permannolla. Se on hänelle parasta se. Minä tarjoan hänelle talosta
sen, minkä hän on minulle velkaa. Tavaransa pahaiset pitäköön itse.
Ja jollei hän siihen suostu, niin huomenna on uloshaku kuvernöörissä.
Hs, mamma, kuules! Voinhan minä sinatööriltä ottaa hiukkasen enemmän,
pikkuisen vaivani palkoiksi, hän kyllä jaksaa maksaa, mutta älä jumalan
tähden avaa suutasi kenellekään. Tässä maailmassa täytyy olla tarkka,
missä vaan voi.
18.
Koulun vihkiäiset ovat komeat, uudet väljät kouluhuoneet ovat kansaa
täynnä. Ja kemut, jotka juhlan päätyttyä pidetään Jussilassa, ovat
vieläkin komeammat. Ei ole sellaisia ennen kunnassa nähty, ei ole
moni kutsuvieras sellaista kestitystä saanut parhaissa häissäkään, ja
pyörälle se on panna monen jäykän pään.
-- Katsos vaan sitä Jussilaa! Eipä näytä siltä että hän kitsastelisi,
kuiskaillaan yleiseen. -- Minkähän vuoksi häntä aina on morkkailtu ja
hänen tuumiaan vastustettu. Ei tämä siltä näytä, että hän mitään omaan
puoleensa vetäisi.
-- Olkaa te iloisia miehet ja hämmentäkää lasejanne, hokee Jussila.
-- Ollaan iloisia ja sovinnossa kerran edes, kyllähän sitten taas
riidellään. Mutta turhaan te riitelette, turhia kuluja itsellenne
hankitte. Seuratkaa te vaan Kartanon pilliä, niin meneepä näihin
oikeuden käynteihin lopulta koko kunnan kassa, menee vielä
kassakaappikin. Silloin ne vasta oikein äyrit kohoavat, silloin sitä
vasta köyhää koetellaan. Ja kenenkä sitten luulette ne hävinneet
asianne korjaavan, kenen tarttuvan kunnan ohjaksiin? Minä en ainakaan
sitä tee! Niin, niin, riidellään me vaan, mutta ollaan sentään tänä
iltana ystäviä. Molskis, Tienhaara! Pistäpä sokeria lasiisi, sinä vanha
Kaitala! Sinäkin silloin talvella huusit tuomiota minun päälleni,
vaikka minä sinua aina olen täyspäisenä miehenä pitänyt, tahtoisit
tehdä köyhän meistä, mutta se ei onnistu, ei se onnistu, sinä vanha
Kaitala, sillä eihän oikeata asiata millään vääräksi saada.
-- Niinhän tulin tehneeksi, mutta kukapa siitä nyt oikeastaan osaa
viisas olla. Yksi sanoo yhtä, toinen toista.
-- Kyllähän perästä kuuluu. Riidanpa teitte tästä koulustakin, mutta
tuossa se nyt sentään seisoo, eikä siitä enää maahan painu. Ja nyt
juomme sen harjaisia. Terve miehiä!
Kovin on Jussila riemastuneena tänä iltana ja hänen iloaan on vielä
lisännyt sekin seikka, että hänen tyttärensä on aamupäivällä pidetyssä
johtokunnan kokouksessa tullut valituksi uuden koulun opettajaksi.
Pari johtokunnan jäsentä oli tosin pannut sitä vastaan, koska hakijain
joukossa oli ollut useita vanhempia, jo virassa olevia opettajia
erinomaisen hyvillä todistuksilla, ja heidän mielestään olisi pitänyt
valita joku niistä. Mutta silloin oli pastori pitänyt pitkän, vakavan
ja sydämiin käyvän puheen, huomauttaen, ettei koululle monastikaan ole
todellista hyötyä sellaisista opettajista, sillä vaikka he ovatkin
eteviä kaikenmoisissa maallisissa asioissa, niin puuttuu heiltä juuri
sen vuoksi usein tosi kristillisyys, niinkuin näidenkin todistuksista
huomataan. Ja toisekseen ovat nuo "loistavat" opettajat niinkuin
muuttolintuja. He kyllästyvät pian yhdessä kohti olemiseen ja hakevat
yhä uusia, parempia paikkoja. Sellainen alituinen opettajain muutos ei
liioin ole koulun todelliselle vaikutukselle edullista, paitsi sitä,
että siitä on monta muuta harmia, kun yhtenään on virka avonaiseksi
julistettava. Ja onhan se kunniakin seurakunnalle, että se oman
nuorisonsa keskuudesta voi löytää niin kykeneväisen neitosen, kuin
neiti Jussila on, tarvitsematta sellaista etempää etsiä.
