Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin
päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana,
ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine
esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka
edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja
alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena
ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee
kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa
erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään.
-- Herra rohvessööri... hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa
samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi
ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa.
Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen
liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi
saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin
tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja
harras rykäys.
Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin
kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut
olemaan.
Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin
tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella,
tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai
salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku
toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin
hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun
väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta.
Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän
mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta
joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä
uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku
menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä.
Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila.
Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin,
sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä
kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa
valkealle pöytäliinalle.
Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja
luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt
navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi
sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin
sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin...
Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila
lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen
erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat
mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä
leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän
soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville
herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle.
Täyttä selkoa ei siitä puheesta saanut kukaan eikä siitä joka kohta
täydelleen kuulunutkaan, sillä aina välillä liikkui Jussilan suu tyhjää
niin kuin parturin sakset, kun hän tarkastaa mistä kohdasta kulloinkin
olisi tukkaa kolhaistava.
Seuraavat kohdat tulivat selvimmin kuuluviin: -- Herra sinatööri, hmm,
korkeasti kunnioitettava herra sinatööri, korkea... hmm... Kun meillä
maanviljelysseur... tuotanoin, meillä Suomen maanviljelijöillä täällä
nyt tällä hetkellä sen sanan puhtaimmassa merkityksessä... hm... on
sellainen käsittämätön ja arvaamaton kunnia nähdä herra sinatööri
joukossamme... hm... tässä matalassa majassa-a-amme kunnioittamassa
meitä... ja kun sitäkin silmällä pitäen... hmhm... taikka tuotanoin,
niinsanoakseni, sitäkin asianhaaraa silmällä pitäen, että sivistyskin
täällä meillä vielä on niin kovin takapajulla, niin kuin Suometarkin
sanan täydellisimmässä muodossa lausuu... hm... hm... tuotanoin
sano... vaikka on tähänkin syrjäiseen kylään jo kauvan koulua hankittu
niin kuin kipeä tarve vaatisi... taikka että minä olen jo tarjonnut
ilmaista koulutonttiakin huhu... hm... mutta kansa on vielä kovin
typerää tässä meidän rakkaassa isänmaassamme... hm... niin kuin
jokainen todellinen isänmaan ystävä... hmm, tuotanoin... jokaisen
isänmaan ystävän tosivelvollisuus on haikealla mielellä tuntea...
hm... Ne valittavat aina menojen suuruutta... hm... noin sano...
eivätkä ymmärrä käyttää nykyajan jaloimpia keksinnöitä hyväkseen, että
saisivat maastaan parempia tuloja, että... hmm... taikka niin kuin
tässä sivumennen saatan huomauttaa, että luujauhojen ja tuomaskuonankin
hinta on melkoisesti laskenut... noin, tuotanoin sano... ja lähettävät
vaan täältäkin lapsiaan kirkonkylän kouluun, vaikkei siellä olisi
tilaakaan, eikä lueta edes sanomalehtiä... hmm... joka olisi jokaisen
tosisivistyneen kansalaisen pyhä velvollisuus... Ja vaikka tämä meidän
nuori ja innokas pastorimmekin näissä korkeissa, kansan yhteisen hyvän
harrastuksissa koettaa parastaan, että me saisimme hänet täällä vielä
kirkkoherranakin pitää ja kuntamme yhteisiä asioita johtaa... (Pastori
alkaa tulla kovin levottomaksi.)... Niin, sanalla sanoen, kun ei sitä
koulupakkoakaan oli vielä saatu täydelliseksi kun siellä säädyissä
on ollut vastustajia... hm... joka olisi jokaisen köyhän kansamme
todellisen ystävän... hm... niin sanoakseni korkein velvollisuus
ja pyrintö... (Hälinä kamarissa alkaa tulla jo niin kovaksi, ettei
puheesta enää kuulu juuri mitään.)... Ja kun, niin... hm... hmm...
tuotanoin... niin kuin asian haarat tällä tukalalla hetkellä
vaatisivat... että me paremmin ymmärtävät ryhtyisimme ponteviin
toimiin... hm... ja lyhyesti sanoen uhraisimme isänmaan alttarille...
niin... hm... uhraisimme... niin sanoakseni uhrais... taikka että me,
herra sinatööri... niin me juomme...
