Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta
paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. --
Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. -- On hän varmaan
huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu
hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen
läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun
senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui.
-- Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään.
Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin
kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin.
-- Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella
äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta.
-- Ehei, naurahti senaattori. -- Minä vaan ajatuksissani pistin väärän
pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut
pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan
pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa.
-- Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin
katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa.
Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen
ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät.
-- Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän,
ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit
sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista
kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille
tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on
asetettava.
Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon
tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu
käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea
on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja
kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti "keskustelu
vastaukseksi".
7.
Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut
raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana
haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen
toiselleen, että saisipa jo sataa kerran.
-- Saisipa makeastikin.
-- Mutta kun ei sada.
-- No ei koko kesänä. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat
lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet
rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai
nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne,
jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi,
syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja
odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat
ja juttelevat ryhmissä.
Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa
lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen.
Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden.
Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi
puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja
ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle
kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin
esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä
vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä
talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä
keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin.
Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä
siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä
leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella.
Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia
henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella
on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä
ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin
kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa
talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos
on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä
seurassa ei nyt ollut sellaista ketään.
Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi
tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun
säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla.
Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää,
että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin
pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu.
Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin
rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla
äänellä puhua yhteisistä asioista.
Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta
enimmäkseen "varjopuolilta", niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä
varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon,
melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia.
Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän
parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain
yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi
odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien
muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja
siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin
puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen
huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen
sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän
istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä.
Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila
ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden
rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan
joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa.
-- On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä
vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. -- Tai
ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin
halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä
on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka
monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani
kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän
heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen
parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa
kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien
katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa.
-- Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä
hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti
tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää
kirkkoherraa.
Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan
niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen
merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi
niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista
alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen
viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta.
-- Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi
puheenjohtaja. -- Joko pappilanne valmistuu?
-- Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi
eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki
on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi
hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika
hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen.
-- Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran
asua, sanoo puheenjohtaja.
-- Ei liiaksi, ei ollenkaan liiaksi. Kohtuuden mukaan vallan.
-- Mutta kuuluupa tulevan kaksi kyökkiäkin, toinen kivijalkaan,
missä piiat saavat salaa kahvia keitellä, sanoo taas puheenjohtaja
naurahtaen, ja näyttää kuin hän tahtoisi hiukan ilvehtiä kunnanmiesten
kanssa.
Lukkari saa uuden yskäkohtauksen ja koettaa sen lomassa väittää,
että sellainen puhe on pilkkaajien ja kateellisten alkuunpanema, ja
hänen katseestaan huomaa selvästi, että hän niihin lukee juuri tuon
ulkopitäjäläisen puheenjohtajankin.
-- Meijerihän se on, hän sanoi. -- Eihän nykyaikana ole muusta tuloa
kuin meijereistä, ja sitä silmälläpitäen on rakennustoimikunta
menetellyt vallan viisaasti.
Lukkari, joka on erittäin innokkaasti toiminut maitotalouden alalla
seurakunnassaan, olisi nyt valmis pitämään kokonaisen esitelmän
meijereistä, joka olisikin mainiosti soveltunut tilaisuuteen, mutta
Jussila ottaa sanan hänen suustaan ja pysyttää puheen papeissa.
On eräs seikka uuden kirkkoherran suhteen, joka vuosikauden on kytenyt
hänen ja muutamien muidenkin kuntalaisten mielissä, eräs pulmallinen
asia, josta hän nyt päättää ottaa selon, koska on tässä joukossa mies,
jolta voi ratkaisun siihen saada.
-- Kuinkahan sen asian laita on, herra sinatööri, sanoo hän, -- kun
tämä meidän pitäjäs on niitä keisarin pitäjiä ja tähän nyt tulee
kirkkoherran vaali, niin, niin ottaakohan korkea keisarillinen sinaati
ollenkaan sellaisissa vaaleissa huomioonsa seurakunnan toivomuksia, vai
itsekö se määrää kenen tahtoo?
Nyt saadaan kuulla, että useimmin se määrätään seurakunnan valinnan
mukaan.
-- Minä tätä seikkaa vaan sen vuoksi kysyin, kun meillä on täällä
koko kunnan yksimielinen ja harras toivo saada tämä meidän nuori jalo
pastorimme kirkkoherraksi, ja on tässä pelätty, että jos ei häntä
nuoren ikänsä tähden kelpoitettaisi.
-- Onko hän vaalisijalle päässyt?
-- Ei. Ei ole vielä virkaa aukikaan pantu, mutta kohdakkoin se
tapahtuu, kunhan pappila on valmis. Tämä pastorimme hakee myös, Jussila
nyökäytti päätään siihen suuntaan mihin pappi oli poistunut, -- ja
tietysti hän vaaliin pääsee, koska ylimmät kiitokset sai tänä kevänä
pastoritutkinnossakin, mutta se on eri asia, jos sitten korkea sinaati
hyväksyy hänet. Kyllä se olisi ainakin seurakunnan vakaa toivo.
