alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät
katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.
Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman
tavallista vakavampana.
-- No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut
rattailta tai edes jumalaa maininnut.
Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein
läähöttäen itsekin.
-- Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä,
tervehtäissään isäntää.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu
syntyi jo portailla:
-- Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin
arveluttavalla kannalla. Sitävarten...
-- Kuka maisteri? Vuorinenko?
-- Sama herra.
-- Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi
Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.
-- Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla
lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne.
Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla --
ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin
hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.
-- Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?
-- Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat,
valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi
lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti
tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun
huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty.
Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan.
Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.
-- Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?
-- Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän
ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi
heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen
siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää
palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna
velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on
pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan
hiukenee.
-- Täällä on. Jopa kuuluu kummia. Ja kuinka vähin äänin ja
salaperäisesti on veitikka toiminut, että jos passikin oli valmiina!
-- Valmiina oli.
-- Mutta vähätpä me mokomasta herrasmiehestä, kiitetään päästyämme,
kunhan olisi tuonut sinulle kassan kajoomattomana.
-- Siinäpä sitä seistään. Toi niin vähän rahaa, että minä siitä sekä
hänen kiireellisestä lähdöstään heti aloin epäillä. Siltakassan hän
kyllä toi kokonaan, sen kaksituhatta, joka määrättiin talletettavaksi.
Pyysi minun sitä tallettamaan, koska ei ollut itse vielä ennättänyt,
mutta muissa kassoissa ei sanonut rahoja löytyvän kuin tuiki vähän,
eikä meijerikassassa penniäkään.
-- No mitähän tuolla oli olevinaan tekoa ulkomaalla, kun ei ole mitään
tehnyt omassa maassakaan.
-- Mitäkö tekoa? Kyllähän sen heti arvaa. Lähti tietysti asioitaan
pakoon, ja sano minun sanoneeni, että sille tielleen hän jää, jollei
tuomalla tuoda takaisin. Talo paha on velkana, ei ole joukkoa
suremassa, mikä oli mennessä.
Mies, jonka nyt luultiin lähteneen kassojen rahoja ulkomaille
tärväämään, oli väliaikainen kunnallislautakunnan esimies. Hän oli
aikaisemmin ollut lukutiellä, vaan kun yleisen arvelun mukaan ei
ollut kyennyt virkaa itselleen hankkimaan, oli hän hommannut pienen
maatilan itselleen kotipitäjässään ja sitä nyt viljeli. Hänet oli
suotta aikojaan valittu varaesimieheksi lautakunnassa, joka tietysti
on enemmän nimellinen kuin todellinen toimi kunnallisten asiain
hoidossa, mutta olikin niinkuin tapaturmassa saanut ottaa vastaan
koko lautakunnan johdon, kun vakinainen esimies oli kesken virkaansa
kuollut. Lähes vuosikauden oli hän jo sitä virkaa pitänyt, ja hänen
virka-ajakseen taas oli varamieheksi valittu lukkari Kukkonen. Sitten
oli hänen hommastaan perustettu osuusmeijeri seurakuntaan ja pantu
hänet tuon uuden liikkeen rahastonhoitajaksi. Mutta vähävarainen kun
oli, ei hän voinut saada kunnan mahtimiesten luottamusta, eikä hän
sitä toden teolla koettanutkaan saada kun pysyi monissa asioissa
erimielisellä kannalla näiden kanssa.
Ennen vuoden loppua tapahtuvissa uusissa vaaleissa olikin jo päätetty
hylätä hänet ja valita joku varakkaampi, luotettavampi mies niin
edesvastuun alaiseen toimeen kuin lautakunnan esimiehen virka oli.
Ja haikeasti oli jo moni meijerinkin osakas, etupäässä lukkari
Kukkonen, katunut sitä, että sellaisen tyhjän miehen haltuun oli
osakerahansa ja meijerin hoidon uskonut.
Kyllähän sieltä aina jonkunlainen hinta tuli maidosta ja tekihän se
vuoden lopulla tilit, mutta voittoa ei tullut liikkeestä mitään, vaikka
jo kaksi vuotta oli käynnissä ollut. Olisihan sen meijerin voinut
perustaa kuka tahansa, päätettiin, tai jokainen käyttää rahansa itse
tuottavammin, ettei sitä olisi toisen käytettäväksi antanut. Omaksi
hyväkseen hän sen meijerin laittoi, itse hyötyäkseen, osaa hän päältä
kyllä koreasti ottaa osan omaan taskuunsa ja siltä tehdä meille selvät
tilit. Ja hänen on täytynyt ottaa, koska niin äkkiä oli alkanut taloaan
parannella, eikä tiettävää tuloa ole miehellä ollut mitään!