Ja kun sitten vielä Mikkola, joka myöskin kuului johtokuntaan, oli
noussut seisaalleen ja paukauttanut jyrkän amenen pastorin puheeseen,
että "kyllä se niin on kuin pastori sanoo, ettei niistä liian etevistä
opettajista ole koululle todellista hyötyä", niin olivat huomanneet
erehdyksensä nekin kaksi, jotka ainoastaan hakijain todistuksia olivat
tahtoneet panna vaalin perustaksi.
* * * * *
Viikkokauden kuluttua tuli vihdoin kirje, jota Jussila levottomuudella
oli odottanut.
Sitä luki hän uudestaan ja yhä uudestaan koko iltapäivän. Kävi välillä
katsomassa rillojaan, jotka kiireellä olivat uudestaan maalatut, ja
koetteli, joko maali oli kuivunut. Pistäysi sitten talliin, missä
hänen paras hevosensa oli viettänyt jo monta vapaapäivää pehmoisilla
pahnoilla ja purrut kauraa.
Illalla maata pantua, kun tuli jo oli sammutettu, nousi hän uudestaan
vuoteelta ylös ja sytytti kynttelin.
-- Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.
-- Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.
-- Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista
komeata "iitä", jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan
kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava
kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä,
aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja "a" ja "ällä" yhtä
korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin,
puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.
Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän
voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen
kierron valtatietä pitkin. "Tuo oikotie on niin huonoa", sanoo hän
vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän
tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma
kiertoa.
Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse
kuhiloitsee.
Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään
soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja
kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat,
niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta
saada.
Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa
lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa,
mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä.
Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.
19.
Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla
taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.
Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen
pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä,
saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka
hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.
Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu
kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi
niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän
huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko
lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin
kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan
enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.
Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut
kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan
kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja
niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä
taas, joka aina ilmeni sanoissa: "tehkööt nyt kunnanmiehet mitä
tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki", ja he ovat lakanneet
kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään
valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan
vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa,
saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen
uusia, korkeita kesänaapureitaan.
Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat.
Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka
ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka
kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse.
Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt
naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua
lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen
on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan
virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan
paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa
eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.
Ja valtiopäivä-asioita miettii hän jo innokkaasti, kaikkia anomuksia ja
armollisia esityksiä, joista sanomalehdet tähän saakka ovat tienneet
mainita.
Senaattorin seuraa on hän kesän kuluessa koettanut etsiä niin paljon
kuin mahdollista, ja ottanut aina puheeksi nämä tietonsa lähestyvien
valtiopäiväin tehtävistä. Hänellä on suuria tuumia tekeillä
itselläänkin, ja mainitsee hän niistä joskus kautta rantain, kun
tietysti ei voi suorastaan sanoa, että hän mahdollisesti joutuu säätyyn
itsekin.
-- Olisipa hauskaa tietää, mille kannalle se tai tuo mies siinä tai
siinä asiassa asettuu, sillä varmaanhan hän tulee vielä valituksi,
juttelee hän senaattorin kanssa. Niitä esityksiäkin tehdään
monenmoisia, yksi toivoo sitä, toinen tätä, mutta kun sattuisi sinne
tulemaan joku, joka tuntisi tämän meidänkin paikkakunnan olot,
joka ehdottaisi, että valtio yhdistäisi kanavalla Sälöisten jokeen
tämän meidän kylän järven, niin se se mies olisi. Kolmen pitäjän
latvakulmille siitä tulisi siunausta, kun saataisiin tukinuitto täältä
salomailta suorastaan mereen saakka, puhumattakaan sitä, että halla
ja liiallinen kosteus vähenisi, kun vedet samalla laskisivat. Mutta
eiväthän ne voi joka paikkakunnan tarpeet tulla ilmi, kun sinne ei
miehiä useammin vuorotella, ei tietystikään. Niin, niin.
Siten toimii ja miettii Jussila ja odottaa kiihkeänä, että senaatin
päätös tuosta riitajutusta, joka koko kunnan on sotkeuksiin pannut,
saapuisi ennen valitsijamiesten vaaleja, sillä sen hän toivoo
lannistavan viimeisetkin hänen vastustajistaan, ja kääntävän heidän
kiukkunsa Kartanoa kohtaan.
