahdoton. Siinä suhteessa
kuitenkin ovat juuri epäitsekkäät hyveet esteenä. Sillä, kuten ne
orjien omistajat olivat pahimmat, jotka kohtelivat orjiaan hyvin siten
estäen tuon säännöstön iljettävyyttä selvenemästä sen alaisille ja
herättämästä sivullisten huomiota, niin ovat nykyisissä oloissa ne
ihmiset vahingollisimmat, jotka tahtovat tehdä eniten hyvää. Niinpä
olemmekin vihdoin tulleet siihen, että miehet, jotka todella ovat
harrastaneet tätä kysymystä ja tuntevat elämää -- sivistyneet miehet,
jotka elävät Itä-Lontoossa -- esiintyvät rukoillen yhteiskuntaa
vähentämään epäitsekkäitä tunteitaan ja sääliään, hyväntekeväisyyttään
ja muuta sellaista. He perustelevat tätä sillä, että sellainen
armeliaisuus alentaa ja laskee siveellisyyttä. Ja siinä he ovatkin
aivan oikeassa. Sääli aiheuttaa paljon syntejä.
Vielä kerran täytyy sanoa, että on hävytöntä käyttää yksityisomaisuutta
lieventämään sitä kauhistuttavaa pahaa, mikä johtuu juuri siitä
itsestään. Se on hävytöntä, mutta ei lojaalista.
Sosialismin vallitessa tulee tietysti kaikki olemaan toisenlailla.
Ei ole enään ihmisiä, jotka elävät löyhkäävissä luolissa ja ovat
puetut haiseviin rääsyihin, ei kasvateta kivulloisia lapsia likaisessa
ja epäterveellisessä ympäristössä. Kenenkään turvallisuus ei jää
riippumaan säästä, kuten nyt. Kun pakkanen tulee, ei ole satoja
tuhansia työttömiä, jotka pöyristyttävässä kurjuudessa kiertävät
katuja ja ruikuttaen pyytävät kanssaihmisiltään almua tai kiistelevät
kodittomien iljettävästä turvapaikasta saadakseen palasen leipää
ja yösijan. Kukin on saava osansa yhteisestä hyvinvoinnista ja
yhteiskunnan eduista. Ja kun pakkanen tulee, ei kukaan sen kautta joudu
huonompaan asemaan.
_Toiselta puolen taas on sosialismilla juuri siksi arvoa, että se
johtaa individualismiin_.
Sosialismi eli kommunismi tai -- miten tahansa sitä tilaa sitten
kutsutaankin, on antava yhteiskunnalle takaisin sen oikean luonteen
kauttaaltaan terveen järjestelmällisyyden kautta, se kun muuttaa
yksityisomaisuuden yhteiseksi ja asettaa kilpailun sijaan yhteistyön
sekä takaa yleensä jokaiselle jäsenelle aineellisen hyvinvoinnin. Se
vasta luo elämälle oikean pohjan ja kehän. Mutta jotta elämä voitaisiin
kehittää korkeimpaan täydellisyyteensä, tarvitaan vielä jotain lisäksi,
tarvitaan -- yksilöllisyyttä.
Jos sosialismi tulee omavaltaiseksi, t.s. jos sen toteuduttua muodostuu
hallituksia, jotka ovat varustetut taloudellisella vallalla kuten nyt
poliittisella, jos me sanalla sanoen saamme teollisuustyranniuden,
niin joudumme ojasta allikkoon. Nyt voivat hyvin monet ihmiset
yksityisen omistusoikeuden vallitessa ja sen avulla saavuttaa jonkun
varman, jos kohta rajoitetun määrän yksilöllisyyttä. Heillä joko
ei ole pakkoa työskennellä elämisensä ylläpitämiseksi tai sitten
heillä on tilaisuus valita itselleen toimiala, mikä vastaa heidän
harrastuksiaan ja huvittaa heitä. Sellaisia ovat runoilijat, tutkijat,
filosoofit, ajatustyöntekijät -- sanalla sanoen oikeat ihmiset, ne
ihmiset, jotka ovat tehneet itsensä todellisiksi ja joissa koko
ihmiskunta osittain on toteutunut. Toiselta puolen taas on paljon
ihmisiä, joilla ei ole yksityisomaisuutta ja jotka ovat aina vaarassa
joutua nälkään ja puutteeseen; sen takia he ovat pakotettuja tekemään
juhdan työtä, työtä, joka ei ensinkään tyydytä heitä, mutta mihin he
näkevät itsensä pakotetuiksi rukouksia kuulemattoman, tolkuttoman ja
alentavan hädän tyranniuden edessä. Sellaisia ovat köyhät. Heissä ei
ole mitään kehuttavaa, ei viehätystä puheessa, ei sivistystä eikä
kehitystä, ei hienostunutta nautintoa, ei mitään elämäniloa. Heidän
kootusta voimastaan ammentaa yhteiskunta kuitenkin paljon aineellista
hyvinvointia. Mutta ainoana hyötynä onkin tämä aineellinen tulos,
köyhä itsessään on ihan arvoa vailla. Hän on katoava atomi voimasta,
mihin hän itse niin pitkälle kuin häntä seurataankin häviää ja mikä
mieluummin näkeekin hänen häviävän, koska hän siten on auliimpi.
Voidaan tietenkin sanoa, että yksilöllisyys sellaisena kuin se esiintyy
yksityisomaisuuden edellytyksillä ei ole aina, eipä edes yleensä jaloa
ja ihailtavaa. Ja toiselta puolen taas, että köyhilläkin, vaikka
kehitys ja ylevyys puuttuvatkin heiltä, kuitenkin on monta hyvettä.
Molemmat väitteet ovat aivan oikeat. Omata yksityisomaisuutta on usein
hyvin turmelevaa, mikä luonnollisestikin on yhtenä syynä siihen,
että sosialismi tahtoo poistaa tämän säännöstön. Omaisuus on itse
asiassa taakkana. Joku vuosi sitten kierteli joukko ihmisiä ympäri
maata teroittaen mieliin, että omaisuus velvoittaa. He sanoivat sen
niin usein ja niin kiihkeästi, että kirkko viimein rupesi sanomaan
samaa. Nyt saadaan se kuulla joka saarnastuolista. Ja se onkin aivan
oikein. Omaisuus ei ainoastaan velvoita vaan se velvoittaa niin paljon,
että on tukala omistaa paljon. Alinomaa täytyy kiinnittää huomiota
liikeasioihin, yhtä päätä saa vastaanottaa vaatimuksia, tavan takaa
tulee häirittyä. Jos omaisuus tuottaisikin vain mielihyvää, voisimme
me suvaita sen, mutta sen velvollisuudet tekevät sen sietämättömäksi.
