yhä punakkana paikallaan rinta kohoillen. Hän heittää murhaavan
halveksuvan katseen oven puoleen päin, johon Kartano ja Vuorinen ovat
jääneet niinkuin sivultakatsojina odottamaan kokouksen loppua.
Jussilan sisällinen riemastus nousee näinä muutamina silmänräpäyksinä
korkeimmilleen ja hänen aatoksensa kiihtyy. Koettakaapa vieläkin estää
minua, pankaa parastanne nyt! Eipä tule siitä enää mitään, ei riitä
siihen enää teidän typerät kallonne, ajattelee hän. Ja innostuksensa
vallassa hän näkee kaikki tapahtumat, jotka ovat olleet ja jotka vasta
tulevat olemaan yhteydessä sen hänen korkeimman pyrintönsä kanssa,
jonka hän nyt varmaakin varmemmasti tietää saavuttavansa.
Hän näkee Kappolat ja säätytalon vahtimestarit ja kaikki ne, joita
hänen voittonsa on ällistyttävä. Hän näkee itsensä jo säädyn
istuntosalissa, missä virkaveljet hartaina ja ihmetellen kuuntelevat
hänen esityksiään, hän näkee itsensä jo viisillä valtiopäivillä
perätysten ja kaulassaan suuren hopearahan, hän näkee itsensä jo omassa
haudassaankin, jonka päälle sinatöörit ja säätyjen lähettiläät laskevat
seppeleitä, ja jolle kiitollinen kansa pystyttää kiven...
Hän hyökkää puheenjohtajan pöydän taa, töyttää tämän käsipuolesta
sivuun, ja alkaa puhua kovalla äänellä. Sanoo huomanneensa, kuinka
häntä täällä kunnassa on vuosien kuluessa koetettu monella tavalla
solvata. Kuinka häntä on koetettu jo sanomalehdissäkin häväistä,
kuinka häntä on vastustettu sanoilla ja töillä, salaa ja julkisesti.
Ja kaiken tämän hän on saanut palkkioksi siitä, että on omia vaivojaan
säästämättä, omia kulunkejaan katsomatta aina rehellisesti kunnan
yhteistä hyvää harrastanut. Mutta pilkkaajain pistot eivät ole häneen
pystyneet, hän on niistä huolimatta voinut säilyttää terveytensä ja
kykynsä, jonka hän aina vieläkin on valmis uhraamaan kuntansa ja
vaikkapa koko isänmaankin hyväksi.