heihin alussa luotin. Se kirottu Kartano lyö salamutkia, kelmi. Ja
nyt vaikuttaa tietysti tämä sanomalehden viisaus lisää pahennusta. --
Enkä minä voi kärsiä, että Kappolaa joka valtiopäiväin edellä lehdissä
ylistetään. Kyllä hänessä on jo muutenkin ylpeyttä tarpeeksi. Aah, sitä
kopeutta! Muistatko kuinka mahtavasti hän meilläkin kesällä nosteli
nenäänsä, eikä ollut minua tuntea.
-- Hänellä on mainetta jo, joka vetää niskaa sankaan. Mutta etköhän
saane sitä vielä sinäkin.
-- Ei sitä saa ilman itsestään, siinä pitää toimia. Lähdetkö kanssani
pappilaan huomenna? kysyy hän pitkän ajan vaiti oltuaan, päättäen uskoa
emännälleen salaiset aatoksensa ja ottaa hänet avukseen. -- Pastuurska
siellä sinua on joka kerta kysellytkin.
-- Heh! vai on kysellyt. Voi sitä hyvää pastuurskaa.
-- Sinun pitää ottaa kahden kesken puhuaksesi hänelle tästä minun
asiastani, salaa hyvin ja noin vaan kautta rantain, että saataisiin
se hyvälle alulle. Ymmärräthän? Minun pitää päästä sanomalehtiin
ehdokkaaksi, ja korkeammalle tuota toista ehdokasta. Katsos, eipä
tiedä, vaikka silloin tipahtaisi joku ääni minulle naapurikunnastakin.
Ehkä ilmestyisi hänenkin miestensä joukkoon joku luopio. Vaan kenenkä
luulet täällä pystyvän kirjoittamaan, tai sen tekevän niin että se
tepsisi, kun itse en voi sitä tehdä? Olisihan niitä poikahutiluksia,
mutta pysyykö heidän takanaan asia! No valitsijamiehet sitten, mitä
niistä! Mikkola ei osaa sen vertaa kirjoittaa, toiset sitäkin vähemmän.
Lukkari ehkä osaisi jotain tuhria, mutta mieluimmin soisin pastorin sen
tekevän, silloin asia kumminkin tulisi paikalleen. -- Ja tekeekin hän
sen, kun vaan saisin hänelle siitä hienosti viitatuksi.
-- Älä hätäile ollenkaan, pastuurska on niin perin hyvä ihminen, hän on
mainio ihminen. Kumpikin nukkui hyvällä mielellä. Aamulla poikkeavat he
ensiksi koulurakennukselle, jossa jo aletaan ensimmäisiä hirsikerroksia
panna paikoilleen.
-- Se oli mainio asia, puhuu Jussila emännälleen, että nuo hirret
keväällä jäivät kelirikon vuoksi rautatielle ajamatta. Nyt saan
niistä saman hinnan tässä kotona, vähän enemmänkin, paikoiltaan
liikauttamatta, puhumattakaan siitä, että rakennus kuivista hirsistä
tulee parempi, terveellisempi. Ja saadaan kesään valmiiksi. Tähän näin
tulevat opettajattaren huoneet, neljä huonetta. Kahtahan ne vaan jotkut
ehdottivat, mutta minä tahdoin neljää. Mitä kahdesta!
-- Voi kuinka mukavasti tuleekin, ihailee emäntä. -- No eihän nyt! Ja
tähän tulee tietysti ikkunat, ihan vastapäätä kotoa.
-- Siihen tulee vielä lasi-ovi ja veranta. Etkö näe kiviä tuossa, ne
ovat verannan pylväitten alle.
-- No kyllä tuleekin hauska asunto! Kas kun en ole ennemmin tullut
tarkemmin katsomaan. No kyllä sinä Anttoo osaat, ja kesällä tässä
sitten jo istutaan ja juodaan kahvia! Mutta, sanoo hän samassa
juurikuin säikähtäin, -- jollei Hilma pääsisikään vielä keväällä
siminaarista ulos, kun sen laskennon sanoo niin kiusaa tekevän, ja
kaikkia heillä pitää oleman vastuksina.
-- Hänen _täytyy_ päästä, päättää Jussila.