Rikkaiden nimessä täytyy meidän poistaa se.
Voidaan kernaasti myöntää, että köyhillä on hyveitä,
valitettavasti kyllä. Sanotaan usein, että köyhät ovat kiitollisia
hyväntekeväisyydestä. Osa on sitä epäilemättä, mutta _parhaat
köyhälistön joukosta eivät ole koskaan kiitollisia_. He ovat
kiittämättömiä, tyytymättömiä, vastahakoisia ja kapinallisia.
He tietävät, että hyväntekeväisyys on naurettavan riittämätön
takaisinmaksumuoto tai hellämielisyyden lahja, jota tavallisesti
seuraa häikäilemätön yritys tunkeutua heidän yksityiselämäänsä. Minkä
takia he olisivat kiitollisia niistä muruista, joita putoaa rikkaan
miehen pöydältä? Heidän oikea paikkansahan olisi pöydän ääressä, se
heidän tulisi vähitellen käsittää. Mitä taas tyytymättömyyteen tulee,
niin olisihan ihminen, joka olisi tyytyväinen sellaiseen ympäristöön
ja niin kurjaan asemaan, oikea nauta. Tyytymättömyys on jokaiselle,
joka tuntee historiaa, ihmisen varsinainen hyve. Tyytymättömyyden ja
kapinallisuuden kautta on edistykset tehty. Joskus ylistetään kyllä
köyhiä säästäväisyyden takia. Mutta säästäväisyyden suositteleminen
heille on yhtä luonnotonta kuin loukkaavaakin. Se on sama kuin
kehoittaa nälkään kuolevaa syömään vähemmän. Jos kaupunki- tai
maatyöläinen koettaisi säästää, olisi se suorastaan epämoraalista.
Sillä kukaan ei kai tahdo näyttää voivansa elää huonommin kuin huonosti
ruokittu kotieläin. Monet hylkäävätkin sen pitäen parempana ruveta
varastelemaan tai mennä vaivaistaloon, mikä monen mielestä on sama kuin
varastaa. Mitä kerjäämiseen tulee, niin on kyllä varmempaa kerjätä
kuin varastaa, mutta jalompaa on sittenkin varastaa kuin kerjätä. Itse
asiassa on köyhä mies, joka on kiittämätön, säästämätön, tyytymätön
ja kapinoiva, kukaties todellinen henkilöllisyys, jolla on päässään
muutakin kuin täitä. Joka tapauksessa hän on ainakin terveellinen
vastalause. Mitä taas kunnon köyhiin tulee, niin voidaan tietysti
tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta arvoa heille on vaikea antaa.
He ovat antautuneet neuvotteluihin vihollisensa kanssa ja myyneet
esikoisoikeutensa hernerokkaan. Heidän täytyykin olla äärettömän
tyhmiä. Voin täydellisesti ymmärtää, että mies antaa arvoa laeille,
jotka suojaavat ja sallivat koota yksityisomaisuutta, niin kauan kuin
hän itse näissä olosuhteissa saattaa luoda itselleen kauniin ja ihanan
elämän. Mutta se on minulle ihan käsittämätöntä, kuinka kukaan, jonka
elämän sellaiset lait sotkevat ja pilaavat, voi suvaita niitä yhä
edelleen.
Kuitenkin on selitys tähän itse asiassa helppo löytää. Se kuuluu aivan
yksinkertaisesti näin: Köyhyys ja kurjuus vievät niin täydellisesti
rappiolle ja lamauttavat ihmisluonteen niin, ettei joku luokka koskaan
tule oikein tietämään omia kärsimyksiään. Se täytyy heille muiden
sanoa, ja usein he eivät edes usko näitäkään. Mitä monet työnantajat
sanovat agitaattoreita vastaan, on kieltämättä totta. Agitaattorit
ovat jonkunlaisia rauhanhäiritsijöitä, jotka lähtevät liikkeelle aivan
tyytyväisten kansankerrosten joukkoon ja kylvävät tyytymättömyyttä
heidän keskuuteensa. Senpä tähden juuri agitaattorit ovat niin tuiki
välttämättömiä. Ilman heitä ei meidän vaillinaisessa yhteiskunnassamme
tehdä ainoatakaan kehitysaskelta. Kun orjuus poistettiin Amerikassa,
ei se tapahtunut minkään liikkeen johdosta orjien puolelta, ei edes
minkään heidän taholtaan esitetyn halun perusteella tulla vapaiksi.
Se tuli itse asiassa poistettua muutamien agitaattorien jyrkästi
lainvastaisen menettelyn kautta Bostonissa ja muilla seuduilla,
miesten, jotka itse eivät olleet orjia eivätkä orjien omistajia
ja joilla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä koko asian kanssa.
Ja kummallista on, etteivät he orjilta itseltään saaneet mitään
mainittavaa apua ja tuskin näiden myötätuntoakaan. Kun orjat sodan
loputtua pääsivät vapauteen, niin täydelliseen vapauteen, että heillä
oli mahdollista kuolla nälkäänkin, kärsivät he katkerasti uudesta
asiaintilasta. Ajattelevalle ihmiselle on murheellisin tapaus Ranskan
vallankumouksen aikana -- ei Maria Antoinetten mestaus, joka otettiin
hengiltä sen takia, että oli kuningatar, vaan Vendén puti puhtaaksi
ryöstettyjen talonpoikien kapina, he kun vapaaehtoisesti syöksyivät
kuolemaan läänitysaatelin kauniin asian puolesta!
On siis selvää, ettei omavaltainen sosialismi sovi. Nykyisen
järjestelmän aikana voi ainakin hyvin suuri luku ihmisiä elää
jossakin määrin vapaasti, itsetietoisesti ja onnellisesti, mutta
teollisuuskasarmijärjestelmän eli taloudellisen tyranniuden aikana
ei kenelläkään ole tilaisuutta siihen. On huonosti, että osa meidän
yhteiskuntamme jäsenistä todella on orjuudessa, mutta se ehdotus, että
kysymys ratkaistaisiin niin, että koko yhteiskunta orjuutettaisiin on
lapsellinen. Jokaisella täytyy olla täydellinen vapaus valita itse
työnsä. Pakkoa ei saa olla missään muodossa. Jos pakkoa käytetään, ei
työ tule hyvää tekijältään eikä tyydytä muita.
