ennenkin hälväämällä ollut siellä jonkunlaisena hyvänä aavistuksena.
Nyt siitä voisi todenteolla tulla jotain -- ja toisten ihaillessa
ikkunoista vastaista koulunmäkeä, kallistui Jussila vieressään
seisovaan pappiin päin ja kuiskasi tämän korvaan:
-- Meidän Hilmakin pääsee jo vuoden päästä seminaarista ulos...
Hän rykäisi merkitsevästi.
Se oli rohkea salahuomautus miehelle, joka istui puheenjohtajana
kansakoulujen johtokunnassa, mutta Jussila rohkeni sen tehdä, luottaen
molemminpuoliseen avun tarpeeseen ja äsken perustettuun veljeyteen.
-- Ei huoli pastori sentään levitellä asiaa, eikä hiiskua kellekään,
vaikka tuon tulin sanoneeksi. En minä sillä erityisesti mitään
tarkoittanut, lisäsi hän hätäisesti, kun toinen ei heti vastannut, vaan
näkyi jääneen miettimään tuota huomautusta.
-- Sopisi mainiosti, vastasi pappi, matalalla äänellä hänkin. -- Se on
terävä tyttö, teidän Hilma.
He siirtyivät sivummalle toisista ja keskustelivat kauvan aikaa
hartaasti, melkein kuiskimalla keskenään.
Naisten puolella kamareissa on muun puheen ja haukotusten lomassa
kosketeltu kuin heikkona kaikuna samoja asioita, jotka salissakin ovat
keskustelun aiheena olleet, mutta lopulta on siellä alettu todenteolla
hankkiutua hyvästiä heittämään ja arveltu, että pitäähän sitä jo lähteä
kotiin aamukahvin keitolle.
10.
Jussilassa maataan aamulla pitkään, levähdetään eilisten ponnistusten
päälle. Pisimmän unen ottavat isäntä ja emäntä, jotka viimeiseen
olivat valveilla olleet, mutta muun talonväen on sentään Matti pannut
liikkeelle jo tuossa kuuden aikana.
Pari miestä kylän salokulmalta on jo kotvan aikaa istuskellut väentuvan
portailla, ihmetellen kuinka täällä kyläisissä kylissä on ihmisillä
mainiosti aikaa maata. Mutta he ovat lipuista, lehtimajoista ja muusta
talon siistitystä asusta lopulta tulleet siihen päätökseen, että joku
juhla täällä on mahtanut olla eilen, on valvottu yötä ja senvuoksi nyt
nukutaan liiemmäksi.
He saavatkin asiasta seikkaperäisen tiedon, kun säppi solahtaa auki
porstuan ovessa ja tuvasta astuu portaille Matti, haukotellen ja
tukkaansa pyyhkiellen.
Miehet ovat pyhävaatteissa ja sanovat olevan asiata isännälle, kirjan
tekoa jotain, sillä tämähän se Jussila niihin parhaiten pystyy
sellaisiin tällä paikkakunnalla.
-- Eipä sitten pysty kukaan, jollei hän, joka ei suurin muuta ennätä
tekemäänkään kuin pännää pitelemään, vakuuttaa Matti. -- Mutta ette
hänen puheilleen nyt pääse, ennenkuin tuossa murkinan aikana, sillä
täytyyhän miehen levätä sellaisen puuhan jälkeen mikä hänellä eilen oli.
-- Vai niin on kova puuhamies!
-- No sekaisin siitä jo menisi heikomman miehen meininki, kun ensin
huhtoo, komentaa ja järjestää koko sellaisen juhlan niinkuin sotaherra,
touhuaa tänne, touhuaa tuonne, ja sitten vielä pitää puhetta ja
selittää asioita niinkuin paraskin pappi, korkeitten herrain kuullen.
-- No eihän meillä hengen hätää ole asiamme kanssa, voidaanhan tuota
odottaa. Vai sellaiset oli touhut. Mitä sitä nyt niin juhlittiin
arkipäivänä?
-- Ettekö te tiedä? Täällähän oli maanviljelyskokous ja vieraita
viidestä pitäjästä. Olihan siitä sanomissakin ilmoitettu.