He lähtevät ajamaan kirkolle päin ja pitkin tietä kuuntelee emäntä
silmät loistaen, kun Jussila kertoo hänelle niistä suurista juhlista ja
tanssiaisista, jotka valtiopäiviä avattaessa pidetään keisarinlinnassa
Helsingissä, ja joihin säätyjen jäsenet saavat ottaa emäntänsä ja
tyttärensä mukaan. Hän on niistä ennen Suomettaressa lukenut ja muistaa
tarkoin koko komennon, lukee aivan kuin ulkoa emännälleen nyt siinä
rattailla, kuinka suuret sotaherrat ja kenraalit taluttelevat käsistä
emäntiä, ihan maalaisia talonemäntiä, joiden miehet ovat olleet siksi
kyvykkäitä, että ovat valtiopäiville päässeet. Mutta ne ovat sangen
valitut ne miehet, hyppysellinen koko maasta, ja emännillä pitää olla
silkkileningit päällään, asetuksen mukaan tehdyt.
-- Mutta kuka sen sellaisen täällä osaa ommella? kysästä hytkäyttää
emäntä.
-- Hui hai! Vai täällä! Ei, se on teetettävä Helsingin makasiinissa,
missä tiedetään määrät ja mitat, ei muualla missään. Vai täällä!
-- Mutta jos pastuurskan käy kateeksi kun kuulee.
-- Elä huoli puhua niin pitkälle.
Kirkolle tultua jättää hän emäntänsä pappilan tien haaraan ja
käskee siitä astumaan jalan perille. Hänen pitää itsensä vielä ajaa
kanttorille kuulemaan insinöörien päätöksiä joen mittauksesta ja tulee
sitten jälestä pappilaan.
Nuori, vastanaitu papin rouva hypähtelee ilosta näytellessään pappilan
komeita huoneita Jussilan emännälle.
-- Kelpaa täällä nyt ruustinnan pyörähdellä, kehahtaa emäntä.
-- Mitä emäntä suotta leikkiä laskee, sanoo rouva heleään nauruun
puheten, vaikka se nimitys hivelee hänen sydäntään kuin pumpuli. --
Apulaisiahan sitä vaan ollaan, jos kohta tässä nyt väliaikaisesti
asutaan. Kyllähän ensi kevännä saatte kirkkoherran.
-- Mutta meidän Anttoo sanoo aina, että pastorista se tehdään
kirkkoherra meille, parempaa ei saada maailmasta mistään. Ja kun hän
kerran asian päättää, niin valmista siitä tulee. Voi kuinka sillä
Anttoo paralla on nytkin kiirettä ja hommaa näissä kunnan asioissa.
Tuskin syömään ennättää.
-- Se on hyvä, että meillä on yksikään sellainen mies seurakunnassa.
Mieheni on monasti sanonut, että ilman Jussilaa oltaisiin aivan
takapajulla ja että tämäkin rakennus ilman häntä olisi typistetty ihan
mitättömäksi.
-- Oli tosiaan Anttoolla puuhaa siinäkin, niin että sääliksi kävi
monasti. Riidellä typeräin, yksinkertaisten ja itsepintaisten ihmisten
kanssa, ei se ole niinkään hauskaa.
-- Taitaa yleensä olla tämä seurakunta jälellä muista, vaikka minä nyt
en tietysti voi mitään päättää, kun vasta niin lyhyen ajan olen täällä
ollut.
-- Siitähän sen tietää, kun ei täältä vielä kertaakaan ole edes
valtiopäivämiestä saatu, tokasee emäntä ikäänkuin sopivana esimerkkinä
kunnan huonoudesta, ja alkaa vähän hengästyä. -- Nytkin sitä entistä
vaan on sanomissa esitetty ja ylistetty.
Kun näin oli päässyt asiassaan siunattuun alkuun ja nauttinut
kahvikupin lieventävää vaikutusta, alkoi emännän rinta taas kohoilla
entistä rauhallista menoaan.
Hetken päästä yhtyi pappi itsekin kahvipöytään ja kohta sen jälestä
Jussila.