Voin tuskin uskoa, että kukaan nykyaikainen sosialisti ehdottaisi,
että jonkun tarkastajan olisi joka aamu käytävä huoneissa katsomassa,
että kaikki kansalaiset ovat nousseet ylös ja valmistuneet 8-tuntista
ruumiillista työtään varten. Ihmiskunta on päässyt tämän kehityskauden
yli ja se jättää sen elämistavan niille ihmisille, joita järjettömästi
kyllä kutsutaan rikollisiksi. Mutta myönnän, että monta sosialistista
katsantokantaa, joihin olen perehtynyt, minusta näyttää haittaavan
jonkunlainen kuviteltu omavaltaisuus, jos kohtakaan ei todellinen
pakko. Omavaltaisuus ja pakko eivät tietenkään voi tulla kysymykseen.
Kaikki yhtyminen pitää olla vapaaehtoista. _Vain vapaaehtoisissa
yhdistyksissä on ihminen kaunis_.
Mutta voidaan kysyä, missä määrin yksilöllisyys, jonka kehitys nyt
enemmän tai vähemmän riippuu yksityisomaisuudesta, tulee saamaan hyötyä
sen poistamisesta. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen. Totta
kyllä, että nykyisissä oloissa monet miehet, joilla on ollut varoja,
kuten Byron, Shelley, Browning, Viktor Hugo, Baudelaire ja muut, ovat
voineet kehittää enemmän tai vähemmän täydellisesti henkilöllisyyttään.
Ainoakaan näistä miehistä ei tehnyt yhtä päivätyötä palkan takia.
He olivat vapaita köyhyydestä. Siitä heille oli tavaton etu muiden
rinnalla. Kysymys on siis siitä, tulisiko yksilöllisyyttä hyödyttämään,
jos näin suuri etu poistettaisiin. Olettakaamme niin ollen, että se
poistetaan. Miten käy silloin yksilöllisyyden? Mitä hyötyä sille olisi
siitä?
Siitä olisi se hyöty, että uusissa olosuhteissa yksilöllisyys tulisi
paljon vapaammaksi, kauniimmaksi ja voimakkaammaksi. En puhu vain
yksilöllisyyden suurista mielikuvitustöistä sellaisissa runoilijoissa,
joista äsken mainitsin, vaan siitä todella suuresta yksilöllisyydestä,
joka on tavattavissa kaikkialla ihmiskunnassa. Sillä yksityisomaisuus
on itse asiassa vahingoittanut ja himmentänyt yksilöllisyyttä siinä,
että se sekoittaa ihmisen siihen, mitä hän omistaa. Se on johtanut
yksilöllisyyden harhateille. Se on asettanut hänen määräkseen ei
kasvamisen vaan voiton saamisen. Ihminen on ruvennut luulemaan, että
pääasia on omistaminen, eikä tiedä, että se on oleminen. _Kuitenkaan
ei ihmisen tositäydellisyys ole siinä, mitä hän omistaa, vaan siinä,
mitä hän on_. Yksityisomaisuus on hävittänyt oikean yksilöllisyyden ja
luonut sijaan väärän. Näännyttämällä yhden osan yhteiskuntaa nälkään
on se riistänyt tältä osalta mahdollisuuden yksilöllisyyteen. Mutta
se on riistänyt myös muultakin osalta yhteiskuntaa mahdollisuuden
yksilöllisyyteen sillä, että se on vienyt sen väärälle tielle ja
rasittanut sitä. Ihmisen yksilöllisyys on niin imeytynyt hänen
omaisuuteensa, että Englannissa esimerkiksi lain mukaan rikosta, joka
kohdistuu ihmisen omaisuuteen, käsitellään tavallisesti ankarammin
kuin rikosta, joka kohdistuu henkilöön itseensä. Ja hyvän porvarin
tuntomerkkinä katsotaankin yhä olevan, että hänellä on omaisuutta.
Se valppaus, mikä on tarpeen rahojen ansaitsemiseksi, on niinikään
siveellisiä käsitteitä höllyttävä. Sellaisessa yhteiskunnassa
kuin meidän, missä rahalla saa arvon ja yhteiskunnallisen aseman,
kunniaa ja mainetta, tittelit ja muut, mitä mieli tekee, ottaa
ihminen päämääräkseen -- kunnianhimoinen kun on luonteeltaan --
koota omaisuutta ja jatkaa sitä liiallisuuksiin asti, kunnes väsyy,
haalien sitä kokoon vielä sittenkin, kun hän jo on kerännyt enemmän
kuin tarvitsee tai voi käyttää, ja senkin jälkeen, kun hän siitä ei
enää saa huvia eikä tiedä sen määrää. Ihminen tekee työtä henkensä
kaupalla hankkiakseen itselleen omaisuutta, ja se ei olekaan ensinkään
ihmeteltävää, kun ottaa huomioon ne tavattomat edut, jotka johtuvat
omaisuudesta. Täytyy valittaa, että yhteiskunta on niin rakennettu,
että ihminen on teljetty kaivokseen, missä hän ei voi päästää vapaasti
kehittymään kaikkea sitä kaunista ja ihanaa, mitä hänessä on, ja missä
hän itse asiassa on vailla todellista elämänhalua ja iloa. Ja lisäksi
on hänen elämänsä nykyisissä oloissa hyvin epävarma. Rikas kauppias voi
joka hetki elämässään -- ja niin tapahtuu usein -- ilman omaa syytään
joutua olosuhteiden varaan, mihin hän ei voi vähääkään vaikuttaa.
Hitusen enemmän myrskyä kuin tavallista tai pikainen sään vaihdos
taikka joku muu jokapäiväinen tapahtuma vain -- ja hänen laivansa
vajoaa, hänen keinottelunsa epäonnistuvat, hänestä tulee köyhä mies,
jolla ei ole enää yhteiskunnallista asemaansa. Mikään ei tietenkään
pitäisi voida vahingoittaa ihmistä paitsi hän itse. Mikään ei yleensä
saisi tehdä ihmistä köyhemmäksi. Mitä on ihmisessä itsessään, sen hän
todella omaa, muun tulee olla merkityksetön.
Vasta sitten, kun yksityisomaisuus tulee poistettua, saamme me siis
todellisen, kauniin ja terveen yksilöllisyyden. Kukaan ei enään
tule kuluttamaan elämäänsä turhaan kokoamalla itselleen tavaraa
ja arvopapereita. Silloin tullaan elämään. Niin, elämään -- miten
harvinaista se onkaan maailmassa! Useimmat ihmisethän ovat vain
olemassa, ei sen enempää.