Ja hänen suureksi riemukseen saapuukin paperipakka takaisin senaatista
juuri parhaaseen aikaan, niinkuin hyvän sattuman saattamana. Se saapuu
juuri samana pyhänä kirkossa julaistavaksi, jolloin vaalikokouskin
kuuluutetaan, ja Jussila vie sen itse heti tulisella kiireellä
pappilaan, entiselle pitäjänapulaiselle, joka etupäässä juuri hänen
toimestaan nyt jo kirkkoherrana saarnaa parannusta tälle riitaiselle
seurakunnalle.
Kun kirkkoherra sitten seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen
jälkeen itse nousee lukemaan kuulutuksia, kantaa lukkari hänen
jälestään saarnatuoliin melkein sylinsä täyden paperia, ja jää
seisomaan ylimmälle pykälälle esimiehensä taakse, suu naurun mareessa.
Jussila, Mikkola ja moniaita muita kunnanmiehiä ilmestyy heidän
jälestään sakariston ovelle ja he pistäytyvät kirkon puolelle papin
penkkiin istumaan.
Kirkkoherra lukee alussa juhlallisella äänellä, melkein kuin saarnaisi,
mutta kun papereista ei tahdo loppua tulla, alkaa hän lopulta lukea
tiukemmasti, eikä suurin osa seurakuntaa ymmärrä siitä enää mitään.
Kuuluu vaan "kantajat -- vastaajat -- kunta -- pöytäkirja -- Jussila,
Mikkola, Kukkonen -- että -- koska -- kun -- siis -- Kartano ja hänen
asianosaisensa -- kuvernöörin oikeus -- keisarillinen hovioikeus --
keisarillisen senaatin harkinta --"
Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Vaan kun kirkkoherra on
erittäin painavasti ja selvästi lukenut viimeisen pitkän lauseen,
jossa "keisarillinen senaatti määrää Kangasjoen kunnan lunastamaan
tilanomistaja Mikkolalta ja kirkonveisuunjohtajalta Kukkoselta
kymmenellä tuhannella markalla sen siemenruisvaraston, jonka he kunnan
oman päätöksen mukaan ovat sille hankkineet, sekä korvaamaan heidän
oikeuskulunsa kahdella tuhannella markalla", silloin kohahtaa koko
kirkko niinkuin hiljainen korpi, johon rajuilma äkkiä iskee, ja harva
kuulee enää ollenkaan, että kirkkoherra vielä määrätyksi päiväksi
julistaa kunnankokouksen, jossa muun muassa valitaan valtiopäivämiehen
valitsijat.
Sanankuulijat poistuvat kiireellä kirkosta, ja moni katsahtaa
käytävällä melkein arasti taakseen, että eiköhän sieltä vielä
tule jotain pahempaa, eiköhän siellä jo ole kirkkoherran kädessä
säkenöivä, kaksiteräinen miekka, sellainen, jolla keruubi ajoi Aatamin
paratiisista hänen pahain töittensä tähden. Vaan he näkevätkin
kirkkoherran poistuvan päinvastaiseen suuntaan, kuorin kautta
sakaristoon, ja tarjoovan kättä siinä ovella seisoville kunnanmiehille,
jotka hymy huulilla ottavat vastaan hänen onnittelunsa tämän ikävän
jutun onnellisesta päättymisestä.
20.
Kaikki ei sentään ollutkaan vielä niin onnellisessa lopussa
kuin luultiin. Sillä kun Jussila sai käsiinsä ensimmäisen
sanomalehtinumeron, näki hän siinä kauhukseen kummia. Uuh! Haarasivatko
hänen silmänsä, vai näkikö hän oikein?
Siinä oli joku ehdottanut valitsijamiehiksi heidän kunnasta hänen
pahimpia vastustajiaan, ensimmäisenä tilanomistaja Vuorisen, tuon
entisen, viralta erotetun lautakunnan esimiehen.
Sehän oli aivan uusi katala keksintö, sillä eihän sellaista oltu ennen
nähty, että jo valitsijoitakin lehdissä ehdolle pantiin. Se oli aivan
hänen päänsä varalle keksitty. Aikoiko siis kunta uudestaan juonitella?
Nostiko se kummitus vielä päätään, jonka hän jo luuli ainiaaksi maahan
painaneensa? Onko häntä vastaan vielä kerran nouseva samanlainen
rymäkkä kuin ruisjuttua aljettaissa? Nyt sen vaikutus olisi kauhea!