Enempää ei kuulunut, sillä se lihava sahaherra töyttäsi ottamaan kauvan
vaanimaansa viinilasia ja toiset perässä, huolimatta sinatööreistä,
puhujista tai korkeista harrastuksista sen enempää. Senaattori kierteli
partaansa ja katseli lattiaan, istuessaan siinä käsi pöydällä, toinen
tuolin selkämyställä.
Puheenjohtaja oli koko ajan katsellut ikkunasta pellolle, mutta
puheen loputtua kääntyi hän muuhun seuraan päin ja huomasi siinä
päätään kääntäessään pöydällä edessään olevat kaksi lasia. Hän tarttui
toiseen niistä ja kilahutti sitä naurahtaen ja jotain hiljaa virkkaen
senaattorin lasiin, joka hajamielisen näköisenä kostutti omallaan
hiukan huuliaan ja laski sen sitten takaisin pöydälle.
Samassa kumarteli jo pappikin lasineen heidän edessään.
-- Etevä mies kyllä muuten, vaikka on vähän tottumaton puheita
pitämään, virkkoi hän anteeksipyytävällä hymyllä, niin kuin Jussilan
puolesta.
-- Tahto on hyvä kumminkin, äännähti puheenjohtaja.
-- Herra sinatöörin malja, kuului samassa papin selän takaa Jussilan
mielihyvää ja voitonriemua puhuva ääni, ja hänen sivullaan teki Mikkola
jäykkiä kumarruksia juhlallisen näköisenä, lasi kädessä ja suutaan
mutistellen. Ja kun hän sen oli saanut asetetuksi oikeaan kuntoon,
laukesi sieltäkin lopulta kovin varovasti ja hitaasti "sinaatörin
malja" kuuluviin, ja sitten peräytyi hän selkä edellä toisten joukkoon.
Ja hänen hartaan vakava katseensa ja se tapa, jolla hän piteli lasia
tukevasti kourassaan, äännähtäen jotain toisille takanaan seisoville
isännille päätään kääntämättä, ilmaisivat selvästi hänen ajatuksensa
siitä, että jotain erinomaisen tärkeätä oli tapahtunut, jotain jossa
Jussila ja pappi ja hän itse kolmantena olivat senaattorin rinnalla
keskipisteenä.
Puhe oli tehnyt mahtavan vaikutuksen moneen isäntämieheen.
-- On sillä Jussilalla sentään rohkeutta ja päävärkkiä, kuiskaili joku
joukossa.
-- On totisesti! vielä sekin valtiopäivillä istuu, sanokaa minun
sanoneeni...
Vaan lukkari, joka ovella oli kuunnellut Jussilan puhetta sikaarin
hammasluutaan pureksien ja syleskellen, riensi lyömään tahtia
soittajilleen ja antoi tulla "kaisermarssia" räikkyvällä voimalla ja
jatkoksi lempeämpiä tanssikappaleita, sillä "fanfaareita" ei löytynyt
vielä soittokunnan nuottivarastossa.
Päivällinen syötiin loppuun ja puheita pidettiin vieläkin, joskaan
ne moneen eivät tehneet samaa vaikutusta kuin Jussilan puhe, sillä
"konstiko se, että pappi osaa puhua".
Mutta alapihan tasaisella nurmikolla alkoivat kylän nuoret pistää
tanssiksi, ettei hyvä soitto menisi hukkaan. Aluksi ei kukaan
mielestään rohjennut alkaa, vaan kun piha-aita ja puut sen vieressä
verhosivat sentään alapihaa päärakennukseen näkymästä, olivat mielet
rohkaistuneet ja päätettiin, että tulkoot kieltämään jos tahtovat,
eivät sakottane kumminkaan.
Ja aitovieressä istui nurmella rivi vanhempaa kansaa, miehiä
enimmäkseen, poltellen tupakkaa ja keskustellen asioista, mitkä heidän
mielestään olivat painavimpia.
-- Annas olla, millaisen se nyt tekee heinäajan, sanoi joku.
-- Eipä tiedä, vaikka tekisi hyvinkin sateisen, kun näin kauvan on
ollut poutaa.