Saattaa kysyä, olemmeko me edes koskaan nähneet, että joku
henkilöllisyys olisi saavuttanut elämässään täydellisyyden. Kyllä,
mutta vain mielikuvituksellisen taiteen piirissä, todellisuudessa
emme sitä milloinkaan ole havainneet. Caesar, niin sanoo Mommsen,
oli perin täydellinen ihminen. Mutta miten hirveän epävarma olikaan
hänen olemassa olonsa! Kaikkialla missä on mies, joka käyttää valtaa,
on myös toinen, joka vastustaa sitä. Caesar oli hyvin täydellinen,
mutta hänen täydellisyytensä oli liian vaarallisella tiellä. Marcus
Aurelius oli täydellinen ihminen, sanoo Renan. Niin, suuri keisari
oli kyllä täydellinen. Mutta miten sietämättömät olivatkaan ne
ikuiset vaatimukset, jotka asetettiin hänelle! Hän horjui Rooman
valtakunnan painon alla. Hänen täytyi ymmärtää, miten hullua oli, että
yksi ainoa mies olisi kantanut koko taakan tuosta jättiläismäisestä
maailmanvallasta. Täydellisellä ihmisellä tarkoitan minä sellaista,
joka voi elää täysin yhtenäistä elämää olosuhteista riippumatta,
sellaista, jota ei revitä eikä raadella ja joka ei käy kokoon eikä
ole aina vaaran alaisena. _Useimmat henkilöllisyydet ovat pakostakin
olleet kumousmiehiä. He ovat tuhlanneet puolet voimistaan taisteluihin
muun maailman kanssa_. Byron'in henkilöllisyys esim. sai kauhean
kolauksen taistelussa englantilaisten tyhmyyttä, teeskentelyä ja
poroporvarillisuutta vastaan. Sellaiset taistelut eivät nimittäin
aina terästä voimia, vaan päinvastoin päästävät usein heikkouden
aivan rajattomasti versomaan. Niinpä ei Byron'kaan koskaan voinut
antaa meille, mitä hän olisi voinut. Shelley onnistui siinä suhteessa
paremmin. Kuten Byron, jätti hänkin Englannin niin pian kuin
mahdollista. Mutta hän ei ollut niin tunnettu. Jos englantilaiset
olisivatkin tietäneet kuinka suuri runoilija hän itse asiassa oli,
olisivat he kyllä hyökänneet hänen kimppuunsa, ja toimittaneet
hänelle niin epämukavan elämän kuin mahdollista. Mutta hän ei
näytellyt yhteiskunnassa mitään osaa ja säästyi niin ollen jossain
määrin. Hänessäkin on kuitenkin kumouksellinen piirre hyvin vahva.
Mutta täydellisen henkilöllisyyden tunnusmerkkinä ei sentään ole
kumouksellisuus, vaan sopusointu.
Ihmisen oikea henkilöllisyys, kun se kerran meille näyttäytyy,
on herättävä hieman ihmettelyä. Se on kehittyvä luonnollisesti
ja yksinkertaisesti, kuten kukka tai puu kasvaa. Se ei saa olla
taistelussa. Se ei saa koskaan näyttää toteen eikä väitellä. Sen
ei tarvitse todistella mitään maailmassa. Se on tietävä kaikki ja
kuitenkin tuleva toimeen ilman tieteellistä työtä. Se on oleva viisas.
Sen arvoa ei mitata aineellisissa esineissä. Hän ei ole omistava
mitään, mutta kuitenkin omaava kaikki. Ja kuinka paljon häneltä
otetaankin, on hän aina yhä oleva rikas. Hänen ei tarvitse aina vaivata
itseään huolehtimalla toisista tai vaatimalla heiltä, että olisivat
samanlaisia kuin hänkin. Hän on pitävä heistä juuri siksi, että he
ovat toisenlaisia. Ja kuitenkin hän sillä, ettei hän vaivaa itseään
huolehtimalla toisista, auttaa kaikkia, kuten joku kaunis auttaa muita
olemalla sitä mitä on. Ihmisen henkilöllisyys on oleva ihmeellinen. Se
on oleva merkillinen, kuten lapsen henkilöllisyys.
Sen kehittymistä on edistävä kristinusko, jos ihmiset omaksuvat sen,
mutta se tulee varmasti toimeen ilman sitäkin, jollei sitä haluta.
Sillä se ei ole antava rajoittaa itseään menneisyyden tähden eikä
vaivaava itseään sillä, mitä on tapahtunut tai ollut tapahtumatta.
Se ei myöskään ole tunnustava muita lakeja kuin omansa eikä muuta
auktoriteettia kuin omansa. Kuitenkin on ihminen rakastava niitä, jotka
ovat olleet edellytyksenä hänen valtavalle henkilöllisyydelleen, ja
usein muisteleva heitä. Eräs näistä on Kristus.
"Tunne itsesi", oli luettavana vanhan maailman pääovien yläpuolella.
Uuden ajan pääovien otsakirjoituksena on oleva: "Ole itsesi!" Ja niin
kuului Kristuksenkin käsky ihmisille aivan yksinkertaisesti: "Ole
itsesi!" Siinä on Kristuksen salaisuus.
_Kun Jesus puhuu köyhistä, tarkoittaa hän aivan yksinkertaisesti
henkilöllisyyksiä, kun taas rikkaista puhuessaan hän tarkoittaa väkeä,
joka ei ole kehittänyt henkilöllisyyttään_. Jesus eli yhteiskunnassa,
joka samoin kuin meidänkin salli yksityisomaisuuden kokoamisen,
ja se evankeliumi, jota hän saarnasi, merkitsi, että sellaisessa
yhteiskunnassa oli etu elää huonolla ja riittämättömällä ruualla,
olla puettu likaisiin ja repaleisiin vaatteisiin, asua ahtaissa ja
epäterveellisissä huoneissa, ja vahinko elää terveellisissä, valoisissa
ja mukavissa olosuhteissa. Sellainen käsityskanta olisi kuitenkin
silloinkin ollut myös Palestinassa väärä ja olisi sitä vielä enemmän
nykyään varsinkin meidän ilmanalassamme. Sillä mitä pohjoisemmaksi
ihminen asettuu asumaan, sitä välttämättömämmiksi käyvät aineelliset
tarpeet. Ja onhan meidän yhteiskuntamme sitä paitsi äärettömän paljon
enemmän mutkisteltu kuin mikään vanhanajan yhteiskunta ja ilmeneehän
siinä paljon räikeimpinä vastakohdat ylellisyyden ja köyhyyden välillä
kuin koskaan missään vanhanajan yhteiskunnassa. Mitä Jesus tarkoitti,
ilmenee seuraavasta. Hän sanoi: "Sinulla on ihmeellinen henkilöllisyys.