-- Ei ole tullut niitä lehtiä tilatuksi, eikä satuttu muualtakaan
kuulemaan. No jo siinä oli vieraita!
-- Oli niitä. Minä jo valvoin toisenkin yön melkein kokonaan ja
samaan menoon meni osa viime yötäkin, kun tässä isäntä vielä pappia
ja kunnanmiehiä kestitsi. Ei meillä liikoja makailla, uskokaa se,
vaikka nyt sattui poikkeus. Kyllä työt menevät etupäässä muista,
vaikkei isännän silmä aina ennätäkään niitä valvomaan. Jaa'ah, kyllä
ne menevät. Mutta menkää hyvät miehet huoneeseen ja pistäkää piippuun,
siinä on vuoteen sarjalla minun tupakkamassini, kohta vasemmalla
ovesta sen yhdenmaattavan vuoteen päässä. Pankaa piippuun vaan siitä
niinkuin omastanne, kyllä tämä talo miehensä tupakassa pitää ja riittää
tarjota vieraallekin. Menkää sisään vaan, minun pitää kolkuttaa kyökin
ikkunaan, koskei sieltä vielä näy kahvisavua nousevan. Jaa'ah! Olipa
niillä piika pahoillakin juoksemista eilen.
Ja Matti astelee jo viimeisiä sanoja puhuessaan housujaan nostellen
kyökkiin päin.
Anton Jussila itse herää vasta ruokakellon soittoon, kun väkeä
aamiaiselle soitetaan.
Säännön mukaan komennetaan sillä aamullakin kaikki työhön, torpparit,
muonamiehet ja rengit, ja Matti sitä tavallisesti heilauttelee näin
kesäiseen aikaan puoli viideltä, niinkuin on isännän määräys, vaikka
tänään se aamusoitto jäi harvinaisena poikkeustapauksena tekemättä.
Mutta tälläkin kertaa ovat torpparit kyllä olleet määräaikana työssä,
jos oma väki vähän myöhästyykin.
Jussila ei olekaan mikään pikkutalo, jossa isännän itsensä täytyy olla
mukana ensimmäisestä viimeiseen ja kantaa sama helle kuin renginkin,
jos mieli leivässä pysyä. Ei, se on paikkakunnan suurimpia, sillä
emätalo, jonka Jussila oli isältään perinyt, oli jo joltisenkin suuri
ja siihen oli hän jo vuosia sitten saanut polkuhinnasta yhdistetyksi
erään velkautuneen naapuritalon.
Nyt on isännälle karttunut jo niin paljon tuottavia sivutoimia, ettei
hänen kannata, eikä mielestään sovikaan ottaa itse osaa talon töihin
muulla tavoin, kuin että käy joskus pelloilla ja työmailla katsomassa
ja antaa määräyksiään.
Mutta valmista tulee töistä siltä ja _täytyy_ tulla, olipa hän
itse saapuvilla tai ei. Hän on osannut asettaa lujia määräyksiä ja
tinkitöitä niille, jotka "ovat raatamaan luodut", ja valvoo myöskin
että ne tulevat tehdyiksi. Ja siinä toimessa on Matti uupumaton
apumies hänelle, niinkuin uskollinen koira, jolle toisinaan annetaan
kovia sanoja ja potkukin joskus, mutta joka siitä vaan liittyy yhä
kiinteämmin isäntäänsä, kun häntä senjälestä hiukan hyvittelee.
Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian
ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä,
niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen
valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä
vastaus: "Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa
teidän herrastella ja itse tekisin työt."
Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa
pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta
ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee
hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä
toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen
muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo
miehuutesi päivinä näit valmiina!
Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi
nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan,
kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä
ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.
Mutta aina on Jussila kumminkin vuosimiehiäkin saanut, sillä niitä
löytyy muuttelevissa työmiehissä paljon sellaisia, jotka eivät työn
kovuutta säikähdä, kun vaan on upea talo ja paljon seuraa työmailla.
Se on heillä jonkunlainen seurustelun halu, jonka eteen he kernaasti
uhraavat hikensä enemmän kuin tavallisissa oloissa tarvittaisiin, ja
niin päättävät he koettaa vuoden.
Määrätyöt tehdään Jussilassa, olipa isäntä valveilla tai makasi, kotona
tai kylässä. Ja tunnilleen soi kello työhön ja työstä pois.
Niinkuin sanottu, siihen kellonsoittoon, joka kolmen ja puolen tunnin
työn jälkeen ilmoitti torppareille, että saavat lähteä katsomaan mitä
kotona on eväslaukkuun pantu, heräsi nyt isäntä. Hän vilkaisi kelloaan
pöydällä ja huomasi sen olleen jo murkinasoiton. Ensi ajatuksensa oli,
että muistikohan hän vaan eilen määrätä töitä miehille, mutta kyllä se
Matti tietää.
-- Hohhooh! haukotteli hän. -- On sentään mainio asia, että on niin
uskollinen apumies talossa. Ei vaadi suuria palkkoja, muuta kuin pientä
hyvitystä joskus.
Päästyään jalkeelle vuoteelta, alkoi hänen aatoksensa paikalla
askarrella eilisen päivän tapauksissa ja ensimmäinen ajatus työn
toimista haipui niiden rinnalla niinkuin unessa nähty mielikuva.
Kääntyipä mihin tahansa, kaikkialla näkyi vielä peittymätön jälki
eilisestä kokouksesta. Salissa olivat pöydät paikoillaan ja niillä
lasit ja juoman tähteet yötisestä kemusta. Siisteys vaan ei ollut sama,
sillä pöytäliinat olivat tahriintuneet, lattialla tupakan tuhkaa ja
sinne tänne viskeltyjä sikaarin pätkiä. Kaikki muistutti sitä mikä oli
ollut, vaan mitä ei enää ole.
Tämä tyhjyys tuntui Jussilasta painostavalta ja ikävältä, ja hän
huomasi nyt enemmän kuin milloinkaan kaipaavansa suurempaa seuraa,
laajempaa toiminta-alaa, kuin mitä koti ja isännyys yksin tarjosivat.
Ja pieniä ne oikeastaan olivat nuo kunnallisetkin toimet tähän saakka
olleet, pieniä ja vähän huomatuita ulkopuolella kunnan ahdasta piiriä.
Eilen hänet kyllä oli huomattu ja oli varmaan ihmeteltykin hänen
esiintymistään, vaikka se nyt tottumattomuuden vuoksi olikin käynyt
hiukan kampelasti, aivan vähäpätöinen asia muuten, mutta tänään on
entinen ahdas piiri ympärillä taas, jossa ei kukaan pane huomiota,
vaikka kuinkakin etevästi esiintyisi. Kyllä se oli hänen ensimmäinen
todellinen voittonsa julkisuuden alalla, jonka hän eilen juuri tässä
samassa salissa, tämän saman pöydän päässä otti, mutta se himmenisi,
jollei siihen saisi uusia lisää. Hän jää unheeseen, jollei lähde
uusille valloitusretkille. Mutta niin ei saa käydä, päättää hän, sillä
hänessä on alkanut herätä tunne siitä, että hänet on suuriin tehtäviin
määrätty ja hän niihin pystyy. Hän ei saa tapausten virrassa painua
pohjaan, missä suuri rahvas tiedottomana ja tuntemattomana vyöryy
eteenpäin, hänen täytyy pysytellä päällimmäisinä, jotka aina ovat
huomattavissa ja joiden nimiä mainitaan.
Sellaisissa mietteissä mittelee hän salin lattiaa ja tämä alkava päivä
tuntuu hänestä eiliseen verraten kovin tyhjältä.
Ei ole mitään, mihin tarttuisi kiinni, ei ketään kelle edes puhuisi
eilisiä tapauksia, paitsi oma väki, jonka kanssa aina saa olla
yhdessä. Ei muista hän edes aamukahvia, joka hänelle tavallisesti
tuodaan vuoteelle, vaan jota nyt ei tiedetä tuoda, kun luullaan hänen
vielä nukkuvan. Hän kävelee vaan salissa ja katselee ikkunoista ulos,
juurikuin se, jolla on ikävä tai joka odottaa jotakuta.