Mutta jonkun päivän kuluttua luettiin paikkakunnan sanomalehdissä
"muutamain valitsijain" lähettämä kirjoitus, jossa entiselle
valtiopäivämiehelle annettiin hienosti siipeen, jotensakin
siihen suuntaan, että hän olisi muka ruvennut herrain kätyriksi
ja liehakoitsijaksi, eikä enää olisi mahdollinen edustamaan
tuomiokuntaansa. Pitäisi olla itsenäisempi mies, joka todellisen
vakuutuksen pohjalle laskee harkintansa. Ja sellaisena miehenä
ehdotettiin vaaliin Anton Jussilaa, joka on kunnallisissa asioissa
erittäin perehtynyt, tullut nykyään valituksi lautakunnan esimieheksi
ym., ym., ja joka on paljon puuhannut kansan yhteisen hyvän eteen --
joka on vallan pohjiaan myöten todellinen suomalainen talonpoika, ja
sellaisena ehdottomasti parhaiten kansan todelliset tarpeet tajuaa.
14.
Huolimatta sanomalehdessä olleesta ylistävästä kirjoituksesta, jota
Jussila säilyttää lukon takana niin kuin pyhää esinettä, tai jotakuta
aarretta, ei hän kuitenkaan saanut vaalissa kuin kuusi ääntä. Kaksi
hänen omista miehistään, juuri ne, joita hän oli alkanut epäilläkin,
itsepintaiset juuttaat, joiden kanssa ei auttanut puhe eikä mikään, ne
kaksi antoivat äänensä vastaehdokkaalle; ja niin on entinen edusmies
vieläkin kerran tullut valituksi, tarjonnut valitsijoilleen komeat
päivälliset vaalipaikassa ja pitänyt vielä evästyskokouksenkin.
-- Jussila oli kyllä mennyt vaalipaikkaan nähtäville hänkin, tilannut
kaupungista uuden mustan puvunkin aivan sitä varten, mutta ei ollut
apua siitäkään.
Ja ylen karvaalla mielellä, vaikka suurena voittona pitäen jo tätäkin,
ja hyvänä enteenä vastaisuudesta, päättää hän viimeisenä vaikuttimena
tappioonsa olleen erään nimettömän kyhäyksen, joka heti häntä
ehdottavan kirjoituksen jälestä oli ollut sanomalehdissä.
Siinä oli väitetty häntä liian vähän tunnetuksi, koko hänen
ehdokkuuttaan "nurkkapatriotismiksi", ja mitä kaikkia vieraita sanoja
ja "moskaa siinä oli ollutkaan, joista ei säällinen ihminen voinut
saada minkäänlaista tolkkua", kuten Jussila oli sanonut. Hän oli
silloin heti julmistunut ankarasti, "että sellaista painavat lehteensä,
hävyttömät, puhumattakaan siitä hunsvotista, joka sen on kirjoittanut".
-- Etteikö hän ole tunnettu, hän joka on järjestänyt
maanviljelyskokouksia ja pitänyt puheita sinatööreille, hän, josta jo
on lehdissäkin mainittu, jonka nimi on levinnyt kymmenessä tuhannessa
Suomettaren numerossa yli koko maan, ja etteikö hänellä ole taitoa! Ei
sitten kellään! Vai tuoko se on tunnettua ja kykeneväisyyttä, että saa
tuhrituksi kunniallisesta ihmisestä tuollaisen pätkän haukkumasanoja
lehteen. Mitä "nurkkapartioita" minä olen tehnyt, olenko minä kenen
nurkkia nuuskinut? Tuollaiset kirjoittajat sen tekevät ja tuollaiset
lehdet, oli Jussila kiljunut sanomalehti kourassa heti postin saatuaan
omassa tuvassaan, niin että koko väki silmät suurina oli ihmeissään
ällötellyt. Ja tuollaista lehteä minä olen tilannut ja kannattanut, oli
hän lopuksi huutanut ja viskannut vihapäissään lehden kädestään.
Ja sitten oli hän heti komentanut hevosen valjaihin ja ajanut kirkolle.
Lukkarille oli hän tullut ensiksi tulena ja tuiskuna, mutta kun ei
tämäkään ollut ymmärtänyt mitä tarkoitettiin niillä "nurkkapartioilla",
niinkuin Jussila kiivaudessaan yhä hoki sitä sanaa, olivat he yhdessä
lähteneet pappilaan.