Kehitä sitä! Ole itsesi. Älä usko, että täydellisyytesi on siinä, mitä
kokoot tai omistat. Täydellisyytesi on sinussa itsessäsi. Kun sinä vain
osaat tehdä sen todelliseksi, ei sinun tarvitse olla rikas. Tavallinen
rikkaus voidaan ihmiseltä varastaa. Oikeata ei. Sielusi aarreaitassa
on olemassa äärettömän paljon arvokasta, mitä ei sinulta voida ottaa
pois. Koeta, siis järjestää elämäsi niin, etteivät ulkonaiset esineet
vahingoita sinua. Ja pyri vapaaksi henkilökohtaisesta omaisuudesta.
Se aiheuttaa alhaisia tekoja, ääretöntä kateutta ja ikuista vihaa.
Henkilökohtainen omaisuus hidastuttaa yksilöllisyyden kehitystä
joka askeleella. On huomattava, ettei Jesus koskaan sano, että
köyhät välttämättömästi olisivat hyviä tai rikkaat taas pahoja.
Sillä se ei olisi ollut totta. Rikkaat ovat luokkana parempia kuin
köyhät, he ovat siveellisiä, hienostuneita ja säädyllisiä. _On
olemassa vain yksi luokka yhteiskunnassa, joka ajattelee rahoja
enemmän kuin rikkaat -- ja se luokka on köyhät_. Köyhät eivät voi
ajatella muuta. Se on köyhyyden kirous. Jesus sanookin niin ollen,
että ihminen saavuttaa täydellisyytensä -- ei sen kautta, mitä hän
omistaa, eipä edes sen kautta, mitä hän tekee, vaan sen kautta, mitä
hän on. Niinpä esitetäänkin rikas nuorukainen, joka tuli Jesuksen
luokse neuvoa kysymään, aivan perin hyvänä porvarina, joka ei ollut
rikkonut kumpaakaan, ei valtion lakeja eikä siveyden käskyjä vastaan.
Hän on varsin mallikelpoinen tämän harvinaisen sanan tavallisessa
merkityksessä. Jesus sanoo hänelle: "Sinun tulee antaa pois
yksityisomaisuutesi. Se estää sinua tulemasta todella täydelliseksi.
Se kahlehtii sinua. Se on sinulle taakkana. Sinun henkilöllisyytesi ei
tarvitse sitä. Itsestäsi etkä ulkopuoleltasi löydät sinä, mitä sinä
todella olet ja tarvitset." Samoin sanoo hän opetuslapsilleen. Hän
kehoittaa heitä olemaan oma itsensä eikä välittämään muista asioista.
Mitä merkitsevät muut asiat? Ihminen on itsessään täydellinen. Kun he
tulevat maailmaan, asettuu maailma heitä vastaan. Se on välttämätöntä.
Maailma vihaa yksilöllisyyksiä. Mutta heidän ei pidä välittää
siitä. Heidän tulee olla hiljaa ja mukautua. Jos joku ottaa heidän
viittansa, niin tulee heidän antaa vielä takkinsakin osoittaakseen
sillä, ettei aineellisilla esineillä ole heille mitään arvoa. Kun
ihmiset pilkkaavat heitä, eivät he saa vastata. Mitä se tarkoittaa?
Mitä sanotaan ihmisestä, ei muuta häntä. Yleisellä mielipiteellä ei
ole mitään arvoa. Vieläpä, jos heitä vastaan käytetään väkivaltaa,
eivät he saa asettua vastarintaan. Sillä silloinhan he laskisivat alas
samalle matalalle astuimelle. Ja lopuksi voi ihminen olla täysin vapaa
vankilassakin. Hänen sielunsa on vapaa. Hänen henkilöllisyytensä voi
olla koskematon. Hänen mielensä saattaa olla tyyni. Ja ennen kaikkea
he eivät saa sekoittaa itseään muiden ihmisten asioihin. Tai millään
tavalla vaivata heitä. Henkilöllisyyden ympärillä on aina jotain hyvin
salaperäistä. Ihmistä ei aina voida tuomita tekojensa mukaan. Hän voi
noudattaa lakia ja kuitenkin olla arvoton. Hän voi rikkoa lakia ja
kuitenkin olla jalo. Hän voi olla huono tekemättä mitään pahaa. Hän voi
tehdä syntiä yhteiskuntaa vastaan ja tämän syntinsä kautta saavuttaa
tosi-täydellisyytensä.
Oli nainen, joka oli saatu kiinni aviorikoksesta. Meille ei ole
kerrottu hänen rakkaustarinaansa, mutta hänen rakkautensa oli täytynyt
olla suuri. Sillä Jesus sanoi, että hänen syntinsä oli oleva hänelle
anteeksi annettu -- ei hänen katumisensa takia, vaan siksi, että hänen
rakkautensa oli niin voimakas ja ihmeellinen. Sittemmin, vähän ennen
Jesuksen kuolemaa tuli tämä nainen, kun hän oli aterioimassa, hänen
luokseen ja voiteli kalliilla voiteella hänen tukkansa. Jesuksen
opetuslapset tahtoivat silloin estää naista tästä sanoen, että se oli
tuhlausta ja että ne rahat, joiden arvoinen voide oli, olisi paremmin
voitu käyttää köyhien ja vaivaisten avustamiseen. Mutta Jesus oli
toista mieltä. Hän teroitti mieliin, että ihmisten ruumiilliset tarpeet
olivat suuret ja säännöllisesti uusiintuvat, mutta että henkiset
tarpeet olivat vieläkin suuremmat ja että yhtenä ainoana jumalaisena
hetkenä siinä muodossa, jonka hän itse määrää, henkilöllisyys voi
saavuttaa täydellisyytensä. Maailma kunnioittaa naista vielä tänä
päivänä pyhänä.
