ulottaisi turmelevaa vaikutustaan vielä tulevaankin vuoteen, on Herra
valaissut muutamain kuntalaisten mielen huomaamaan vaaran suuruuden
ja lähimmäistensä tarpeen, ja sitten hän luki kuulutuksen tulevana
sunnuntaina pidettävästä kunnankokouksesta.
Mutta silloin törmäsi jyryytti jo suurin osa kansaa kirkosta ulos,
niin kuin tavallista kuuluutusten aikana -- ja harva sai siitä mitään
tolkkua.
Eipä tullutkaan kokoukseen kunnan tuvalle seuraavana pyhänä kuin ani
harvoja pitäjän isäntämiehiä ja joitakuita leivän puutteessa olevia
mökkiläisiä, jotka olivat ymmärtäneet kuulutuksen siten, että heille
ostettaisiin kunnan yhteisillä varoilla viljaa.
Useimmat ukot ovat kirkosta astelleet vaan suoraan hevostensa luo
aitovierille ja lähteneet kotiinsa. Joku on kyllä arvellut toisille,
että "pitäisiköhän oikein mennä kuulemaan mikä niillä on meininki
kunnanmiehillä, kun nyt siemenrukiin ostoa kuuluvat hommaavan ja viime
syyssä möivät oman makasiinin säästöt puoleen nykyisistä hinnoista
jonninjoutaviin tarpeihin?"
Mutta kun toiset taas ovat päätelleet, että "mitä turhista toimista,
odotetaan omaa uutista vaan", niin ei ole viitsitty mennä kurkistamaan
koko ruiskokoukseen. On päätetty vaan, että "eiväthän toki niin hulluja
ole, että meille pyytämättämme viljaa ostavat".
Jussila istuu pöytänsä takana kirjat levällään, katsellen ikkunasta
ulos, että eikö niitä kuulukaan tarvitsevia tämän enempää.
Vaan niitä ei kuulu.
-- Senkö verran ne omaa etuaan ymmärtävät, päättää hän, kun on
tarpeekseen odottanut.
-- Olisivat nyt tulleet edes vastustamaan niin kuin aina muulloinkin,
kun heidän etuaan on koetettu valvoa, naurahtaa hän lukkariin kääntyen.
-- Aletaan kokous vaan, onhan se laillisesti ilmoitettu, päättää
lukkari.
Jussila lukee kovalla äänellä viime sunnuntaisen kuulutuksen tästä
kokouksesta, jota asian kiireellisyyden vuoksi ei ole ennätetty
kahdesti julkaista, ja lausuu loppuun päästyään erityisellä painolla
alla olevan nimensä.
-- Sellainen on selvä kuulutus, sanoo hän. -- Onko kellään mitään
lausuttavaa siihen?
-- Tarvinneeko tällaista kokousta pitää ollenkaan, epäilee muuan
miehistä, Paukolan isäntä. -- Ennättää sitä siementä vielä omastakin
pellostaan saamaan.
-- Mitä me kunnan rahoilla viljaa ostamaan, ellei menisikään kaupaksi.
Kyllä Paukola on oikeassa, arvelee eräs toinen kokoukseen saapuneista.
-- Ja kuinka sitä tietää mennä ostamaan, kun ei ole kukaan pyytänytkään.
-- No tännehän on juuri kehotettu saapumaan kaikkia, jotka ovat
siemenen tarpeessa. Syyttäkööt itseään kun eivät ole tulleet, päättää
Jussila.
-- Mutta ehkeivät ne tarvitsekaan.
-- Tarvitsevat kylläkin.
-- Onhan täällä muutamia. Paljonko luulette tarvitsevanne te? kysyy
lukkari.
-- En jyvääkään minä, vastaa Paukola, -- kylvän omilla.
-- Onko vanhoja säästössä vielä? kysyy Jussila.
-- Ei ole, mutta uusia tulee kun ennättää.
-- Sitte on sama vaikka kylvätte hiekkaa peltoonne, naurahtaa Jussila,
ja samaa mieltä ovat lukkari ja Mikkolakin.
-- Omahan se on asiani.
-- Eikö nämä toiset miehet ole tarpeessa? kysäsee Mikkola hiukan
hämmentyneen näköisenä.
-- Eipä tiedä. Voisihan tuota vähän ottaa, kun tietäisi hyviä saavansa.