Sielläkin oli tuo kirjoitus jo herättänyt syvää paheksumista ja
paikalla oli miehissä tehty ponteva vastalause tuohon häpäisevään
sepustukseen, jossa "heitettiin lokaa kunnan etevimmän miehen silmille
ja samalla loukattiin koko kuntaa", niinkuin pastori oli sanonut. Ja
ettei liikuttaisi salaisilla aseilla, oli pappi kehottanut ottamaan
vastauksen alle kunnan parhaitten miehien nimet. Olisi itsekin
ensimmäisenä pannut nimensä siihen julki, mutta kun kuului toiseen
säätyyn, ei se soveltunut.
Mahtavan vaikutuksen oli vastalause tehnyt omassa kunnassa, varsinkin
niihin miehiin, joiden nimet siinä olivat alla, mutta niinkuin sanottu,
Jussila ei sittenkään tullut valituksi.
Vaaliin saakka oli sentään tämä puolustuskirjoitus pitänyt häntä
kutakuinkin rauhallisena, sillä hän päätti varmasti, että kyllähän
vielä näkevät ketä ovat loukanneet. Mutta nyt vaalin jälestä on asia
käynyt entistä kovemmin hänen sapelleen, ja tuo "häväistyskirjoitus"
kummittelee kaikkialla hänen mielessään niinkuin mörkö. Se kiusaa häntä
yöllä ja päivällä, ja hän päättää ruveta pontevasti urkkimaan ken sen
oli tehnyt, jollei muunkaan vuoksi niin vastaisen varalle. -- Hän ottaa
siitä tolkun, ja sittepä nähdään! päättää hän.
Lähtee sitten vartavasten kaupunkiin sanomalehden toimitukseen ja
vaatii siellä tietoa kuka häntä on loukannut.
-- Teitäkö loukannut, millä tavoin? Kuka te olette?
-- Eikö tunneta? Jaha! Kyllä minä olen käynyt täällä ennenkin. Vai ei
tunneta silloin kun asia tulee kysymykseen.
Toimistossa on kuitenkin rohkeampia miehiä kuin Jussila on luullutkaan.
Kun hänen asiastaan saadaan selko, nauretaan hänelle makeasti, eivätkä
hänen tulistuneet katseensa laimenna sitä ollenkaan. -- Onko heidän
pakko tehdä asioistaan tiliä joka miehelle, joka vaan tulee sitä
vaatimaan. Kyllä sitten käskisi.
Uhkaavana poistuu sieltä Jussila ja palaa tyhjin toimin takaisin,
hautoen mielessään painokannetta.
Mutta ennenkun hän siihen ryhtyy, koettaa hän vielä urkkimalla ottaa
selkoa asiasta, sillä hän uumoilee, että sen takana on ollut oman
pitäjän mies.
Jotensakin samaan aikaan kun tuo kirjoituskin oli lehdissä ollut, oli
kotipaikoilleen palannut mies, jota ei "karkuretkeltään" enää ollenkaan
oltu odotettu. Se oli lautakunnan esimies, joka kesällä oli matkoille
lähtenyt ja takaisin tulollaan saanut kunnanmiehet katselemaan hiukan
pitkin nenäänsä.
Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt
suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.
Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi
sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että
tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja
sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat
olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.
-- Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken
ohimennessään nauraa virnisteli.
-- Minulleko se nauroi?
-- Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.
-- Etten minä huomannut!
-- Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee
Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut
yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.
Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen
aikaan luotua sanaa.
-- Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!
-- Hänenkö luokseen?
-- Saman rakkarin!
-- Mutta lupaa, ettet tee mitään, mihin hän pääsisi iskemään kiinni.
-- Elä pelkää.
-- Lähtään vaan. Olisi minullakin häneltä kysyttävää hiukan, että mihin
hän on meijerin voittorahat pannut, koskei niitä tilissä näy.
Mutta ennenkun lähtevät etemmäksi, poikkeavat he aseman vieressä
olevaan kievariin, ja tapaavatkin jo pahantekijän siellä. Tämäkin on
poikennut sinne ja selittää parhaillaan happamen olutlasin ääressä
muutamille naapureilleen kuinka etelämaissa viiniä viljellään, eikä
tiedä mitään lähestyvästä vaarasta, joka Jussilan ja lukkarin haahmussa
astuu ovesta sisään.