Hän huomasi heti, mistä tämä oli lähtenyt ja mitä tämä merkitsi. Se oli
sitä samaa hapatusta, jota kerran ennenkin oli hänen tielleen viskattu.
Mutta antaisivatko kuntalaiset vielä Kartanon puolen vietellä itseään,
eivätkö ne vielä olisi viisastuneet edellisestä? Jumala sen tiennee?
Jussila lähtee heti ajamaan kirkolle, mistä hän aina ennenkin on saanut
apua asioihinsa. Mutta siellä hänen kauhunsa lisääntyy vaan. Hän on
mennä mykäksi, kun kuulee, että kirkkoherra ja lukkari juuri ovat
keksineet salaisen liiton, joka on syntynyt heti kuulutuksen jälkeen
jo kirkonmäellä viime pyhänä, ja jonka tarkoitus on toimittaa näille
valtiopäiville Kartano!
-- Mistä tämä tällainen innostus valtiollisiin asioihin, juuri
kuin olisivat ennen ottaneet osaa niihin, kun eivät edes tienneet,
milloin valtiopäiviä istuttiinkaan! ihmettelee kirkkoherrakin.
-- Kansanvillitsijät! jatkaa hän. -- Se on vaan ikävää, että
tässäkin huomataan sama turmiollinen ilmiö, kuin monessa muussakin
kohdassa, että kun joku uusi aate alkaa voittaa alaa yksinkertaisen
kansan keskuudessa, niin ottaa se useimmin ensimmäiset askelensa
antikristuksen teitä.
-- Eikö tämä ole ilkeyttä, eikö tämä ole pilkan tekoa koko
edustuslaitoksestamme! huudahtaa Jussila hengästyneenä. -- Äijän kötys,
joka tuskin tuntee omat tunkionsa, häntäkö valtiopäiville! Tämä on
kostoa eikä mitään muuta. Mitähän sinatöörikin tästä sanoisi? Ikävätä,
että hän ennätti jo muuttaa kaupunkiin.
Kirkkoherra epäilee, että siitä toimesta ei tule mitään, ja lukkari on
ihan varma, että se on vaan mitättömän vähemmistön juonittelua, sillä
suurin osa kuntaa ei rohkene enää heitä vastaan asettua.
Mutta Jussilan rauhalliset valtiopäivämietteet ovat siitä huolimatta
menettäneet tasapainonsa ja miehissä koetetaan niitä saada ennalleen
taas, sillä eihän siitä tiedä, kuinka voisi käydä, jos pahasti sattuisi.
Kirkkoherrakin on kovin innostunut näihin maallikoitten asioihin.
Kulkeissaan virkatoimissa pitäjällä, ottaa hän joka kerta, kun vaan
on miehiä koolla, tämän asian puheeksi, ja nauraa ivallisesti, että
Kartanoa muka koetetaan valtiopäiville.
Jos silloin sattuu olemaan Kartanon puoltajia saapuvilla, niin
kieltävät nämä asian ensin, mutta kun huomataan, että se on jo
yleisesti tunnettu, niin arvellaan, että "eipä taitaisi hullummaksi
olla, vaikka hänkin sinne kerran pääsisi. -- Pitäisi hän ainakin
köyhäin puolta siellä. Mutta valitsijamiehethän sen asian päättävät."
-- Paraskin köyhäin puoltaja. Onpa hän petkuttanut niin köyhiä kuin
rikkaitakin, kaikkia, jotka hänen yllytyksestään menivät väärää asiaa
puoltamaan.
-- Vaan sepä oli meidän mielestämme oikea.
-- Ettekö kuulleet kirkossa mikä se oli. Kaksituhatta saatte maksaa
kuluja vielä. Ja mikä pahinta, jos nyt Jussila tahtoo, jos hän tahtoo
pahan pahalla kostaa, jota hän ei minun tietääkseni tosikristillisenä
miehenä sentään tee, mutta jos hän tahtoisi, sanon minä, niin aimo
sakon saisitte vielä lisäksi tästä väärästä riidastanne.
Ja samaan suuntaan puhuvat muutkin.
-- Sakkoa tulee, että paukkuu, ja kiittäkää jos sillä pääsette.
Tällaisesta väärästä korkean sinaatin vaivaamisesta on moni mies
istunut linnassa. Niin oli sinatööri itse pappilassa jo kesällä
puhunut, kun tunsi tietysti asian hyvästi, ja ihmetellyt oli, että on
sillä Jussilalla silloin lampaan maksa, ellei tästä hyvitystä vaadi.
Jussila itse on kokouspäivän lähestyessä jo kutakuinkin levollinen,
sillä kaikista kylistä saa hän hyviä, lohduttavia tietoja. Mutta hän on
sisällisestä kiihkosta hiukan hermostunut, sillä sellainen kuumuus on
pannut vavahtelemaan jo hänenkin vanhan ruumiinsa.
Hän ei oikein tiedä, kuinka esiintyisi kokouksessa, ja sen vuoksi
päättää hän tahallaan mennä sinne hiukan myöhempään, ajatellen, että
alkakoot siellä nyt ensin muilla asioilla.
Mutta kun hän astuu kunnanhuoneeseen sisään, käy vieläkin kerran väre
hänen selkäpiissään, sillä vastoin odotustaan huomaa hän huoneen olevan
täynnä ja uuden riidan taas täydessä käynnissä. Voi kirousta, jos
niillä täällä on enemmistö!
Hän näkee ovensuussa Kartanon, Vuorisen ja muutamia muita ankarimpia
vastapuolueen miehiä. Mutta itse asiassa ei niitä siellä sentään
monia ollut, sillä enin osa kokousmiehistä oli torppareita,
itsellisiä ja muita sellaisia, joilla ei ollut mitään sananvaltaa
valtiopäivähommissa. He olivat tulleet sinne vaan sen vuoksi, että
luulivat siellä vielä jatkuvan riitaa rukiista, joihin hekin pienistä
varoistaan saivat nyt lisä-äyriä maksaa.
-- Siinä se on meidän tuleva edusmiehemme, kuiskaa Vuorinen Kartanolle,
kun Jussila astuu heidän ohitsensa ja käy puheenjohtajan pöydän viereen
istumaan, pistäen sikaarin hopeasuulaimeensa palamaan. -- Hän sinne
nyt näyttää pääsevän, koska on täällä koko puolue koossa ensimmäisestä
viimeiseen.
-- Pääsköön. Kernaasti minä sen hänelle suon, koska hän itse
sinne sellaisella innolla kuuluu pyrkivän. Suotta rupesitte minua
lapsettelemaan.
Kysymys on parhaillaan siitä, millä tavoin kunta edullisimmin ja
pienimmällä tappiolla muuttaisi rahaksi nuo riidassa olleet rukiit,
koska niitä kuitenkaan ei tarvita, ja siitä on syntynyt ankara
väittely, jota torpanmiehet ja itselliset huudoillaan sotkevat.
Jotkut tahtovat, että ne jätettäisiin vielä kevääseen myömättä, koska
silloin vilja aina on kalliimpaa kuin näin uutisen aikana, ja tarvekin
suurempi, varsinkin köyhemmillä.
Mutta Mikkola ja lukkari vaativat kivenkovaa, että ne on myötävät
huutokaupalla nyt heti viidenkymmenen hehtolin osuuksissa, ja samaa
mieltä ovat kunnanmiehet kaikki.
-- Mikä niitä yksin hehtolin jaksaa vasaroida, inttää lukkari.
-- Kyllä ne nyt avitsoonilla myödään, viisikymmentä hehtoa lyönnillä,
kiristää Mikkola tiukoista huulistaan.
Silloin tulistuu Kartano niin, että vanha leuka värähtelee.
-- Ettette te häpeä! huutaa hän. -- Eikö tässä jo ollut kunnalle
tarpeeksi häviötä, ja te vielä kuormaa kuorman päälle tahdotte.
Luuletteko te kenenkään köyhemmän, jonka todella täytyy leivän ainetta
ostaa, pystyvän kymmeniin hehtoliin? Tahdotteko pakottaa heitä sitten
keväällä itseltänne ostamaan tätä samaa viljaa, jolle te itse silloin
määräätte hinnan.
-- Kuka täällä puhuu kunnan häviöstä, sanoo silloin Jussila
pilkallisesti. -- Eikö se olekaan kunnan häviötä se kaksituhatta, jonka
Kartano on turhalla riidan yllytyksellä kunnalle hankkinut.
-- Älkää te aina syyttäkö minua näistä kulungeista. Jos se olen minä
yksin, joka lakiin ja oikeuteen luottaessani olen turhia menoja
hankkinut, niin minä tahdon ne myös yksin maksaa. Minä en tahdo
kunnalle penninkään häviötä, vaan maksan paikalla, sanoo Kartano ja
pistää kätensä povitaskuun.
Hämmästys on yleinen ja kansa ovenpuolella alkaa huutaa "hyvä, hyvä",
niin ettei siltä kuulu muuta puhetta ollenkaan.
-- Haa, kääkkä! murahtaa Jussila. -- Onko hänellä vielä sellainenkin
valtti kourassa. Vieläkö hän sillä keinolla koettaa vetää miehiä
puoleensa.
Kartano astuu jo puheenjohtajan pöydän luo lompakko kourassa, mutta
silloin tunkeutuu miesten lomitse Paukolan isäntä esiin, ja huutaa
hätäisesti, tarttuen hänen hihaansa:
-- Ei pidä maksaa, älkää helkkarissa rahaanne noin heittäkö. Me emme
maksa kuluja enempää kuin jyviäkään, vaikka olisi kymmenet sinaatin
päätökset. Pitäkööt omansa.
-- Mitä, mitä?
-- Ei makseta, huutaa Paukola innoissaan. -- Kunnanhan piti vaan
taata heille. Olinhan minäkin kokouksessa silloin ja muistan. Asia on
oikeuksissa sotkettu.
Nyt syntyy sekamelska, jonka ylitse kuuluu ainoastaan Paukolan huuto:
"minä olin ja muistan asian. Siinä on tehty väärä pöytäkirja..."
Pam! paukahtaa samassa Jussilan nyrkki kaiken muun rähinän seassa
puheenjohtajan pöytään niinkuin rumpu porilaisten marssissa, niin että
kirjoja poukahtaa lattialle, ja meteli hiljenee.
-- Minä kysyn kunniani perään! ärjäsee hän ja on tulipunainen
kasvoiltaan, -- ei niin paljon tämän loukkauksen vuoksi, kuin siitä
pikaisesta mielihyvän tunteesta, että sai näin hyvän tilaisuuden
osoittaa mahtiaan.
-- Minä kysyn kunniani perään, toistaa hän vielä ja iskee uudestaan
nyrkkiään. -- Kuka rohkenee sanoa minua pöytäkirjan väärentäjäksi,
sillä minä juuri sen kirjoitin.
-- Enhän minä, tuotanoin, alkaa Paukola hämillään, -- enhän minä sitä
väärennykseksi sano, mutta eikö siinä jotain takuusta vaan puhuttu.
-- Ehkä puheenjohtaja lukee vielä kerran sen pöytäkirjan, koska tässä
rohjetaan ruveta minua ja keisarillisen sinaatin päätöksiä solvaamaan.
-- Siinä kuulitte, sanoo Jussila, kun pöytäkirja on luettu, ja onpa sen
alla vielä Paukolan omakin puumerkki.
-- Mutta eipä siinä oltu oikein yksimielisiä, niinkuin pöytäkirjassa
mainitaan, väittää Paukola. -- Vastaanhan olin minäkin ja olipa
muistaakseni muitakin, ettei niitä kunnan kassasta...
-- Eipä näy pöytäkirjassa mainittavan, ja itsehän sen olette
todistaneet oikeaksi.
-- Vedinhän minä siihen puumerkkini, kun käskettiin, mutta en minä
ymmärrä, kovin tämä asia ja riita on minusta tuntunut kummalliselta.
Toisin se silloin minusta piti olleen...
-- So, so! tiuskaa Jussila.
-- Taikka toisin minä sen ymmärsin --
-- Mutta tämäpä ihmettä, että minua sittenkin tahdotaan väittää
väärentäjäksi. Minä kysyn kunniani perään, sanon minä. Lautamies
Sillperi siellä oven suussa, tulkaas tänne! Minä käsken teitä manaamaan
talollisen Paukolan heti tässä kaikkein kuullen ensi käräjiin
vastaamaan törkeästä kunnianloukkauksesta, sanoo Jussila ojentaen
niskaansa ja tohauttaen sieraimistaan niinkuin pillastunut hevonen.
Lautamies tekee keskellä kokousta tehtävänsä, ja Jussila heittää
hänelle markan manuupalkaksi.
Kaikki ovat hiljaa, Paukola katsellen ympärilleen ja kyhnien tukkaansa
niinkuin olisi hukannut lakkinsa.
Miesjoukosta alkaa kuulua tukautettua supatusta: -- Katsos minkä
teki. Ei sen kanssa niinkään vaan sovi leikitellä. Kovat ne ovat
sinaatin päätökset. Mutta miksei tultu kokoukseen silloin, niin itsepä
tiedettäisiin. Lähtään jo ajoissa pois tästäkin.