-- Hyviä tulee. Parasta Waasan ruista, raskasta ja itävää, menneen
vuoden satoa, vastaa Mikkola tavallista kiireemmin.
-- Merkitse Kukkonen paperille sinä, paljonko nämä miehet ottaisivat,
komentaa Jussila.
Lukkari tekee työtä käskettyä, mutta paljonko ne muutamat miehet
tarvitsevat!
-- Ei oteta ollenkaan, iskee Paukola vastaan.
-- Mutta otetaan, väittää Mikkola. Kuusisataa hehtoa otetaan, minä
tiedän että se määrä makeasti tarvitaan.
-- Mitä hullua te tuumaatte? Eihän tässä ole pyytäjiä kuin muutamaan
hehtoon, ja te kuutta sataa...
-- Kyllä ne vielä ovat tarpeen, ennen kuin kylvö on tehty. Hätäpä
taitaisi tulla monelle, ellei nyt otettaisi, päättelee Jussila
miehineen.
Paukola ja pari muuta miestä lyövät yhä ankarasti vastaan, mutta he
ovat vähemmistönä, ja rukiita päätetään ottaa kunnan laskuun kuusisataa
hehtolia "yksimielisesti", niin kuin Jussila kirjoittaa pöytäkirjaan.
Mikkola ja lukkari valtuutetaan hankkimaan ne kiireimmän kautta.
Pöytäkirja on lyhyt ja selvä ja Jussila lukee sen hätäisesti lävitse.
-- Tämä on kiireellisyyden vuoksi allekirjoitettava tässä samassa
tilaisuudessa, sanoo hän.
-- Jassoo, että Mikkola ja kanttori saavat siis kunnalta vallan ostaa
ja kunta vaan menee niinkuin takuuseen heille. Jaaha, se onkin vallan
eri asia! puhukselee hiljalleen Paukola, joka on jollain tavoin väärin
ymmärtänyt pöytäkirjan ja niukan nolostuneena luulee käsittäneensä
väärin koko asian alusta pitäen.
-- No, ovathan ne kunnan varakkaimpia miehiä, kuiskaa hän toisiin
kääntyen. Johan minä aattelinkin, että mitä se sellainen homma. Kun
ostavat niin ostakoot, tottapa asiansa tietävät! Tottapa tietävät, sano!
-- Niin, sellainen nyt on päätös kuin kuulitte, sanoo Jussila. --
Pankaapa, Paukola, tuohon puumerkkinne, kehottaa hän Paukolaa.
-- Kyllähän minä sitten puumerkkini, mihinkä kohti se tähän piirretään?
-- Tuohon! osoittaa Jussila.
-- Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy
ymmärtävän mitä sana "valtuuttaa" merkitsee.
-- Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin
saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee,
naurahtelee hän sivummalle tultuaan. -- Vaan onhan se heidän oma
asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.
Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan
valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.
-- Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin
aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet
ottavansa.
-- Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola
matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.
Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän
selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan
jo etukäteen.
Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat
äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin.
Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.
Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä
saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen
juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet,
vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan
intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan
vaarassa.
Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli
Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.
Mutta olihan heillä selvä paperi taskussa, virheetön ja luja. Olihan
heillä laillisen kunnankokouksen kumoamaton päätös. Jyvät olivat
kunnan, tallettakoon omansa. Puhdas oli heidän tuntonsa, sillä
olivathan he parastaan koettaneet ihmisten hädän lieventämiseksi, ja
oliko se heidän syynsä, etteivät nämä tarjottua apua ottaneet, vaan
enemmin saattoivat itselleen tulevaksi vuodeksi kadon.
Niin päättelivät he ja ajattivat rukiit pitemmittä mutkitta kunnan
makasiiniin, romahuttivat siellä laariin vaan, ja kyllä sinne mahtui,
kun ei ollut entistä tiellä. Ja sinne ne jäivät, eikä suuri osa
kuntalaisista tiennyt ollenkaan, että he nyt olivat niin rikkaita
viljasta.
13.
Tällaiset olivat ne kaksi välinäytöstä, jotka kesän kuluessa olivat
kunnallisten asiain jokapäiväisen menon oheen sattuneet. Varsinkin
jälkimmäisestä olivat Jussila ja hänen miehensä erittäin hyvillään,
kun olivat edes yhdessä asiassa ilman suurempaa vastustusta saaneet
tahtonsa perille.
Erittäinkin Mikkolan huulilla asui koko syyskauden muhoileva, hiljainen
tyytyväisyys. Hän oli saanut olla välittäjänä näin mainiossa kaupassa,
tehnyt sen niin kuin omissa nimissään vallan, ja maksanut puhtaasti,
käteisellä rahalla. Eikö siitä ollut hänelle suuri hyöty vastaisten
kauppojen varalle! Nimi kelpaa paperiin mihin tahansa, luotto on
kohonnut aika askelen!
Vaan tämän asian onnistumisesta olisi sen toimeenpanijain oikeastaan
tullut kiittää etupäässä sen pikaista toimeenpanoa ja harvinaista
laatua.
Vakinaisessa kuntakokouksessa syyskuulla tulee toisellaisia asioita
esille. Ne tunnetaan ja ne ovat kirkossa julaistavat jo kolmea viikkoa
ennen. Ja siksipä onkin Jussila ja hänen kannattajansa olleet pyrynä
liikkeessä, sillä asioita on paljon nyt ja kaikki ne ovat tähän samaan
kokoukseen lykkäytyneet.
Paitsi kunnallisia vaaleja, sattuu tähän samaan kokoukseen vielä
sellainenkin merkkitapaus, että siinä valitaan valtiopäivämiehen
valitsijat, niinkuin edustuslaitoksemme mutkikas kokoonpano meillä joka
kolmas vuosi vaatii. Ja siinä on seikka, joka kaiken muun ohessa on
alkanut pyöriä Jussilan päässä ja täyttää hänen aivokamarinsa miltei
kokonaan.
Hän tietää, että on syntynyt eri mieliä entisen edusmiehen suhteen,
joka on talonpoikain mielestä liian suurellisella käytöksellään hiukan
asiaansa pilannut. Hän tietää ja sisimmässään myöskin tuntee olevansa
ainoa omassa kunnassaan, joka jo on kyllin kypsynyt ja täysin pätevä
edustamaan koko tuomiokuntaa.
-- Saadapa vaan oman pitäjän äänet kaikki, niin ei muuta
tarvitsisikaan, ajattelee hän.
Hän tuntee äänisuhteet, kun on itsekin ollut valitsemassa kerran.
Kahdeksan ääntä on omalla kunnalla, naapureilla vaan seitsemän, ja
kumminkin on naapurikunta aina saanut oman miehensä säätyyn istumaan,
se kun on päässyt ylhäisten tuttavuuteen ja ne hänet aina ovat
sanomalehdissä ehdokkaaksi asettaneet ja siten heidänkin kunnan ääniä
viekoitelleet. Jo se on häpeä, ettei heidän suuremmassa seurakunnassa
olisi miestä! Mutta annahan olla, päättää hän rohkeana, ja alkaa laskea
miehiä. Mikkola, kanttori, Isonen, siinä kohta kolme, joista voi olla
varma. Ja Perttula sitten, joka vastikään talonsa hänelle intekkiin
pani. Oo, kyllä niitä karttuu miehiä, kunhan vaan se Kartano väkäleuka
ei kääntäisi päitä. On tässä todellakin asia, jonka eteen kannattaa
jotain uhrata, uhrata kaikki, päättelee hän itsekseen.
-- Ja pastori, häneen on turvauttava myös, vaikkei hän itse äänestämään
kelpaakaan.
Lautakunnan esimiehyys, jonka hän varmaakin varmemmasti tietää
saavansa, on Jussilan mielestä pikku seikka tämän toisen asian
rinnalla, ja pieniä ne oikeastaan ovat kaikki muutkin hommat, mutta
toimia täytyy siltä niissäkin, ja kiivaammin juuri tällä hetkellä kuin
milloinkaan, että maine leviäisi, että tulisi kuuluksi kunnallisten
asiain innokkaana ja kokeneena ajajana, niinkuin hän aina on nähnyt
valtiopäivämiesehdokkaista mainittavan sanomissa. Jota enemmän
kokouspäivä lähenee, sitä korkeammalle nousee innostus. Ajetaan
kylästä kylään, rasvataan rattaan pyöriä, eikä säästetä hevosia. Ja
sitä ei katsota olisiko aikaa tai ei, asiat ovat siksi tärkeitä, että
omat toimet siinä saavat syrjäytyä. Kun tiedetään, että kuka tahansa,
kellä vaan niin paljon ääniä olisi, saa joko itse puolestaan tai
valtakirjoilla äänestää kuudennen osan koko kokouksen äänimäärästä,
niin koetetaan etupäässä saada valtakirjoja suuriäänisiltä. "Meidän
täytyy akiteerata", on Jussila sanonut, kun on pidetty pientä suljettua
neuvottelua siinä parisen viikkoa ennen varsinaista kokousta. Minun
ei sovi itseni äänestää, on hän sanonut, mutta jos teistä neljäkin
miestä voisi kokouksessa lyödä kuudennen osan pöytään kukin, niin
hätääkö silloin. Ja Mikkolahan äänestää jo omastakin puolestaan
viidelläkymmenellä, eikä sinne toki koko kunta äänestämään saavu.