Jussila tilaa olutta hänkin, niinkuin oli aikonutkin. Kaataa lasiin ja
ähisee.
-- Soo, vai niin ne siellä tekevät.
-- Niin juuri tekevät.
-- Onko niillä siellä sanomalehtiä?
-- Tietysti. Ja parempia vielä kuin meillä. Ei pistetäkään
ensimmäisestä poikkipäisestä sanasta takavarikkoon.
-- Siellä kai sinäkin sitten olet oppinut sanomiin kirjoittamaan.
Puhuteltu katselee pitkään, kun Jussila häntä noin omituisesti
puhuttelee ja sinuksi kutsuu, vaikkeivät he ikinä ole lähempiä tuttavia
olleet.
-- Mitä kummaa puhetta tämä on? Mitä minä olen kirjoittanut?
-- Et vain tiedä, mitä olet kirjoittanut.
-- Enpä totisesti ymmärrä tätä. Juokaa oluttanne, niin pysyy suunne
selvemmässä toimessa.
-- Kyllä minä sinulle vielä näytän selvät toimet. Onko se selvää
tointa, että sinä minua haukut sanomissa?
-- Missä sanomissa?
-- Vielä häntä tekeytyy! Luuletko sinä, ettei asioita tunneta.
Satamarkkasen sait Kartanolta siitä, että minua solvasit lehdissä;
kyllä se tiedetään. Sillä nyt taas elelet, sitä juot. Lienetkö omillasi
elänyt koskaan, mies paha!
Lukkari rykii ja koettaa nyästä Jussilaa polvesta pöydän alatse,
peläten hänen menevän liian pitkälle, kun niin tulisesti alkaa, mutta
Jussila ei ota sitä huomatakseen, purkaa vaan vihansa yhä kiivaammalla
voimalla, sättien toista Kartanon kätyriksi, niin että syrjäiset jo
alkavat vähitellen joukosta poistua, peläten vierasmiehen matkoja.
Mutta syytettyä alkaa asia huvittaa, kun huomaa syyn Jussilan kiukkuun,
ja hän rupee nauramaan, lyö leikiksi koko jutun.
-- Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta.
Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan.
Tuhannen hän maksoi!
Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä,
vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska
kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.
-- No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä
tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin
itse valtiopäiville, senkin nurkkapart... parti... nurkkasihteeri! Elä
louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei
vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja
opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea.
Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka
lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit.
Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta
puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että
toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita
nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan
tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.
15.
Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona
tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa
vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät
parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että
siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.
Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien
sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa
turvaa.
Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin
että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa
viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että
hän kelpaa.
Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.
Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä
voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt
katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin
säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti
puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.
Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses
ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen
katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä
portaita ylös.
-- Siellä ne jo istuvat toiset ja pitävät kokouksiaan. Eiköhän istune
siellä monta miestä, joilla on ollut samat vastukset kuin minulla nyt,
ajattelee Jussila. -- Tuskin ovat kaikki sinne juuri ensi potkaisulla
luistaneet. Pitääpä käydä katsomaan sinne, kuuntelemaan kuinka ne
siellä asioista keskustelevat. Ja onhan siellä tuttuja miehiäkin
joitakuita.
Hän astuu portaita ylös ja seisattuu hetkiseksi katsomaan taakseen.
Siinä on ohikulkijoita paljon. Jussilasta tuntuu niin mainion hyvältä,
kun huomaa, että ne katselevat häntä. Varmaan ne luulevat häntä
valtiopäivämieheksi.
Hän ei menekään vielä sisään, vaan alkaa kävellä vakavana edestakaisin
pitkää porraskiveä, juuri kuin jotain miettien, ja kävelee kauvan aikaa.
Sattuu juuri tulemaan suuri joukko nuorta kaupungin väkeä nauraen ja
mehkaten katukäytävää pitkin. He seisattuvat portaitten sivuun ja
tuumivat siinä, että mentäisiinkö "pappoja" kuuntelemaan.
-- Tuossa on varmaan yksi, joka on myöhästynyt, sanoo joku joukosta
ihan kuuluvasti.
-- Hän miettii varmaan suurta puhetta, sanoo toinen.