Niin päätti lukkari nytkin katkeralla mielellä.
-- Pahoja tekojaan karkuun hän lähti, ennenkuin joutuisi kiinniottoon.
Lähti kuin poika, julkisesti vallan, ja koppasi hyvät matkarahat
taskuunsa.
-- Johan minä sitä sanoin, että siinä pantiin pukki kaalimaan
vartijaksi, sanoi Jussila. -- Ja mitä ne sellaiset puolitekoiset herrat
muutenkaan ymmärtävät kunnan asioista. Ei niitä yliopistoissa opeteta.
-- Pyh, mitä ne! sylkäisi lukkari halveksuvasti. -- Mutta kuule
nyt hyvä veli, tässä on kiireimmän kautta tarkastettava kaikki
paperit, tilit ja kassat, ennenkun tuo häpeämätön luistaa käsistämme
saavuttamattomiin. Sitävarten riensin tänne ensimmäiseksi. Lähde nyt
heti mukaani, minä haetutan varmuuden vuoksi pastorin ja Mikkolan myös.
Ja niin saivat miehet paljon hommaa, paljon pään vaivaa, ja monta
kuumaa kesäpäivää siinä hikoiltiin lukkarin luona tarkastellen ja
selaillen papereita.
Illalla myöhään saapui Jussila kotiin ja aamulla lähti taas.
Mutta ei löydetty papereista mitään aihetta lähettää vangitsemiskäskyä
"karkurin" jälkeen, ja niin sai hän rauhassa kuleksia, missä lie
kuleksinut.
Meijerin suhteen pysyttiin sentään yhä epäilevällä kannalla, ja
yhteisestä suostumuksesta ottikin lukkari heti paikalla hoitoonsa ja
uudestaan tuottavammalle kannalle järjestääkseen koko liikkeen.
Nolostutti tämä juttu tosin tarkastusmiehiä vähän, varsinkin kun siitä
oli huhu ennättänyt levitä koko pitäjään, mutta he lohduttivat itseään
sillä että olivat täyttäneet velvollisuutensa ja valppaina kuntalaisina
panneet yhteisen edun valvonnan omien kiireellisten toimiensa
yläpuolelle sillä ainahan on syy pahaa pelätä ja tässäkin oli parempi
katsoa kuin katua, sillä eihän niihin kaikkiin poikaviikareihin voinut
täydelleen luottaa.
Ja vaikkei johtanutkaan mihinkään sellaisiin tuloksiin kuin oli
luultu, oli tuo tarkastus, varsinkin Jussilan mielestä, ollut erittäin
tervetullut. Sillä hän alkoi yhä enemmän kaivata julkista toimintaa.
Se oli varsinkin maanviljelyskokouksen jälkeen muuttunut hänelle
todelliseksi elintarpeeksi.
Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen
porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti
istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen,
että "pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne
nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan,
Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä."
Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella
nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli
hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa
asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia
yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet
aavistaakaan.
Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka
kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään
luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus
pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen
milloinkin.
-- Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen.
Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja
toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään.
Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä
se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki
tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.
-- Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. --
Ajan vaatima! todellakin mainio sana... muistinkohan vaan käyttää sitä
puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt
vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.
Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin
rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa,
kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle,
jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla
palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.
-- Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän -- ei riitä enää
korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt
muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan
paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä
siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.
Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä
uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on
tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme
lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen
kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin
päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie
kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava.
Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on
kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan
että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.
-- Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin
nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista
valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan
hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja
sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.
Ja hän jatkaa yhä mietteitään.
-- Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan
varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan.
Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea,
ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo
rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan
ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta,
siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.
Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan
nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.
-- Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. -- Se työ
sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää
kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän
suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies
ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana
kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä,
kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella
mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en
epäilekään...
-- Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa
hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten
kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto
tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian
saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa
minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on
ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee,
jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa.
Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.
-- Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä
lukkarin pihatörmälle ylös.
12.
Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli
heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä
harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja
toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa
ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti,
mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli
heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.
Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan päivistä rukiin
leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään
vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi
oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.
Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet
kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan,
toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan
aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein
huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi
seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti
jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia
pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli
ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin
juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että
kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.
Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat
ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni
varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä
käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja
niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä
paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja
kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.
Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä
parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo
asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään
uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.
Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää
arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.
Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä
miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan
arvelivat levollisina, että "sitä on peltoon pantava, mitä pellosta
saadaan". -- Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty
keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan
häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa.
Odotetaan vaan.
Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta.
Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun
niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin
kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin,
kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa.
Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli
yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan
kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille
potku ulos.
Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin
käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja
hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että
hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan
tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät
hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.
Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut
yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä
lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi
tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki,
että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden
päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin
panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.
Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin
hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja
oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se
oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville.
Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä
ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa
penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.
Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi
mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa
uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli
vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen
sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa,
ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja
laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna
liikkeelle.
Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat
laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä
liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin
epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta
viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin
hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi
tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt
saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on
saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän
hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee
päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.
Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä
Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.
Hän ajaa seuraavana pyhäaamuna lukkarin luo ja on pannut pikaviestin
Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan
jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo
hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.
Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen
Vuorenpään koulusta ja parista muusta "ajan vaatimasta" ja tuiki
tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän
kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen
syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä,
nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän
tarmonsa ja valppautensa kokonaan.
Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli
huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä
laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias
tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko
tärkeyden selvillä.
Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.
-- Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan
yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.
-- Niinkö velikin luulee?
-- Niin, vastaa Mikkola kireästi. -- Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät
saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna
syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.
-- Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.
-- Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan
se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut!
Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut
lainoja ottaa.
-- Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän
asiaan mitään, tuumii Jussila.
-- Nyt on tietysti hankittava uutta tilalle, kun vanhaa ei ole, mutta
kenenkä luulette täällä huolta pitävän tällaisista asioista? lisää hän
mahtavasti. -- Vastustavatpa vielä koko tointa kun siitä kokouksen
otamme ja koetamme heidän parastaan valvoa, saattepa nähdä sen.
-- Mutta siinä ei auta nyt vastustaminen, päättää Mikkola. Jos niin
sokeita kuntalaisten joukossa löytyy, ja ne voiton saisivat, niin
ostamme omalla uhallamme, omaksi voitoksi tai tappioksemme. Suostutteko
siihen?
Toiset suostuvat empimättä tämän jalon asian innostuttamina, jossa
näkevien oli sokeita talutettava, ja päättävät Mikkolan kehotuksesta
tilata rukiita jo etukäteen, koska ei ole enää aikaa siekailla.
-- Minulla olisi rukiita tiedossani kohtuuhinnasta, jatkaa Mikkola
matalalla, salavihkaisella äänellä. -- Ja kuusisataa hehtoa niitä
ainakin pitää ottaa. Ei vähemmästä puhettakaan näin suureen kuntaan.
-- Niin, sanoo lukkari, -- kyllä minä otan ne Mikkolan kanssa
hankkiakseni kunnan laskuun ja myydään ne sitten tietysti ostohintaan.
Sen verran vaan päälle, että me saamme vaivamme korvatuiksi.
-- Tietysti, vakuuttaa Jussila. Te annatte vaan laskun vaivoistanne ja
matkoistanne.
-- Olisinhan minä voinut yrittää yksinänikin tätä, tehdä siitä
ahväärin, sanoo Mikkola lopuksi, mutta siitä olisi tullut liian
paljon vaivaa minulle yksityisesti, enkä olisi tahtonut näin kalliina
aikana suuria voittojakaan ihmisparoilta ottaa. Ja kuka tiesi, ehkei
ne yksityisen kädestä olisi menneet niin hyvästi kaupaksikaan.
Varmempaahan on, että kunta rahoillaan välittää koko kaupan.
-- Mutta jollei menisikään kuutta sataa hehtoa kaupaksi, niin mitä
teemme lopuilla? arvelee Jussila. Eiköhän pitäisi etukäteen kysellä
paljonko kukin tarvitsee.
-- Niitä _tarvitaan_ kuusisataa, inttää Mikkola. -- Mihin luulet
vähemmän riittävän? Tee kuulutus vaan, ensi pyhäksi kokous. Ja voithan
siihen lisätä, että tulkoot silloin ilmoittamaan kaikki, jotka ovat
tarpeessa. Ensi pyhäksi kokous, sillä tässä on kiire.
Ja he lähtivät miehissä kirkkoon, ja astuivat arvokkaasti kansan
lävitse, joka ei aavistanut mitään siitä erinomaisesta huolenpidosta,
joka näiden miesten mielissä oli heitä kohtaan herännyt ja tällä
hetkellä tehnyt koko heidän ulkonaisen ryhtinsäkin tavallista
vakavammaksi, kun he kaikin astuivat sakaristoon ilmoittamaan vielä
papillekin ennen kirkonmenoa tästä tärkeästä toimenpiteestä.
Hän sitten, rukoiltuaan maan kasvullisuudelle tarpeellista ilmaa ja
tultuaan kuulutuksiin, teroitti erityisesti seurakunnan mieleen sitä
koettelemusta, joka on meidän päällemme ylhäältä pantu meidän synteimme
tähden tämän liiallisen sateen muodossa, joka nykyään uhkaa koko
vuodentuloa.