niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa
rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa
korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja
pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun
peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se
kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten
ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä
ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka
herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien
vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen
talliin päin.
-- Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka
tuo tuosta.
-- Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. -- Sehän
on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun
pohjassa ja nuoren pätkä viidettä -- kuuntele siellä musiikkia vaan!
Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen
kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään
lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton
harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien
näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että
julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin.
Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen,
mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille,
sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki
annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat
kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta
johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin
käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että
nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu.
Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran
puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta
puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan
virkamiehiä.
6.
Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena
astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu
kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta
kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja
läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla
on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on
ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän.
Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla
tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain
sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja
istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken
tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen.
Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu
muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle
asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen,
toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja
kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja
seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa
yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys
oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan
seasta meheviä kirouksia "varpaille astumisesta" ym.
Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja
merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän
käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi
hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä
muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen
ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa
puhua.
Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla
erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen
istuvaan senaattoriin, -- yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan
ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme
sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään.
Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan
takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena
partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti
väkijoukkoon kääntyneenä.
Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla
toistaen jonkun tärkeämmän sanan, "lyhyesti" selkoa tämän "jalosta
aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan" seuran
viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi.
Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja
välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla
istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei
senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla
katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt.
Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen
puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti,
käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä
puhua noin pitkältä.
-- Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. -- Mutta se on
opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja
oltava rohkea!
Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee
Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti
kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä,
mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se
ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin
nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen
näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen,
Mikkolan isännälle.
Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään
itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan
ja hänen emäntänsä.
-- Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. -- Merkitkää ylös, sihteeri!
Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja
emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi,
jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen
yksimielinen tuuma ja päätös.
Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa
on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan,
ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee
sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut.
Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on
ensimmäisenä "juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö".
Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti
vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen
piti se kysymys pohjustaa.
Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen
niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin
kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä
luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa
kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa
lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä.
Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus,
että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt
kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen
keskustella.
-- Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt
jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen
arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan
odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille
pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin.
Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän
vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana,
kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa.
-- Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, -- ettei olisi niin
jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin
puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee
tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen
vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven
puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat.
Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt
edes siellä!
Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella
kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään
olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen
tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan
vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että
"anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa.
-- Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm
hmm... ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin
raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi
säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli
osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella
mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian
pitkä keskeytys.
Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen
ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi
täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen
kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä
olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja
juoksemaan karkuun koko talostaan.
Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on
puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta
kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt
on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa
kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen
oli sen taivuttanut sivulle.
-- Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin
kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.
Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä,
että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta
purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin
kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän
lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja
lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun
luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin
rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo
ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa,
ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä".
Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.
Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut
ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila
kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä
ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte
oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella,
missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja
painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta
huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena
voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.
-- Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä
puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. --
Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä
jotain, mutta ei se siitään enää selvene!
Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen
äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori
herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.
-- Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut
erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä
istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää,
ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa
alussa oli vaivannut. -- Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika!
Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä
sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen
levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen,
mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. -- Ne eivät tienneet
oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää
kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin
sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun
oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause.
Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin
kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa
antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia
kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut
hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila
yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun
hytkäykseen.
Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen.
Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta,
ruotsalaista "metoodia", jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja
oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään
käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse
Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan.
-- Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin
sanottiin... ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika
paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi
siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä:
"herra puheenjohtaja".
-- Isäntä Jussilan puheenvuoro.
-- Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen
vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin
opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa
tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan.
-- Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia
mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. -- Heti
uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo
tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo...
-- Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta.
Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni.
-- Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän
hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. -- Mutta hyvää
rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle
tolalle.
Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan
hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.
Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun
pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas
tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.
Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet"
ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia
vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se
viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa
ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä
siinä sen tarkempia mittoja.
Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan
huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista
huolimatta.
-- Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle
miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä -- kun meillä ei ole vielä
sitä meeterimittaakaan...
Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista
suista: hs! hs!
-- Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos
se siksi tulisi, sanoo Mattila. -- Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta
naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi
ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin
siihen kylvän.
-- Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.
-- Kuralle ne panevat lehmänkin.
-- Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin
loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa
pujotteleida joukon lomitse ulos. -- Sinatöörikin istuu siellä ja te
häpäisette mehkallanne koko kokouksen.
-- Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa!
-- Eipä tiedä, sanoo toinen, -- koska on niin kauvan siellä viipyneet
minunkin maakirjani.
Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä
huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna.
Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin
vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää
puheenvuoroa.
Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa
suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän
tuottavaksi.
-- