Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei
huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan,
ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen,
toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin
pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin
mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja
vakavana kuin polvet sallivat.
-- Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä
kaupunkimatkaansa harkitessaan. -- Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan
kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki
rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.
16.
Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen
kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita
kuin omat lähimmät miehensä.
Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa,
uhittelevaa urinaa, "kunnanmiesten toimista", äyrien kohoamisesta,
ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja
rästiinkin.
-- Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä
lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi
sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti
poislähteissään, että "jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia
rahojaan mukaansa varata".
-- Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. --
Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa
tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen,
niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee.
Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä
tekemään. Jopakai!
Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.
-- Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan
kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. --
Mihinkä sitä niin paljon?
-- Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.
-- Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi
huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.
-- Mitä? Mitä se sanoo?
-- Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen
levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.
-- Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt
pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. -- Tämä on
virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!
Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut
tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella
joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat
tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain
harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.
Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa
täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten
toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.
Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka
edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.
-- Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.
-- Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän
juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.
-- Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.
-- Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta
rakentaa.
-- Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. -- Ja
sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.
-- Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu,
kuuluu äkäisiä huutoja.
Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista
siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.
-- Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä
joka taholta.
-- No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta
markkaa! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot,
jotka ostivatkin, on heillä rahaa.
-- Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne
sekaisin, väittävät kunnanmiehet.
-- Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää
omanne!
-- Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä
leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa
vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.
-- Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä
seinään.
Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille
kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan
voittamattomalta.
Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa,
mutta eihän siinä saa suun vuoroa.
-- Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.
Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen
meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.
-- Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.
Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei
lähde penniäkään.
Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän
melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa.
Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet
alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei
puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.
Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan
osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät.
Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.
Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin
ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan
ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata
hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan
harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta
päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.
Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli
koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta
pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli
silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin
ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin
viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.
Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin
alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille
pyrinnöilleen.
Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai
pahalla.
-- Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos
voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää,
kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein
vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.
Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa
mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.
Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi
kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin
hyvästi.
Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon
päivänä pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia
pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii,
hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat
loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä
hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti
voitettavissa hyvällä totilasilla.
Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko
hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään
sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä
on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.
Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa
vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon
luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman
vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan
toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.
Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa
portille ja panee siihen hevosensa kiinni.
-- Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa
Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata
kämmeniään saapasvarsiinsa. -- Päivää, päivää! Ovat käteni vähän
tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?
Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.
-- Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. -- Eikö olisi
nuorempia.
-- Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan
hevoselle heiniä.
-- Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan
viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.
-- Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten,
minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin
katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan.
-- Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän
mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä
kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.
-- Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei
hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan.
Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista
kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen
kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan
reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano,
päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta
sisään.
-- Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä
ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.
-- No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon
tulee.
Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein
asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma
saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden
kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen
kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.
Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella
kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: "Nythän on jo
koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin."
-- Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään
vallinnut.
-- Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on
tarpeellista sekin.
-- Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole
mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan
soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä
tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se
nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko
liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti,
mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä
kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi
työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään,
soveltua käteen.
-- Mutta eihän se ole...
-- Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi
maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla,
juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu
pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään
rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten
sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin
tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään -- kunhan vaan
päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään
lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä
kouluviisaudella ulkomailta leipä.
-- Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.
-- Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu
kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni
koulun vaikka yksinäni.
-- Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila,
kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.
-- Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon
tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.
-- Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei
sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.
-- No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää
kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.
-- Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin
ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin.
Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa
vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme
ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan
jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.
-- Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.
Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.
-- Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa
Kartano.
-- No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me
miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. --
Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut
sinne muitakin kuntalaisia.
-- Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin
viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään
muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.
Nyt alkaa jo Jussila suuttua.
-- Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni
jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.
-- Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.
-- Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!
-- Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!
Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun,
nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.
"Jumalan haltuun!" kuulee hän vielä ukon sanat, kun tämä kokoilee
heinän rippeitä maasta koppaansa ja päästelee sitä aidasta irti.
-- Tyhmä, murahtaa Jussila rattailtaan, -- pöllöpää! että lähdin
ollenkaan tuon itsepintaisen saiturin luo. Häntä ei käännä mikään,
mutta pitäköön hän päänsä. Minä hänen puolueensa vielä masennan, minä
sen hajotan niin, että hän todella jääkin viisauksineen yksin. Mennä
hänen kanssaan puhumaan asiasta, hm! Aivan samaa kuin lähtisi vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan. Äs! Ja jos hän vielä kääntää tämän siksi,
että minä muka olin hänen kanssaan sovintoa hieromassa, ja siitä
levittelee puheita. Turkanen!
Hän päättää olla sanaakaan hiiskumatta käynnistään Kartanon luona, ja
jos siitä puheita alkaa kuulua, niin hän kieltää koko asian.
17.
Muutamaa päivää ennen Jaakkoa lähtee Jussila itse Helsingistä saakka
ostamaan juhlatavaroita, kaikkea mitä hän sellaisessa tilaisuudessa
arvaa tarvittavan. Ja sitä tarvitaan paljon, sillä hän aikoo
hämmästyttää kuntalaiset kemuillaan.
Kun hän siellä touhuaa ja juoksee kauppapaikkain väliä, niin muutamalla
katukäytävällä, mitä näkee hän! Senaattori, sama vanha herra, joka
heillä oli maanviljelyskokouksessakin ollut, astelee häntä vastaan.
Jussila nostelee hattuaan jo matkan päässä, niin että moni
ohikulkijakin jo tapailee päähinettään, mutta antaa tarkemmin
katsottuaan painua kätensä alas.
Senaattori näyttää olevan sama mietteihinsä painunut herra kuin
ennenkin, ja tuskin hän huomaisi Jussilaa ollenkaan, ellei tämä vihdoin
kovalla, innokkaalla äänellä remahuttaisi: "hyvää päivää, herra
sinatööri".
Hän sulkee häneltä suorastaan tien, ja siinä seisovat he hetken
vastatusten, senaattori katsellen tervehtijää ikäänkuin muistellen,
kuka hän mahtaisi olla.
-- Minä olen Anton Jussila, kunnallislautakunnan esimies sieltä
Kangasjoelta, jos herra sinatööri suvaitsee muistaa sitä
maanviljelyskokousta, jossa...
-- Kas todellakin! Hyvää päivää!Tämäpä oli ihmeellinen sattuma!
Minä olin juuri aikeessa valtiopäivämies Kappolan kautta kuulustaa
sieltä teidän kulmalta, juuri sieltä teidän kauniilta nummiltanne,
jotakuta pienenläntää maatilaa. Siellä on muistaakseni hyvin kuivat,
havumetsäiset seudut.
-- No ei kuivempia koko maailmassa, herra sinatööri.
-- Olisikohan kukaan siellä halukas myömään tilaansa?
-- Oi oi, aih! herra sinatööri, niitä saa sieltä vaikka satoja,
huudahtaa Jussila.
-- No no, yhtä minä vaan tarkoittaisin. Katsokaa, isäntä, asia on
tämä, ehkä voitte astua kanssani vähän matkaa tänne päin, niin puhun
teille sen kokonaan. Minulla on kyllä maatila, jossa olen asunut
virkalomillani, mutta se on järven rannalla, kosteassa paikassa.
Nyt ovat lääkärit määränneet minut terveyteni vuoksi asumaan kesiä
täydellisesti kuivassa, havumetsäisessä seudussa. Silloin tuli mieleeni
se teidän kulma, sillä en ole missään nähnyt niin raikkaita kangasmaita
kuin siellä. Jos te tietäisitte siinä lähiseudullanne jonkun sopivan
tilan, jonka voisi ostaa, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos
kuulustelisitte sellaista.
-- Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon, herra sinatööri.
-- Niinkö luulette?
-- On ihan varmaan.
-- Sepä mainio asia. Kuulustelkaa siellä nyt, niin minä voin tulla
vielä syksymmällä itse katsomaan ja tekemään kaupan, jos näen
että paikka minua miellyttää. Niin, mitä pitikään sanoani, niin,
rakennuksista ei ole suurta lukua, ei ollenkaan. Sen vuoksi minä juuri
tekisinkin kaupan jo näin syksyllä, että voisin talven ja kevään
kuluessa korjauttaa ja muutella huoneita mieleni mukaisiksi.
-- Kyllä niitä siellä on. Minä toimitan herra sinatöörille sieltä talon
vaikka huomispäivänä, uhoo Jussila.
-- Kunhan eivät olisi kovin kalliita.
-- Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on
nyt hyvässä kunnossa, kun _minä_ sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää
sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.
-- Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon
tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee
partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä
Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja
polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean
kumppaninsa ajatuksia, -- niin, minä voin tulla sinne noin kahden
viikon päästä.
-- Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta
päivä tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla,
heh, tuotanoin. _Minä_ olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään,
josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa,
ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa
kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.
Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He
keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.
Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan
ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. --
Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä
todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.
Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.
-- Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin
viikon päästä, vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.
-- Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?
-- Ei mitenkään.
Toinen herra kävelee edellä, ja senaattorin katseesta voi helposti
huomata, että hän soisi Jussilan jo lähtevän omille asioilleen. Mutta
Jussila pysyttelee yhä matkassa.
Hänen päähänsä on iskenyt rohkea, mutta ihana ajatus, ja se on siellä
jo ennättänyt muutamassa sekunnissa muodostua täydelliseksi, valmiiksi
kuvaksi: hän istuu senaattorin ja tuon toisen herrasmiehen kanssa
pöydän ääressä, kaikki katselevat heitä kunnioituksella, kyypparit
juoksevat ja kumartelevat. Onhan hänellä rahaa, yksi viisisatanen aivan
eheänä vielä. Rohkenisiko hän kysyä? Mikä sitä estäisi, eikän siinä
mitään loukkausta ole.
-- Rohkenisinkohan minä, sanoo hän yskähdellen, saisinkohan minä
tarjota herra sinatöörille yhden tyytinkin, ja jos tämä toinenkin
herra, tai jos otettaisiin yksi pieni munkkipullo Seurahuoneella tai,
ja hän viittaa peukalollaan salaperäisesti Kappeliin päin.
-- Minä en kärsi väkeviä ollenkaan, vastaa senaattori jyrkästi, tehden
kiivaan, poistavan liikkeen kädellään.
-- A-a-antakaa anteeksi, herra sinatööri, että tyhmyydessäni kysyin.
-- Olkaa nyt hyvä ja muistakaa vaan, mitä olemme puhuneet. Näkemään
asti!
Jussila ottaa paluumatkalla ilomielissään pienen humalan, rallattelee
rattailla asemalta kotiin saakka, ja puhuu käsittämättömiä asioita
Matille, joka on tullut häntä vastaan rautatielle ja istuu nyt
takaistuimella silmät suurina ja päätänsä pudistellen, luullen
isäntänsä kaupunkimatkalla tulleen päänvikaan, sillä tavallista humalaa
ei se hänen mielestään ole.
Kotiin tultua hyppää isäntä rattailta maahan että piha tömähtää, vaikka
ennen usein on leiniä valitellut ja pyytänyt Mattia auttamaan. Sitten
menee hän melkein juoksujalassa portaita ylös, sieppaa eteisessä
emännän kainaloonsa ja pyörittää häntä siinä, lallattaen puoleksi
laulavalla, melkein itkevällä äänellä: "kun sinä mamma-ani tietäisit --
ai, ai!"
-- Siunatkoon! Mikä sinuun on mennyt? Ethän tuollaisena ole ikinä ollut.
-- Jumalan kiitos, että sain hänet kotiin, mutisee Matti. Mutta
ennenkun on vielä ehtinyt päästää hevosta aseista, kuulee hän jo
isäntänsä jymisevän äänen portailta:
-- Matti, mene paikalla sillä samalla hevosella noutamaan Syrjälän
isäntä tänne. Jollei hän ole kotosalla, niin haetuta. Sano, että
minulla on tärkeätä asiaa.
-- Laputtaa annan Syrjälän nyt vihdoinkin. Suotta onkin siinä kitunut
talossaan ja tuskin jaksanut korkojaan maksaa, puhuu hän emännälleen
mentyään takaisin huoneelle. -- Uuden isännän toimitan Syrjälään,
sellaisen, joka ei yhtenään käy armoa anomassa ja köyhyyttään
ruikuttamassa.
Hän puhuu emännälleen koko asian, mutta he arvelevat parhaaksi pitää
sitä vielä toistaiseksi salassa.
-- Kyllähän perästä kuuluu, sanoo hän. -- Pane nyt mamma vettä
kiehumaan, niin tekaisen tässä hiukan matkan päälle, ja onhan
Syrjälällekin sentään annettava "pieni murheeseen", kun hän sieltä
saapuu. Kunpa sinä olisit nähnyt kuinka me sinatöörin kanssa, näin
juuri, tällä tavalla. Mutta vielä sinä sen kerran näet, sinäkin.
Tulee hän meille joskus iltatotille ensi kesänä, siitä olen varma.
Näkevätpähän vielä nämä saivartelijat täällä, millaisten miesten kanssa
minä pidän seuraa.
-- Mitähän Kappola tuumailee tästä, arvelee emäntä, hyvillään hänkin.
-- Ahhah! sanoo Jussila käsiään hykerrellen. -- Kyllä se häntäkin
pistättää. Mutta minäpä näytän, että tulee se minunkin vuoroni kerran.
Aatteles, että sinatööri oli kirjoittaa juuri samalle miehelle tästä
asiasta, vaan minä ennätin parahiksi paikalle. Se oli onnen potku,
sillä arvaathan, mitä tästä olisi tullut, jos asia Kappolan huostaan
olisi joutunut. Luuletko, että hän kateudessaan olisi meille sellaista
naapuria toimittanut. Ei se mieskään! Ja entä tämä Kartanon joukko
täällä! Se siitä vasta oikein hämilleen joutuu. Hävyttömät! ettei
heille kelpaa se minkä _minä_ heille parhaaksi katson ja harkitsen.