Todellakin individualismissa on jotain ihmeellistä. Sosialismi
esim. poistaa perhe-elämän. Yksityisomaisuuden mukana on avioliitto
nykyisessä muodossaan katoava. Se on osa ohjelmasta, individualismi
korjaa tämän ja muuttaa sen kauneudeksi. Se muodostaa poistamalla
lain pakon vapaaehtoisen muodon, joka on edistävä henkilöllisyyden
täyttä kehittymistä ja tekee miehen ja naisen rakkauden kauniimmaksi
ja jalommaksi. Jesus tiesi sen. Hän torjui perhe-elämän vaatimukset,
vaikka ne hänen aikanaan ja yhteiskunnassaan olivat hyvin tarkat.
"Kuka on minun äitini? Kutka ovat veljiäni?" kysyi hän, kun hänelle
sanottiin, että nämä tahtoivat puhutella häntä. Kun taas eräs hänen
opetuslapsistaan pyysi häneltä lupaa mennä hautaamaan isäänsä, oli
hänen kauhea vastauksensa: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa."
Hän ei kärsinyt, että mitkään velvoitukset, mitkä tahansa ne sitten
olivatkaan, syrjäyttivät ihmisen henkilöllisyyttä.
Niin muodoin on siis henkilö, joka tahtoo viettää Kristuksen kaltaista
elämää, aivan täydellisesti oma itsensä. Hän saattaa olla suuri
runoilija tai suuri tutkija, nuori ylioppilas tai lammaspaimen
laitumella; näytelmänkirjoittaja kuten Shakespeare tai jumalainen
ihminen kuten Spinoza; leikkivä lapsi puutarhassa tai kalastaja,
joka heittää ulos verkkojaan. Ei tule kysymykseen, mitä hän on niin
kauan kuin hän valmistaa sieluaan. Kaikki jäljittely siveellisessä
suhteessa ja elämäntavoissa on huonoa. Jerusalemissa katuja
pitkin laahustaa tänä päivänä joku hullu, joka kantaa puuristiä
hartioillaan. Hän on sellaisen elämän perikuva, jonka jäljittely on
typistänyt kokoon. Isä Damien oli Kristuksen kaltainen, kun hän meni
maailmalle ja eli hyljättyjen joukossa, koska hän tässä työssä täysin
toteutti parasta itsessään. Mutta hän ei ollut enempää Kristuksen
kaltainen kuin Wagnerkaan, joka toi esiin sielunsa soitannossa, tai
Shelley, joka löysi sielunsa todellisuuden laulusta. Ei ole vain
yksi ainoa ihmistyyppi. On niin monta täydellistä henkilöllisyyttä
kuin epätäydellisiä ihmisiäkin on. Mies voi antaa myöten säälin
vaatimuksille ja kuitenkin olla vapaa. Mutta niihin vaatimuksiin, jotka
tahtovat tehdä kaikki yhtäläisiksi, ei kukaan voi myöntyä pysyäkseen
yhä kuitenkin vapaana.
Me olemme siis tuleva individualismiin sosialismin kautta. Asian
luontoon kuuluu, että valtion on tykkänään jätettävä hallitseminen.
Sen täytyy lakata siitä; sillä, kuten eräs viisas mies jo tuhansia
vuosia ennen Kristusta on sanonut, käy kyllä päinsä jättää ihmiskunta
rauhaan, mutta hallita sitä ei menesty. _Kaikki hallitsemistavat
ovat vääriä_. Rajaton itsevaltius on epäoikeudenmukainen jokaista
kohtaan, itsevaltiastakin, jolla todennäköisesti voisi olla parempikin
tehtävä. Harvainvalta taas on epäoikeudenmukainen joukkoja kohtaan.
Kansanvaltaan asetettiin kyllä aikoinaan suuria toiveita, mutta se
merkitsee aivan yksinkertaisesti, että kansa polkee itseään -- itsensä
tähden. Se on jo voitettu katsantokanta. Ja minun täytyy sanoa,
että siihen on jo aikakin. Sillä kaikki hallitusvalta on alentavaa.
Se alentaa niitä, jotka sitä käyttävät, yhtä hyvin kuin niitäkin,
joita vastaan sitä käytetään. Kun se menettelee väkivaltaisesti,
raa'asti ja julmasti, on sillä hyvä vaikutus siinä, että se valmistaa
kumouksellista mielialaa ja luo yksilöllisyyksiä, jotka tekevät lopun
siitä. Kun se taas osoittaa hyvänsuopeutta ja jakaa palkintoja ja
palkitsee, on se kauhean demoralisoiva. Ihmiset eivät silloin oikein
huomaa sitä taakkaa, joka on heidän kannettavanaan, ja viettävät
elämäänsä jonkinlaisella tyydytyksellä, kuten tyytyväiset kotieläimet;
he eivät huomaa, että he ajattelevat toisten ihmisten ohjeiden mukaan,
että he itse asiassa pitävät toisten ihmisten sommittelemia vaatteita
eivätkä koskaan yhtä ainoata hetkeä ole oma itsensä. "Joka tahtoo olla
vapaa", sanoi kerran eräs suuri ajattelija, "hänen täytyy olla luopio."
Mutta hallitseminen, joka pakottaa ihmiset mukautumaan ja tasoittelee
heitä, saa keskuudessamme aikaan sen, että raakalaisuus rupeaa
versomaan.
Hallitusvallan mukaan on myös lakiin perustuva
oikeus katoava. Siitä tulee olemaan suuri hyöty -- hyöty, jolla on
melkein arvaamaton arvo. Jos tutkimme historiaa -- ei korjailluista
painoksista, joita kansakouluja ja lukioita varten julkaistaan,
vaan väärentämättömistä lähteistä, niin aivan ällistymme -- ei
rikoksentekijäin tekojen johdosta, vaan niiden rangaistusten, joita
hyvät ihmiset ovat heille määränneet; _yhteiskunta raaistuu tavattoman
paljon enemmän tavallisen rangaistusuhan kuin tilapäisten rikosten
esiintymisen kautta_. Siitä käy ilman muuta ilmi, että mitä enemmän
on rangaistuksia uhkaamassa sitä useampia rikoksia se aiheuttaa.
Ja tämän onkin yleensä meidän aikamme lainsäädäntö tunnustanut
ottamalla tehtäväkseen supistaa rangaistuksia niin pitkälle kuin
mahdollista. Kaikkialla, missä niin on tehty, ovat tulokset olleet
mitä parhaat. Mitä vähemmän rangaistuksia, sitä harvempia rikoksia.