Silloin avaa Jussila palttoonsa, sieppaa kellon taskustaan, katsoo
vuoroin siihen, vuoroin Nikolain kirkon tornikelloon, ja astuu sitten
kiireellä ovesta sisään.
Mutta siihen se ilo loppui, sillä eteisessä oleva vahtimestari
ei päästänytkään etemmäksi, vaan käski menemään takaoven kautta
kuulijaparvelle. Eikä auttanut sekään, että Jussila vakuutti itsellään
olevan "säädyssä" tuttavia, kaksikin miestä, ja mainitsi niiden
nimetkin.
-- Vielä minä kerran pääsen tätäkin tietä, vaikka kuinkakin estäisitte.
-- Se on eri asia se, mutta tällä kertaa minun täytyy seurata asetuksia.
Äskeinen lauhea mieli alkoi taas kadota. Hän tarkasteli kauvan ja
tutkivasti vahtimestaria -- että tuntisi hänet, jos sattuisi kolmen
vuoden perästä vielä samassa paikassa tapaamaan, -- ja poistui sitten
vitkalleen, katsellen ovesta, vieläkö äskeinen joukko seisoisi siinä
portaitten pielessä.
* * * * *
Samana iltana tapaamme Jussilan niiden säädyssä olevain tuttavainsa
kanssa istumassa Seurahuoneen alakerrassa. He ovat alkuillasta olleet
ylempänä, mutta kun Jussila on tullut niin kovaääniseksi, että on
toisten mielestä herättänyt liiallista huomiota muussa seurassa,
hokemalla kuinka _me_ teemme ja kuinka _meidän_ oikeastaan pitäisi
tekemän, ovat "jäsenet" päättäneet lähteä pois ja vaatineet entistä
"ehdokasta" tekemään samoin.
Mutta kun tämä ei ole tahtonut lähteä, vaan on valtiopäiväasioihin
innostuneena luvannut ottaa vielä yhden "munkin", on siirrytty
alakertaan, missä Jussila jommoisessakin pihkassa komentelee
kyyppareita ja keikauttelee noita pieniä, salaväkeviä laseja,
tuntematta niiden petollista vaikutusta ja huomaamatta kuinka puna
nousee yhä korkeammalle hänen otsallaan.
-- Ja niinkuin jo sanoin, jatkaa hän ylhäällä kesken jäänyttä
puhettaan, Kappola ei olisi ikänä tullut säätyyn ilman tuota hävytöntä
kirjoitusta.
Sitten alkaa hän sättiä koko kirjoituksen taitoa, ei siltä, ettei
se olisi tarpeellinen kylläkin, vaan että sitä niin rumasti väärin
käytetään. Hän vetää esiin muitakin esimerkkejä sanomalehdistä, kuinka
julkeasti niissä hyökätään monen kunnollisen ihmisen kimppuun, ja
joutuu lopulta seuralaistensa kanssa kovaan väittelyyn.
-- Hätäkö teidän on niitä puolustaa, kun olette päässeet, aloittaa hän,
mutta yskäsee sitten ja muuttaa sanansa: -- kun ette ole joutuneet
sellaisen solvauksen esineeksi.
Sillä hän on ollut huomaavinaan, että muissa pöydissä seurataan heidän
keskusteluaan, eikä tahdo millään tavoin herättää sitä luuloa, ettei
hänkin olisi valtiopäivämies, jommoisena luulee sivullisten itseään
pitävän.
Se on hänelle jonkunlainen nautinto, ja hän tahtoo kumppaniensa
kustannuksella ylläpitää sitä.
Mutta hän humaltuu yhä enemmän, kiivastuu enemmän ja tuo petteessä
huomaamattaan totuuden ilmi.
Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen
alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu
sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan
mielestä ovat aivan samaa.
-- Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että
paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen
kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet
tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.
Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun
ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon
ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän
siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien
poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa
jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula
sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.
Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan
kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa,
kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin
sen turmiollisesta vaikutuksesta.
-- Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä
ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai
niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja,
_meidän_ varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa,
älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen
pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne
verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette
tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen
teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää,
joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän
lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. -- Se se mies on ja sillä on
rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.
Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin
päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole
huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet
ovesta ulos.
Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan "bravo, bravo!"