Samassa tulee emäntä hiljaa huoneeseen ja kun näkee miehensä jo
olevan ylhäällä, ilmoittaa, että siellä on pari asiamiestä kyökissä
odottelemassa.
-- Keitä ne ovat... millä asialla?
-- Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän
asiaansa kysyneeksi.
-- Minä tulen...ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa
kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa
riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut,
sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä
käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin
kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.
-- Kuinka me nyt tänne... olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin
puolellakin... onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea,
vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään
hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat
sisään seisattuen ovelle.
Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee
kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.
Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin
epäröiden hyvää huomenta.
Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja
rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin
selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä,
jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään
yskähdellen.
-- Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan
katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.
-- Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä
vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.
Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi "herraa",
että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun
tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat
häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän
liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää
sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.
-- No niin, no, jaha, jaha! lueskelee hän nostaessaan päänsä pöydästä
ja kääntyessään asiamiehiin päin.
-- No, ettehän nyt juuri häiritsemäänkään sentään, sanoo hän. --
Kyllähän minä olen asiamiehiin tottunut ja saan joka päivä jonkun
hetken uhrata virkatoimiin, kunnan yhteisten asiain valvomiseen ja
asiamiesten vastaan ottoon, mutta senhän sitä täytyy ihmisiä auttaa,
joka siihen kykenee. Se on maailman meno se, heh! Mutta kas kun en
muistakaan, vaikka olen kylläkin tainnut nähdä joskus -- ettehän te ole
oman kylän miehiä?
-- Tuoltahan me olemme Nummenperästä, sanoo vanhempi mies. -- Minä
olen se Jussi, joka tätä nykyä yritän olla lampuotina siellä puulaakin
talo pahassa, kyllähän me isännän kanssa nuorempina paljonkin yksissä
oltiin. Kerran hevostakin vaihdettiin tuolla Ylimattilassa ja minä sain
takkiini että rotisi.
-- Kas kuinka olet vanhennut, rientää Jussila sanomaan, -- vaikka
oikeastaan hänen tekisi mieli kieltää koko asia.
-- Kyllähän tämä maailma laahaa miehensä niinkuin Kokkalan housut.
Paljon on ollut raatamista minullakin ja huolta, ettei siinä ole
jaksanut tali pinnalla pysyä. Suuri on joukko leivässä pidettävä, eikä
ole ollut varoja edes omaa maatilkkua hankkia, vaan pitää vielä siitä
hävinneestä talosta puulaakille suuri vero maksaa. Metsän veivät, että
tuskin on kalikkaa pesään pistää, mutta muuta huolta eivät ole tilasta
pitäneet, eikä sille tänä huomenna ostajaakaan ilmesty.
-- Niin, onhan se niinkin, hohhooh, haukottelee Jussila. -- Vaan mikä
teillä oikeastaan oli asiana?
-- Sehän meillä oli asiana, että otettaisi, tai oikeastaan tämä Eenokki
ottaisi, hän pitää sitä meidän talon torppaa, Suosikaa, niin, tämä
Eenokki nyt ottaisi rahaa lainaksi kunnan suopankista ja minä menisin
Ylimattilan kanssa takuuseen. Tultiin kysymään ottaisiko isäntä
tehdäkseen velkakirjan.
-- Suuriko summa summa pitäisi otettaman?
-- Kyllähän sata markkaa kumminkin pitäisi ottaa, arvelee Eenokki,
torpan mies. Olisi koetettava suota heinänkasvulle ja saada siihen
ojia. Kyllähän sitä sarkoihin pistelisi, mutta valtaoja se rahaa
nielee. Eivät näy siitä isännät välittävän mitään, vaikka on tämän
Jussin kanssa puheena pidetty, ja nyt täytyy yrittää itseni, koska ovat
luvanneet, että saan torpassa olla eteenkinpäin.
-- Eiväthän ne välitä, todistaa lampuoti. -- Minä otan tämän Eenokin
kanssa osaa valtaojan kaivuun.
-- Hm! Te ottaisitte siis lautakunnan esimieheltä rahan.
-- Sieltä niin, taikka siitä suopankista. Hänenhän se on hallussaan.