Kun rangaistukset viimein on poistettu, lakkaavat rikoksetkin tai,
mikäli niitä vielä esiintyy, pidetään niitä valitettavina mielenhäiriön
oireina, mikä taas on parannettava hyvällä hoidolla jättämällä
potilas lääkärin huostaan. Sillä ne, joita meidän päivinämme sanotaan
rikoksentekijöiksi, eivät itse asiassa ole mitään rikoksellisia.
Ei synti, vaan puute on meidän aikamme rikoksien äiti. Siitä juuri
johtuu, että meidän rikoksentekijämme luokkana sielullisessa suhteessa
niin vähän herättävät mielenkiintoa. He eivät ole mitään hävettäviä
Macbetheja tai kauhistuttavia Vautrineja. He ovat juuri sitä, mitä
samanarvoiset tusinaihmiset olisivat, jollei heillä olisi kylliksi
syötävää. Kun yksityisomaisuus on poistettu, ei enää tule olemaan
välttämätöntä tai tarpeellista tehdä rikosta; ne tulevat lakkaamaan.
Tietenkään eivät kaikki rikokset kohdistu omaisuuteen, vaikka nämä
rikokset kylläkin ovat sellaisia, joita Englannin lain mukaan,
mikä antaa enemmän arvoa ihmisen omaisuudelle kuin sille mitä hän
on, rangaistaan mitä julmimmalla tavalla ja kaikkein ankarimmin,
mikäli murhaa ei oteta lukuun ja kuolemanrangaistusta pidetään yhtä
huonona kuin kuritushuonetta, mistä muuten meidän rikoksentekijämme
ovat toista mieltä. Mutta vaikkapa joku rikos ei kohdistuisikaan
omaisuuteen, saattaa se silti johtua siitä kurjuudesta, katkeruudesta
ja alennuksesta, mitä meidän nurinkurinen yhteiskuntamme, jossa
yksityisomaisuus vallitsee, synnyttää, ja tulee niin ollen häviämään,
kun tämä järjestelmä poistetaan. Kun jokaisella yhteiskunnan jäsenellä
on niin paljon kuin hän tarvitsee eikä hänen kanssaihmisistään
kukaan häntä loukkaa, ei hänelläkään ole mitään aihetta vahingoittaa
muita. Kateus, mistä meidän aikanamme niin äärettömän monta
rikosta saa alkunsa, on tunne, joka on tarkoin sidottu meidän
omaisuuskäsitteeseemme; sosialismin ja individualismin toteutuessa on
se katoava. Sillä huomattava on, että kateus on ihan täydellisesti
tuntematon ilmiö kommunististen heimojen keskuudessa.
Jos nyt siis valtio ei saa hallita, saattaa kysyä, mitä sen sitten
tulee tehdä. Valtion tulee olla vapaaehtoinen yhdistys, joka järjestää
työn ja tuotannon sekä huolehtii välttämättömäin tavarainjaosta.
_Valtion tulee tehdä hyödyllistä, yksilön taas kaunista_. Kun
olen käyttänyt sanaa työ, en voi olla huomauttamatta vielä siitä,
että meidän aikanamme puhutaan ja kirjoitetaan paljon tyhmyyksiä
ruumiillisen työn muka arvokkuudesta. Mikään ruumiillinen työ ei
sinänsä ole arvokasta, vaan päinvastoin ylipäänsä vielä alentavaakin.
Ihmiselle on henkisyyden ja siveyden kannalta katsoen häpeällistä
tehdä sellaista, mikä ei häntä huvita, ja monenlaiset työt ovat varsin
ikäviä askarteluja, jollaisina niitä myös tulisi pitää. Sellainen
vastenmielinen toimi on esimerkiksi yhtämittaa kahdeksan tuntia
päivässä lakaista vaivalloista katupalasta ankarassa itätuulessa. Minun
mielestäni sitä on mahdotonta lakaista, jos otetaan varteen henkinen,
siveellinen tai edes ruumiillinen arvokkuus. Lakaista sitä ilolla olisi
ihan kauheata. Ihmisellä on vähän parempikin tarkoitus kuin poistaa
likaa. Sellaista työtä varten täytyy olla kone.
Minä en epäile, etteikö se aika tulisi. Tähän asti on ihminen enemmän
tai vähemmän ollut koneen orja; jotain naurettavan surkeata täytyy
olla siinä tosiasiassa, että ihminen niin pian kuin hän oli keksinyt
koneen, joka helpotti hänen työtään, alkoi kärsiä puutetta. Joku
yksityinen omistaa nyt koneen, joka työskentelee viidensadan ihmisen
edestä. Viisisataa ihmistä joutuu sen kautta työttömäksi, ja kun ei
heidän työvoimaansa tarvita, joutuvat he näkemään nälkää ja ryhtyvät
varastamaan. Yksityinen ottaa haltuunsa koneen tuotannon ja pitää sen,
jolloin hän omistaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänellä pitäisi olla
-- ja, mikä on vielä tärkeämpi, todennäköisesti paljon enemmän kuin
hän tarvitsee. Jos taas kone olisi kaikkien omaisuutta, olisi siitä
kaikille hyötyä. Siitä olisi yhteiskunnalle mitä suurin hyöty. Kaikki
mekaaninen, yksitoikkonen ja voimia kysyvä työ, joka pakottaa ihmisen
tekemisiin vastenmielisten esineiden kanssa ja olemaan tympäsevissä
tilanteissa, on tehtävä koneella. Koneen täytyy työskennellä meitä
varten hiilikaivoksissa ja suorittaa muutamia terveydellisiä
palveluksia, sen tulee olla lämmittäjänä laivoissa ja puhdistaa
katuja sekä sadeilmalla toimittaa kaupunginpalvelijan tehtäviä,
sanalla sanoen tehdä kaikki, mitä on epämukavaa. _Nyt työntää kone
ihmiset syrjään, oikeissa olosuhteissa se on palveleva heitä_. Ei ole
epäilemistäkään, etteikö tulevaisuus kuulu koneelle. Kuten puu kasvaa
talonpojan maatessa, siten on konekin suorittava kaiken välttämättömän
ja epämukavan työn ihmiskunnan jalosti huvitellessa tai levätessä --
ei työ, vaan lepo on ihmisen määrä! -- ihmiskunnan luodessa kauniita
esineitä tai lukiessa kauniita asioita tai aivan yksinkertaisesti
katsellessa maailmaa ihmetellen ja nauttien. Asianlaita on nimittäin
niin, että sivistys tarvitsee orjia. Siinä suhteessa olivat
kreikkalaiset aivan oikeassa. Jollei ole orjia, jotka tekevät
vastenmielisen, tympäsevän ja vaikean työn, on sivistys ja kehitys
melkein mahdoton. Mutta ihmisen orjuuttaminen on epäoikeudenmukaista,
epävarmaa ja alentavaa. Mailman tulevaisuus on oleva mekaanisten orjien
varassa, koneen orjuuttamisessa.