-- Kyllä melkein niin käy, että saadaan sieltä kuivuneilta kentiltä
sateessa tyhjää kaihia.
-- Niinpä niin! ei tämä hyvältä näytä. Jos ei tästään parane, niin pula
siitä on ensi talvena karjan rehusta, arveli joku.
-- Varjele jumala! tuumi eräs vanhempi mies. Niin ne alkoivat suuret
nälkävuodetkin. Kuivuutta ensin, sitten liikaa sadetta. Ensimmäisenä
lopetti karjan ruuan ja jätti syyskylvöt tekemättä, toisena nosti
leipävartaat niin korkealle, että harvan käsi niihin ylettyi.
-- Ja paljoko jää säästöä raha-ansioistakaan! Kunnan menoja lisätään
yhä vaan.
-- Niin tehdään, melkein joka kokouksessa.
-- Mutta jos pantaisi kerrankin kovalla vastaan. Lyötäisiin sulku
eteen, vähennettäisi edes sitä pappilan liikaa upeutta. Kyllä vähempi
riittäisi siinäkin, mutta aina myönnetään kaikki vaan.
-- Riittäisipä tosiaankin, mutta mene puhu siellä! Paikalla pappi
suutii suun kiinni.
-- Ja kunnanmiehet vänkäävät sen kanssa yksissä tuumin.
-- Hätäkö niillä rikkailla. Ja niistä toimistaanhan ne saavat mitä
niiltä meneekin, enemmänkin.
Niin tuumailivat siinä ukot, eivätkä rientäneet kotiinkaan, kun kerran
oli vapaapäivä otettu, ja oli muutenkin hauska yhteen tultua jutustella
ja tarjoilla toinen toiselleen piippuun.
Ja nuoret jatkoivat tanssiaan huolettomina. Käyttivät juhlapäivän
tyystin hyväkseen hekin, norjentaen jäseniään, joilla taas oli kyllin
aikaa talikon varressa ja auran kuressa jäykistyä.
9.
Hieno hämy on laskeutunut ylitse seudun, ilma viilennyt hiukan, ja
lyhyt hiljaisuus, sellainen kuin se kesäyönä saattaa olla, vallitsee
kuuman, kiireisen päivän perästä. Ei näy enää Jussilan pihallakaan
liikkeellä ketään. Kello kalahtaa vaan silloin tällöin tarhassa, kun
hyttyset tunkeilevat puolihorroksissa märehtivien lehmien kimppuun ja
ne töykkivät niitä turvallaan kylistään pois.
Kärpäset ja paarmat ovat menneet levolle, samoin metsän laulajatkin
kaikki. Rääkkä vaan vaeltelee halmeessaan huudellen kumppanilleen
ja ylhäällä nummella käyskentelee kanervikossa kehrääjä, laskien
väsymättömänä yksitoikkoista säveltään partaisesta nokastaan.
Surviaiset parveilevat äänettömässä työssään pitkin kujaa, polkien
ahkerasti ilmaa, ja kaukaa nummelta kuuluu jonkun yksinäisen
renkimiehen pitkäveteinen laulu, kun hän siellä mietteissään astelee
kivistä polkua, palaten saattamasta jotakuta naapurikylän tyttöä
näyttelystä kotiin.
Kylässä maataan kaikkialla sikeässä unessa, mutta Jussilassa valvotaan
vielä oikein joukolla. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä näyttelyn hyvästä
menestymisestä ja otetaan päättäjäisiksi "pieni lasi", niin kuin isäntä
illalla oli kuiskaillen paraille ystävilleen ilmoittanut ja kieltänyt
kotiin kiirehtimästä.
Miehet, oman kunnan isäntiä kaikki, ovat ottaneet haltuunsa salin,
mutta kellä sattui olemaan emäntä seurassaan tai tytär, eli poika, joka
ei vielä konjakkia veteen hämmentänyt, ne kaikin istuvat vertaistensa
kanssa kamareissa, pääasiassa odottaen "isää lähtemään kotiin".
Isät eivät kuitenkaan ole ensi hopussa taipuvaisia heittämään hauskaa,
puheliasta seuraa, vaikka heitä kamarin puolelta joskus salavihkaa
siitä jo huomautetaankin ja joku suu siellä jo vääntyy pitkään
haukotukseen.
Lasinotto käy sentään sellaisella tolkulla, että se on jommoisessakin
sopusoinnussa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kanssa, ja tuskin
päästää itseään kuuluviin edes oman talon pihamaalle. Jonkun harvan
kerran voisi sieltä pihalla kulkija yksinkertaisen ikkunan lävitse
kuulla jonkun äänekkäämmän sanan, naurun kohauksen tai lukkarin
kakottavan yskinnän.
Vaikka useimmat miehistä ovatkin pikku pihkassa ja tutussa seurassa
kyllä tottuneet kovaakin hammaspeliä pitämään, koettavat he tällä
kertaa kielensä kantaa hillitä, sillä joukossa on kirkonmiehiäkin,
pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu vielä on kunnan raittiusseuran
esimies, jos kohta yleisten asiain harrastuksen vuoksi onkin jäänyt
seuraan ja sallii silmänsä katselevan sitä mitä toiset panevat suuhunsa.
Isäntä itse, Anton Jussila, siinä suurinta ääntä pitää, puhuu niin
ahkerasti, että tasapaino seurassa on melkein kadota. On juuri kuin
hän harjoittelisi päähenkilön osaa jossakussa suuressa näytelmässä,
eikä antaisi pienten sivuasiain ollenkaan häiritä sitä kuvaa, minkä
hän siitä tärkeästä henkilöstä on itselleen luonut. Hän istuu hetken
yhdellä tuolilla, toisen toisella. Puhuu vähän aikaa tämän, kohta
taas tuon kanssa ja välillä koko seuralle. Nousee äkkiä ylös ja
kävelee edestakaisin lattialla, milloin levitellen käsiään, milloin
asettaen ne lanteille, milloin mihinkin asentoon, ja aina sanainsa
välissä kakistelee nenän ja kurkun yhtymäseutua, ja tuntuu olevan
oppimaisillaan tämän uuden yskälajin jo yhtä hyvästi kuin kokouksen
puheenjohtajakin päivällä avauspuheessaan oli sen tehnyt.
Mikkola on yhä sama jäykkäniskainen, miettivän näköinen ja
harvasanainen mies kuin ennenkin, eikä häneen ole tämän päiväinen
kokous jättänyt mitään edistyksen merkkiä, enempää kuin lasikaan
vilkkautta. "Niin" ja "tjaah" tulevat yhtä kireästi hammasten välistä
kuin päivälläkin ja pää kääntyy aivan entisellä jäykkyydellään,
huolimatta siitä, että hän sen kääntökohtaa on koko lailla rasvaillut.
Paitsi muutamia muita, vanhempia varakkaita ukkoja, jotka eivät
asioita kuurra juuri sieltä eikä täältä, vaan purjehtivat aina
tyytyväisinä myötätuuleen, kävipä se mistä päin tahansa, on seurassa
vielä joitakuita nuoria, kunnallisissa asioissa puuhaavia ja eteenpäin
pyrkiviä isäntämiehiä. Ne ovat sellaisia, jotka sitä mukaa toivovat
kunnan luottamustoimissa kohoavansa kuin vanhemmat tieltä väistyvät,
ja joilta suuriin uudenaikaisiin parannushommiin maatiloillansa
kuluu rahaa ylitse tulojen. Sen vuoksi he kernaasti pyrkivät
kunnallislautakuntaan, kaikenmoisiin rakennus- ja hoitokomiteoihin,
pankkivaltuuskuntaan, kutsuntatoimistoon keväisittäin, ja muihin
samanlaatuisiin toimiin, joista aina joku markka saattaa vuoden
mittaan tipahtaa tarvitsematta itse kuokan tai kirveen varressa
heilua ja pitää käsnäisiä käsiä. Ja silloin on parasta liittyä niihin
miehiin, joiden ääni kokouksissa enimmin painaa ja joilla joka kolmas
vuosi tapahtuvissa vaaleissa on suurin vaikutusvalta. Voi päästä
valtiopäivämiehenkin valitsijaksi, tai muuhun tärkeään satunnaiseen
toimeen, josta on niin hupaisa antaa lautakunnan esimiehelle lasku ja
nostaa hyvin ansaitut rahat.