Olisi tainnut hänkin kirjan tehdä, mutta ajateltiin selvemmäksi mennä
valmiilla paperilla.
-- Hm! Tiesi osanneeko tuollainen nurkkasihteeri tehdä edes
velkakirjaa, ymähtää Jussila halveksuvasti.
-- Mutta onhan hän maisterimies, ja ovathan hänen hallussaan kunnan
kassatkin kaikki.
-- Pyh, kas mun tätä! Sellaiset maisteruudet eivät paljoa merkitse,
kun ei kumminkaan ole senkään pitemmälle kyennyt. Eikä taida hän
enää kauvankaan kassoja hoidella, vaikka ne sattui saamaan niinkuin
petteessä haltuunsa.
Jussila miettii hetken, että olisiko hänen itsensä lainata tuo raha
miehille. -- Mutta pitäisi olla varmemmat takuut, summa on niin
pieni ja miehillä niin vähän ääniä, ettei taida maksaa vaivaa niitä
puolelleen yrittää. Tulee niitä tänä syksynä vielä parempiakin
tarvitsijoita.
-- Sata markkaa, sanoitte?
-- Niin, ja minä takaan Ylimattilan kanssa. Pistää vaan hänen nimensä
sinne, kyllä hän sitten vetää puumerkkinsä ja todistutetaan kylässä.
-- Jahah, jahaah! äännähtelee Jussila. -- Pistetään sitten paperi.
Hän käskee miehet kamarin puolelle ja istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen.
Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin
puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan
mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.
-- Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta
lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain -- Kuka riiviö
täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen
siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren
kirjoitusmatolle asettaa.
Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on
tarkka asia tämä.
-- Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se
sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten
kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin
niin että rasahtaa.
-- Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten
naurahtaen:
-- Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä
kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti
ottaessaan ärähti, että "kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä
pidellyt!" Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.
-- Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja
on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.
-- Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on
kirjoittanut reseptin.
Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki
kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa
koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja
vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.
-- Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän
kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen
astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa
kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.
Tämä sattuu olemaan kotosalla ja sanoo rahaa olevan suokassassa, kun
velkakirja vaan on kelvollinen. Ottaa sitten paperin Eenokilta, ja
silmäiltyään sen loppuun hymähtää makeaan nauruun ja sanoo:
-- _"Vuodenpäässä",_ sepä lystikäs paikannimi! Eihän sellainen nimi
kelpaa velkakirjaan, jota ei minun tietääkseni ole koko maassa.
Vuorenpään kylää hän tietysti tarkoittaa, mutta täällä on muitakin
muodollisia virheitä, nämä suokassan velkakirjat kun ovat tehtävät ylen
tarkkaan, määrätyn kaavan mukaan. Takuut kyllä ovat kelvolliset näin
pieneen summaan, mutta kirja on tehtävä uusi.
-- Katsopa kelmiä, ja kaksi markkaa otti.
-- Velkokaa rahanne takaisin.
-- Kyllä se siellä taitaa pysyä, ja mikä pahempi, tästä on nyt uusi
marssi hakemaan kirjan tekijää ja sitten takaisin taas ottamaan
Ylimattilan puumerkkiä. Tulen pahahenki ja tukkaan kiinni, että piti
noin könösti käymän, äkeili Jussi, ja kuka sen kirjan nyt lopultakin
kohdalleen tekee! Eikä tässä olisi aikaakaan tyhjää hölkötellä.
-- Eiköhän maisteri ottaisi tuota tehdäkseen, ehdottaa Eenokki, mutta
kahta markkaa minulla ei enää ole.
-- No minä teen, sanoo lautakunnan esimies vähän mietittyään, enkä ota
siitä mitään. Ja takaankin vielä toisena, kun menette vaan hakemaan
tänne kaksi kelvollista todistajaa. Pitäisi minunkin tällaiseen summaan
kelpaaman, -- vaikka eihän se taida muuten ihan lain mukaista olla,
kun kassa on omassa hallussani. Mutta eihän tuossa maalta merelle
jouduttane, ja taitaisi teilläkin olla rahoilla kiire.