Niin on päätetty ja kylillä ajaessa tähän tapaan asiaa isäntäin kanssa
aloiteltu:
-- Mitä te sinne kokoukseen suotta, ei siellä hyvinkään tärkeitä
asioita tule kysymykseen, ja mitä sinne joka mies näin kiireisellä
ajalla. Satuin tästä kulkemaan ohitse muilla asioilla, niin poikkesin
taloon. Niin, niinhän se juuri on kuin isäntäkin sanoo, näin riihen
kuivuun aikana, mutta kun se nyt kokous on lain mukaan syyskuulla
pidettävä, ja ainahan tuota on maamiehellä kiirettä, aina sitä on.
Niin niin! No Jussilahan se hommaa koulua Vuorenpäähän, se siellä
pääasia tulevassa kokouksessa onkin. Mitähän tuon kanssa tehtänee?
Jaa, vai niin, isäntä tuumi. -- No, onhan sekin totta, onhan niitä
menoja nykyaikana, mutta tulee se vielä aika, että ruunu panee pakosta
rakentamaan ja jos sattuu silloin kalliimmat ajat, niin. Jaa, jaa,
onhan se sitäkin, mutta pitäähän meidän toki jälkeläistemmekin etua
katsoa, varsinkin kun Jussila vielä on luvannut ilmaisen maan ja
viisikymmentä hirttä, jos heti riidatta rakennetaan.
-- Vai on luvannut, tuumii puhuteltu.
-- Luvannut on, ja se on iso apu jo sekin. Ei siitä suurtakaan kulua
kunnalle tule. Jollette viitsi sinne itse lähteä, niin pistetään tässä
valtakirja. Mitäs isäntä suotta tuollaista pikku asiaa saivartelee,
varojahan teillä on kyllä.
-- Eipä liikoja, ei liikoja yhtään. Nipin napin oma tarve. Vaan enhän
minä sinne taida viitsiä ajaa, tehkööt kunnanmiehet mitä tahtovat. Eikä
tässä olisi aikaakaan, kun on tuo riihen kuivuu. Kuinka teillä rukiita
karttuu?
-- Huononpuoleisesti, ja imeltyä tahtovat riihessä.
-- Leikkasitte liian aikaiseen, tai ehkä huonosti kuivaatte. Ei meillä
imelly. Niillä kylvinkin, ja hyvästi iti.
-- Vai hyvin iti, hm! Kunhan vaan ehtii tarpeeksi orastua, hm!
-- Kyllä ehtii, vaikka vielä nytkin kylväisin. Turhaa hölyä kuuluivat
pitäneen.
-- No eiköhän tehdä sentään valtakirjaa, minä kun kumminkin menen
muissakin asioissa silloin kirkolle ja kokoukseen, niin äänestäisin
isännänkin puolesta.
-- Niin, mitä tuo nyt olisi. Hyvää viljaa siitä tulee lopultakin tänä
vuonna, mutta on tarkasti kuivattava niinkuinma sen sanoin. Minä en
usko muille riihiäni, itse lämmitän.
Ja isäntä, jonka ajatus askartelee kokonaan riihessä, alkaa jo tulla
levottomaksi, kun vieras viivyttelee eikä näytä lähtöä hankkivankaan,
istuu vaan niin kuin ei olisi kiireen kierää. Ja hänen pitäisi nytkin
juuri lähteä ahdosta kohentelemaan ja heittämään pölkkyä uuniin. Hän on
juuri vähää ennen vieraan tuloa saanut valmiiksi uuden, suippokärkisen
seipään, jonka oikein höylällä on silitellyt, että hyvästi menisi
hikisten sitomien väliin. Sillä hän aikoo työntää reikiä ahdokseen ja
valuttaa hikilöylyä alas, aivan jo syyhytti kämmentä päästä koettamaan
sitä, vaan eihän tuolta toiselta päässyt.
-- No pistetään nyt valtakirja, hokee toinen. Tai minulla onkin täällä
valmis taskussani, pistätte puumerkkinne vaan.
-- Vai jo aivan valmis. Mikä teillä sellainen hätä sen asian kanssa?
Kuinka tiesitte minun varalleni jo valmiiksi tehdä? Mutta eihän tässä
ole kirjoitusverstaitakaan, kun en minä niitä ole tottunut pitelemään.
-- On minulla mukanani, aina ne ovat taskussani, kun niitä yhtenään
tarvitsen. No niin, tässä menee sitten kaikki muutkin asiat, mitä
siellä tulee kysymykseen. Ne toiset eivät ole juuri suuren arvoisia.
-- Päätetäänkö siellä muistakin asioista? Kyllähän olin kirkossa
minäkin viime pyhänä, mutta eihän vanha mies niistä kaikista saa
tolkkua.
-- Onhan se patistanut kuvernööri sakon uhalla korjaamaan Ojalan
siltaa ja samalla korjattaisiin hiukan Vuorenpään kylätietäkin. Sitten
valitaan siellä taas kunnanmiehiä entisten tilalle, joiden määrävuodet
nyt loppuvat.
-- Mikseikä vanhat kelpaa, kun niitä yhä uusitaan?
-- Lakipa määrää aina uudet vaalit, vaan ei niissä siltä tarvitse
miestä muuttaa.
-- Vai on siinäkin laki.
-- On, ja kova. Ja sitten määrätään siellä valtiopäivämiehen valitsijat.
-- Vai jo nekin taas ovat tulossa. Vaan mitäpä minä vanha mies tuosta
välitän ken siellä istuu. Tottapahan viisaammat tietävät kenen
asettavat. Josma häntä nyt sitten vedän puumerkkini.
-- Mutta ei huoli isäntä puhua, että minulle valtakirjan annoitte,
siitä tulisi vaan turhia, ennenaikaisia löpinöitä.
Vetämällä puumerkkinsä valtakirjaan toisen osoittamaan paikkaan, sai
ukko vieraan lähtemään, ja oli hyvillään kovin, että vihdoinkin pääsi
kohentelemaan ahdostaan riihessä, joka hänestä sillä hetkellä oli
paljoa tärkeämpi asia kuin mitkään koulut tai valtiopäivät.
* * * * *
Kun kokouksessa sitten kaikki valtakirjat vedetään esiin, päättyvät
kysymykset, ankarasta vastarinnasta huolimatta aivan niin kuin oli
aijottukin.
Koulua päätetään ruveta paikalla rakentamaan Vuorenpäähän, ja siihen
valitaan eri toimikunta, Jussila esimiehenä. Kylätie Vuorenpäästä
kirkolle päätetään levittää ja panna koko kunnan yhteiseen tiejakoon,
ja senkin toimen valvominen uskotaan Jussilan huostaan. Mutta Ojalan
siltaa varten asetetaan ihan eri komitea, lukkari päämiehenä, ottamaan
heti ensi tilassa selkoa siitä, eikö olisi parasta rakentaa siltaa
kokonaan raudasta ja kivestä, ja sitten laatimaan siitä kustannuslaskua.
Kaikki vaalit käyvät myöskin toivomuksen mukaan.
Jussila on tullut valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi, jonka
palkkaa hänen omasta esityksestään on melkoisesti ylennetty. Ja
valtiopäivämiehen valitsijoiksi on tullut juuri samat miehet, joita hän
oli tarkoittanutkin.
Hän on ylen tyytyväinen kokouksen tuloksiin, huolimatta siitä, että
pääluvultaan suurin osa kokouksessa olijoita, Kartanon ukko etupäässä,
on vaatinut pöytäkirjan otetta ja luvannut valittaa kuvernööriin, koska
tällä tavalla muka karttuu yhtäaikaa aivan liikoja ja tarpeettomia
rasituksia kunnalle.