Syntyi hetken äänettömyys. Asia oli kuin umpiperässä, josta korkean
vieraan odotettiin se johtavan pois tai antavan edes jotain toivoa sen
hyvään päättymiseen.
-- Kyllä hän on niitä jaloimpia pappismiehiä, säesti nyt Mikkola
Jussilan sanoja, saatuaan ensi kerran tarpeeksi aikaa avaamaan suunsa,
ja näyttämään, ettei hänkään ollut aivan mykkä. Hän oli istunut koko
keskustelun ajan torkkuvan näköisenä ja jonkin kerran raottanut
tiukkaan suletuita huuliaan ikään kuin ruvetakseen puhumaan, mutta aina
vietiin häneltä sana suusta ja silloin käännätti hän joka kerta päätään
sinne päin mistä ääni kuului, jolloin koko hänen yläruumiinsa kääntyi
samaan suuntaan, niin kuin lukkarin penkissä kirkossa vanhanaikuinen
numerotaulu.
-- Ja se olisi auttamaton vahinko koko seurakunnalle, jollei sellaista
valpasta ja yhteistä hyvää harrastavaa miestä saataisi, jatkoi vielä
Mikkola hammastensa välistä, kun kerran oli puheen alkuun päässyt.
-- Jaah, sen te tietysti saatte nähdä sitten kun aika tulee, sanoi
puheenjohtaja, kun senaattori ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä
vastatakseen tähän miesten mielestä niin tärkeään asiaan.
Sahanomistaja on tämän jutun ajan hiljaa keskustellut erään toisen
herrasmiehen kanssa ja nyt he nousevat ylös lähteäkseen jaloittelemaan.
-- Huhhuh! kyllä nyt on kuuma, sanoo lihava herra, pyyhkien otsaansa.
Mikkola mutistelee suutansa, kääntelee jäykästi päätään miehestä
mieheen vastapäisellä laudalla ja sanoo ylen hartaasti ja varmasti
hänkin:
-- On tosiaankin kuuma ja kuiva!
-- Eikä tule sadetta, yhtyy heti joku toinen.
-- Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. -- Kituen
on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja
pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää,
sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan.
-- Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita,
kun huonosti tuli jo viime vuonna.
-- Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä
niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan
hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos
uutista ei siksi saada.
Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa,
mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla.
-- Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen
huomaa, tuumaili Jussila. -- Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen,
kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan.
-- Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt
tarkemmin missä suhteessa liiaksi. -- On minulla sentään aina oma vara
siemeneksi, lisäsi hän.
-- Niin, se olet sinä -- ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta
aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne
osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy
tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin
aatelleeksi minäkään.
-- Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin,
yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä
tehokkaisiin toimiin.
Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi:
-- Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella
päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä
sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla
kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan,
niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle
parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa
muualta.
-- No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta --
aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen
loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat
ylös ja tuli yleinen liike joka taholle.
Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa
hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen
kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa.
Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon
ahtautui ruokamiestä joka puolelta.
8.
Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta,
haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan
puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän
kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa
ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään.
-- Syökää te, sanoo hän, -- elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen
maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen
laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee.
Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin,
voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata
hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy
että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa,
ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän
kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen
johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin
aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että
hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän
ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää
ruokaansa lautasellaan.
Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli
tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta
sianlihan viipaleesta hampain palaa irti.
-- Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi
häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se
on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä
tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut
kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän
muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo.
-- Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila.
-- Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken
totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville
mitä toinen tarkoitti.
-- Ei siellä ole ketään.
-- Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä
pieneksi.
He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä
laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone.
-- Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, -- mitä tuumit jos minä pitäisin
sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään?
Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes
ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki
ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: -- jassoo! onko täällä
viiniäkin.
-- On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan
puolella pullokorissa. -- Mutta mitä tuumit siitä puheesta?
-- Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista
pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi
tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan
puheen pito.
-- Vai on viiniäkin, jatkoi hän. -- Mutta mitä jos puheenjohtajakin
tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen.
Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut
sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että
tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka,
jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan
rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa.
-- Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän.
-- Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja
soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin
muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta
äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen
pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan
muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan.
-- Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan?
-- Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me
päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin
viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon
muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti.
-- Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti
housuntaskun kohdalle.
Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä,
jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi
reidellä.
Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä
istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen?
Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka
sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin
seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan,
mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella
ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä
enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen
mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi
seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan
hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin
Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen.
Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli
päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa
mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö,
jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain
lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen
luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan.
-- Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos
tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin.
Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla
rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista
aikeensa toiselle.
Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin
vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä
ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan
kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen.
Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat
ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on
arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä
hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa,
tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja
peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen
johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa.
Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin.
Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan
pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä
keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana.
Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja
näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi,
vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa
pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi.
Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt
on näin omituinen. -- Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä
senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun
sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin
imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi
vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan
varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja
hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan
kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja
pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista,
joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä.
Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin.
-- Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin
nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo
esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa
senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei
hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä
huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra...
Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää
hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan
äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii "Päivälehteä!"