Nyt he istuvat Jussilan salissa papin ja muiden vanhempien miesten
keskessä harvasanaisina, mutta hartaina myöntyjinä näiden puuhiin ja
esityksiin, ja pitävät tilaisuutta erityisenä kunniana itselleen,
jota ei ole jokaiselle suotu ja josta pitää jälestäpäin vastakunniaa
osoittaa. Mutta täällä kuulemansa asiat julistavat he kyllä ehkä
jo huomenna kotikylässä naapureilleen omina tarkkaan harkittuina
mielipiteinään ja ainoina hyviin tuloksiin johtavina keinoina tämän
raihnaisen maailman parannukseksi, ja niiden järkkymättömästä
oikeudesta ovat he valmiit vaikka puskemaan päänsä lähimpään seinään --
ainakin sillä kerralla.
Jussila on kauvan aikaa puhunut koulun perustamisesta heidän kylään ja
siitä asiasta hän on päättänyt tehdä valmiin tavalla millä hyvänsä.
-- Katsokaa, hyvät ystävät, touhuu hän käsiään levitellen, -- katsokaa
herra pastori, näetkö, veli Mikkola, eikö se ole...
-- Suokaa anteeksi, keskeyttää pappi nousten seisaalleen ja tarttuen
lasiinsa, -- suokaa anteeksi, isäntä, jos minä nuorempana miehenä teen
pienen esityksen. Olemmehan niin paljon yhteisissä asioissa toimineet
ja tulemme kai jumalan avulla vastakin toimimaan, ja tunnemme jo niin
hyvin toisemme...
Jussila arvaa asian ja ottaa lasin käteensä hänkin.
-- Että nuo herra pastorit ja teitittelemiset tuntuvat minusta meidän
kesken ikäviltä.
Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen
papin kättä ja niin ovat he veli ja veli.
-- Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän
uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko
seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin
esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä.
Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään
leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat,
eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se
ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun
vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta
sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki.
Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan
minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi
sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset
mätänevät.
-- Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen
samalla, kun kerran suunsa aukasi.
-- Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi
Jussila, -- mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä
koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi
kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät
ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria
kulunkeja niiden korviin laulaa.
-- Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut,
puuttui puheeseen pappi. -- Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan,
vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se
sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan
rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.
-- Joku sellainen siitä on mahtanut ulkopitäjiinkin parjausjuttuja
levitellä, sanoi lukkari, koska puheenjohtajakin tässä päivällä pisteli
meidän rakennushommaamme.
-- Vai jo pistellään! No no, kyllähän nähdään vielä ketä he ovat
pistäneet, tuumi pappi. -- Se on sulaa kateutta, ei mitään muuta. Ei
suotaisi kai, että meillä olisi rakennukset ajanmukaisessa kunnossa,
jommoiseksi nyt kirkkoherran virkatalo on tulossa. Kukapa siinäkin
sitten isännöinee, kun se valmiiksi saadaan, lisäsi hän hetken
vaitiolon jälkeen, syvään huokaisten.
-- Olisipa synti ja vääryys, jollei se mies siihen pääsisi, joka sen
rakentamista niin tunnollisesti on valvonut, vastasi Jussila papin
puoleksi kysyvään arveluun.
Ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta pappi oli eteenpäin ajatteleva mies. Jollei onni potkaisisikaan
kirkkoherraksi, vaan saisi eteenkinpäin isännöidä pienessä apulaisen
puustellissa, ajattelee hän, ja jollei sattuisi saamaan kotvilleen
isompaa paikkaa muualtakaan? Siinä kysymys, siinäkin. Hän on
parhaallaan naimahommissa ja menossa pappien tavallista uraa, jos
vanhat merkit paikkansa pitävät. Ja senvuoksi päättää hän, että on
parempi katsoa kuin katua.
-- Kyllähän kirkkoherran parasta nyt koetetaan kohtuuden mukaan
katsoa, sanoo hän, mutta toista on apulaispahan kanssa. Kovin ahdas
ja epämukava on hänen asuntonsa, eikä peltoakaan muuta kuin tuo pieni
perunatilkku. Jos nyt sattuisi isoperheinen mies, niin kovin siinä
kävisi elämä tukalaksi.