Moni katuu jo, että on puumerkkinsä antanut, ja aavistaa pahaa,
kuultuaan kokouksen päätökset, mutta ei sovi enää valittajiinkaan yhtyä.
Eikä siinä valitus mitään auttanutkaan, sillä kuvernööri vahvisti
kokouksen päätökset, ja jo ennen rekikelin tuloa aletaan tulisella
kiireellä rakentaa koulua, sillä sen pitää välttämättä olla ensi kesään
valmiin, niin on päätetty.
Ja Jussila riennättää työtä.
Hänet on vastikään nähty antavan ohjeitaan koulun perustuksen
laskijoille ja osoittelevan kepillään mihin mikin kivi parhaiten
soveltuu -- ja melkein samalla hetkellä ajaa hän jo taas, pyylevänä
kiessirattaillaan istuen aika vauhtia nummelle, mistä tien laittajain
panokset paukahtelevat häntä vastaan niin kuin kunnialaukaukset, kun he
siellä särkevät kiviä maantien sivusta pois.
Siihen hän seisattaa hetkeksi ja antaa rattailla istuen ja hevostaan
pidätellen työnjohtajalle ohjeita, mutta kohta ei hänestä taas nähdä
muuta kuin leveä selkä matkan päässä ja sivulle pöllähtelevä sikaarin
savu, kun hän jatkaa matkaansa ja katoo ensimmäisen tienmutkan taa.
Hänen on ennätettävä kirkolle, Ojalan sillalle, katsomaan mitenkä
lukkarin tuottamat insinöörit mittailevat vettä ja tutkivat joen pohjaa
ja tekevät laskujaan vastaisesta rautasillasta.
Ja sitten on hänen ajettava uuteen pappilaan, johon apulaispappi on
väliaikaisesti muuttanut asumaan, kun hänen omassa asunnossaan tehdään
kunnan toimesta korjauksia. Siellä keskustelee hän papin kanssa
uudesta koulusta, sen hoidosta ja järjestyksestä, ja pitää vireillä
papin salaista toivoa, ettei hänen enää tarvitsisi ollenkaan muuttaa
takaisin vanhaan ahtaaseen asuntoonsa, vaan saisi kirkkoherrana asettua
ainaiseksi isännäksi siihen uuteen, komeaan taloon.
Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä
kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta
jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.
Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina
yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä
muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva
valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä
levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut
syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa
piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat
hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti
toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian
kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin
kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta
eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein
pohjia myöten ajatellutkaan.
Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii,
on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista,
ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän
etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.
Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa,
ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja
potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.
Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni
nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti
pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut
itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta
tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se
ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja
Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on
sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.
Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.
Moneksi illaksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle,
kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu
sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan
hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.
Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä
samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet
lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi
juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu
siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että
jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa
nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida
nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei
sovi sekään, se voi olla vaarallista.
Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa
otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen
vihapäissään nurkkaan.
-- Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille
puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta
mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri
eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi
kuinka sitä aloittaisi.
Hänen synkkä katseensa kirkastuu yhtäkkiä, juuri kuin olisi keksinyt
jonkun tepsivän keinon, ja hän avaa oven toiseen huoneeseen.
-- Mamma, joko nukut?
-- Enhän vielä, mitä sinä siellä ähkit ja puhkit? Kysyy emäntä vähän
arasti. Olet ollut vihainen ja kärtyisä monta päivää, niin että vallan
ikävältä tuntuu. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Ja emäntä nousee
istuilleen vuoteella.
-- Kyllähän tässä maailmassa on huolta ja tekemistä, eikä ole ihmistä,
kelle kaikissa asioissa rohkenisi sydäntään avata. Ne ovat lehdessä,
jatkaa isäntä melkein kuiskaamalla, -- ehdottaneet taas Kappolaa
valtiopäiville, hm, ja hän kyllä joutaisi jo olemaan sieltä poissakin.
Mitä jo muu maailma aatelleekin, kun sitä yhtä miestä aina tyrkytetään,
aivan kuin ei olisi muita miehiä ketään, juuri kuin oltaisiin niin
turki köyhiä päävärkistämme kaikki.
-- Itsehän vastikään puhuit saavasi oman pitäjän äänet kaikki ja
pääseväsi voitolle.