Miehet ovat kovin hyvillään, kun saavat asian lopultakin luonnistumaan,
ja jäävät vielä rahan saatuaan istumaan "maisterin" kamariin, joka
heille antaa hyviä neuvoja, kuinka parhaiten käyttäisivät rahansa
suoviljelykseensä.
Mutta Jussilasta pantiin yhteisestä tuumasta viesti kylälle kutsumaan
kaikkia isäntiä ja emäntiä "rääpiäisille", kun juhlalaitoksista oli
ylijäämää niin paljon, että sillä kyllä omankyläiset kestitsi. Ja
Anton Jussila käytti parhaimman puhelahjansa ja mahtavimmat sanansa
taivuttaakseen isäntiä puolelleen vastaisessa Vuorenpään koulujutussa.
Kesken rääpiäispäivällisiä, kun naapurit kaikki juuri istuvat pitkän
kestipöydän ääressä ja isäntä itse sen yläpäässä, kutsuttaa hän
yhtäkkiä Matin puheilleen.
-- Kuule Matti, sanoo hän, -- postijuna on juuri tulossa asemalle,
ajapa noutamaan posti, että nähdään, joko mainitsee sanomalehti mitään
eilisestä kokouksesta.
-- Minusta tuntuu, jatkoi hän Matin poistuttua, -- niinkuin siinä jo
pitäisi jotain oleman. Meniköhän sinatööri iltajunassa Helsinkiin ja
tottapa hän on jotain puhunut tuttavilleen, niin että kyllä niiden
olisi jo pitänyt ennättää vähän vihiä saada. Ne ovat vikkeliä poikia
siellä sanomalehden toimituksessa. Kyllä ne asian urkkivat. Melkeinpä
jo ennen kuin se on säälleen tapahtunutkaan.
-- Mutta kovin näytti hiljaiselta se eilinen herra, sanoi joku joukosta.
-- Aa, äläpä sano! Kyllä sieltä puhetta lähtee ja ylen hän on
herttainen mies, kun vaan hänen kanssaan lähemmin tutustuu.
Matti ajaa retuutti taas tuttua tietään rautatielle ja toi
sanomalehden, mutta ei siitä Jussila suureksi harmikseen löytänyt
sanaakaan Vuorenpään maanviljelyskokouksesta eikä puheestaan
kunniavieraalle.
11.
Vuorenpään koulujutussa olivat tarpeen hyvät keinot. Sen tiesi Jussila
ja sen tiesivät kaikki muutkin, jotka sivistyksen edistämistä kunnassa
harrastivat. Siinä ei saanut pitää liian isoa ääntä, sillä siihen
heräisivät taas kaikki vastustajat. Piti toimia hiljaisuudessa ensin
ja sitten äkkirynnäköllä ottaa voitto, joka keino monasti ennenkin oli
huomattu tepsivimmäksi.
Päätettiin pitää ylimääräinen kunnankokous keskellä kiireimpää
heinäaikaa, voittaa asialle puoltajia niin paljon kuin mahdollista
ja ottaa niiltä valtakirjat, sillä heidän suullinen lupauksensa ei
merkitseisi mitään. He joko jäisivät kokouksesta pois, tai jos sinne
tulisivatkin, kääntäisivät helposti kelkkansa ympäri.
Mutta juuri kun tätä asiaa parhaillaan alettiin puuhailla ja valmistaa,
sattui seikkoja, jotka joksikuksi ajaksi keskeyttivät koko homman.
Ensinnäkin uhkasi kunnallista hallintoa ja hyvinvointia yhtäkkiä ennen
aavistamaton vaara, joka antoi paljon touhua ja pään vaivaa niille,
jotka valppaina ja etupäässä yhteisten asiain menoa vartioivat. Ja kun
siitä oli parahiksi selvitty, tuli toinen tärkeä juttu, joka syrjäytti
kaikki muut siksi kertaa.
Eräänä kauniina aamuna alku heinäkuusta ajaa karahutti lukkari
Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki
parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon
alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos
lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas
ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin,
asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä
pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin
teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja
irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä
milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.
Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle
ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin
rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää,
eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat
uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin
yksimielisesti.
-- Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat
vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. -- Leikkiä se on meillä
heinänteko!
-- Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes
käyttäisi, täydensi Matti.