-- Onpa tosiaankin niinkuin pastori sanoo, myöntävät kaikki. Mutta
tästä seurasta ei ole kukaan ollut osallisena siihen tyhmyyteen, että
se on niin ahtaaksi rakennettu, ja siihen niin vähän maata lohkaistu.
Vaan onhan asia korjattavissa, päättävät miehet. -- Jatketaan
rakennusta ja otetaan peltoa lisää.
-- Veli ottaa siitä seikasta kirkonkokouksen heti ensi tilassa,
kehottaa Jussila pappia, joka salaviistoon, silmä vilkuen on katsellut
miehiä, vaikkeivät nämä kesäyön hämärässä ja itse hiukan konjakin
hämärtäminä huomaa siinä katseessa muuta kuin tunnollista vakavuutta.
-- Niin, pastoori ottaa kokouksen vaan, vakuuttaa Mikkolakin.
-- Mutta ei huoli kuuluutuksessa tehdä aivan tarkkaa selkoa, mitä on
kysymys. Kuuluuttaa noin vaan lyhyesti, että olisi tehtävä muutoksia,
joitain pienempiä korjauksia tai muuta sellaista, neuvoo Jussila.
-- Hm! ymmärtäähän veli... Jaa, se juttu menee kuin tupakka, mutta
pahemmin on tämän koulun laita. Tällainen kulmakunta ilman koulua!
Tallustaa täältä lasten viisi virstaa Syrjän koululle ja jos sielläkään
sitten olisi edes säällinen opettaja! Viralta olisi pantava mokoma
juoppolallu! Kirkolle taas tulee penikulma, ja on niitä sielläkin
saakka meidän kylästä, ainakin meiltä yksi. Ja ajatelkaa, mitä
tuollainen matka maksaa, kun Matin täytyy joka viikko häntä sinne
kyyditä. Se ei olekaan mikään pieni kulutus, se.
Ja kun kellään ei ollut siihen mitään sanottavaa, jatkoi Jussila yhä:
-- Vaan kun minä puhun täällä kylällä heille koulusta, sanovat
useimmat, että mitä ne lapset siellä oppivat, pahuutta toisiltaan ja
elkiä, eivät mitään muuta. Mutta laitetaan koulu ensin ja siihen hyvä
opettaja, niin näkevätpä mitä opitaan. Tästä minä otan kunnankokouksen
vielä tänä kesänä. Uusi yritys vaan, ei siinä muu auta, ja niin totta
kuin olen Anton Jussila, näytän maailmalle, että tässäkin kylässä vielä
on koulu!
Hän löi innoissaan kämmentä pöytään että paukahti.
-- Vai onko teistä kellään mitään vastaan.
Ei ole, sanottiin yleisesti, eikä ollut viime kerrallakaan.
-- Ottakaa te valtakirjoja vahvasti, mutta hiljalleen, vähin äänin,
noin vaan lypsäen, ja isoäänisiltä etupäässä.
-- Se tehdään.
-- Ja ensi syksynä rakennus alulle. Minä lahjoitan ilmaisen tonttimaan.
Tuossa on hyvä paikka toisella puolella maantietä, tuossa kujan suussa,
katsokaas.
Hän näyttää kädellään ikkunasta maantielle päin ja koko joukko siirtyi
katsomaan.
-- Hyvä on paikka, sanottiin. Kuiva törmä ja hiukan sivulla kylästä
niinkuin pitääkin.
-- Sanokaa kaikille, että Jussila lahjoittaa maan... ja viisikymmentä
hirttä vielä.
-- Tuskinpa kehtaakaan enää kukaan vastustaa, huudahti pappi, ja samaa
mieltä olivat muutkin.
-- Ja sanani pidän, jatkoi Jussila yhä ylenevällä äänellä.
-- Tontti ei maksa kunnalle äyriäkään, pankaa muistiinne se. Mutta
sekakoulu siitä on tehtävä, naisopettajalla, lisäsi hän hetkisen
päästä, aivan kuin olisi sen pannut ehdoksi lahjalleen.
-- Tietysti, sanoi pappi asiantuntijan äänellä. -- Ne ne aina ovat
parempia.
-- Naisopettaja se pitää olla, lisäsi Jussila vielä painavasti, --
ettei satuttaisi miehisessä taas saamaan tuollaista viinaanmenevää
hölöä kuin tuo yksi mokoma tuolla...