Kun sivistyneet ja oppineet miehet voivat jättää käymästä kurjissa
köyhien majoissa jakamassa huonoa kaakaota ja vielä huonompia
vaatteita puolikuolleille ihmisille, niin silloin saavat he juuri
sitä kallisarvoista lepoa, mikä tekee heille mahdolliseksi ajatella
ihmeellisiä ja ihania asioita omaksi ja kaikkien muiden iloksi.
Jokaiseen kaupunkiin tai, mikäli tarve vaatii, jokaiseen taloon
perustetaan isoja voima-asemia, joista saatavaa voimaa ihminen voi
tarpeen mukaan muuttaa lämmöksi, valoksi tai liikkeeksi. Onko tämä
saavuttamattomissa? Ei kannata katsoa maailman karttaa, mihin ei
Utopia-maata ole merkitty, sillä siitä on poissa se ainoa niemi, mihin
ihmiskunta ikuisesti on laskeva maihin. Ja kun ihmiskunta on päässyt
niin pitkälle, on se pyrkivä yhä eteenpäin parempaan maahan ja kääntävä
purjeensa sinne. Eteenpäinpyrkiminen on unelmien toteutumista.
Sanoin vast'ikään, että yhteiskunta on koneiden avulla huolehtiva
hyödyllisistä esineistä ja että yksilöt tuovat esille kaunista. Tämä
ei ole ainoastaan välttämätöntä, vaan ainoa mahdollisuuskin saavuttaa
niin toinen kuin toinenkin. Yksilö, jonka täytyy tehdä esineitä
toisen käytettäviksi ja siinä ottaa huomioon heidän tarpeensa ja
toivomuksensa, ei työskentele halusta eikä niin ollen voi panna työhön
parasta itsestään. Kaikkialla, missä yhteiskunta tai yhteiskuntaryhmä
taikka hallitus yrittää antaa määräyksiä taiteilijalle siitä, mitä
hänen on tehtävä, joutuu joko koko taide hunningolle tai muuttuu kovin
kaavamaiseksi taikka sitte laskee tavallisen jokapäiväisen käsityön
tasolle. _Taideteos on erikoisen luonteen erinomainen luomus. Sen
kauneus johtuu siitä tosiasiasta, että taiteilija on sitä mitä hän
on. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muut tarvitsevat
sitä mitä he tarvitsevat_. Itse asiassa lakkaa taiteilija olemasta
taiteilija kohta, kun hän kiinnittää huomiotaan muiden tarpeisiin ja
koettaa tyydyttää heitä, hänestä tulee ikävystyttävä tai huvittava
käsityöläinen, kunnioitettava tai epärehellinen kauppias. Hän ei voi
enää vaatia, että häntä pidetään taiteilijana. _Taide on valtavin
yksilöllisyyden esiintymismuoto, mitä maailma tuntee_. Ja minä
tahtoisin sanoa vielä, että se on ainoakin sellainen. Rikokseenkin
nähden, joka visseissä olosuhteissa voi edistää yksilöllisyyttä, täytyy
ottaa lukuun muut ihmiset ja vaivata itseään heidän tähtensä. Se kuuluu
toiminnan alalle. Mutta taiteilija voi yksinänsä vaivaamatta itseään
muiden ihmisten takia ja kenenkään häiritsemättä luoda jotain kaunista;
ja jollei hän tee sitä juuri omaksi huvikseen, ei hän ylipäänsä ole
mikään taiteilija.
Ja huomattava on, että juuri se tosiasia, että taide on niin valtava
yksilöllisyyden esiintymismuoto, saa yleisön koettamaan vaikuttaa
siihen, mikä on yhtä epämoralista kuin naurettavaakin, yhtä turmelevaa
kuin halveksittavaakin. Kuitenkaan se ei ole tykkänään sen syy. Yleisö
on kaikkina aikoina saanut huonon kasvatuksen. Sen tähden se vaatii,
että taiteen tulee olla yleistajuista, tyydyttää sen mauttomuutta,
mielistellä sen järjetöntä turhamaisuutta, sanoa sille samaa mitä
sille on ennen sanottu, näyttää sille sellaista mitä se ei väsy
katselemaan, huvittaa sitä kun se on tullut pahalle tuulelle liiasta
syömisestä, viihdyttää sitä kun se on alkanut epäillä omaa tyhmyyttään.
_Mutta taiteen ei pitäisi koskaan pyrkiä olemaan yleistajuista, vaan
yleisön tulisi koettaa olla taidetta ymmärtävää_. Siinä on suuri
ero. Jos sanottaisiin tutkijalle, että tulokset hänen kokeistaan ja
ne loppupäätelmät, mitkä hän on tekevä, eivät saa olla ristiriidassa
yleisen käsityksen kanssa tutkittavasta aineesta tai hämmentää kansan
luuloa siitä taikka häiritä niiden ihmisten rauhaa, jotka eivät tiedä
tieteestä mitään, jos sanottaisiin filosoofille, että hänellä on täysi
oikeus kehittää ajatuksiaan mitä korkeimmalle, jos hän vain tulee
samaan tulokseen kuin nekin, jotka eivät ylipäänsä ole ajatelleet
mitään, niin -- tottavie meidän aikamme tutkija ja ajattelija
nauraisivat tälle. Mutta itse asiassa ei ole vielä kauan siitä, kun
filosofia samoin kuin taidekin joutuivat palvelemaan raakaa mielivaltaa
ja yhteiskunnassa vallitsevaa tietämättömyyttä, jolloin ne tukivat
kirkon ja valtion arvovaltaa, niiden vallanhimoa ja hirmuvaltaa.
Nyt me kyllä olemme jo suuressa määrin päässeet rauhaan näistä sekä
yhteiskunnan että kirkon ja hallituksen puolelta tehdyistä yrityksistä
sekaantua yksilöllisen ajattelun alalle, mutta sellainen ilkivalta
rehottaa yhä yksilöllisen mielikuvituksen ja taiteen alalla. Vieläpä on
siitä hyvin vaikea päästä eroonkin, sillä siksi häikäilemätöntä se on.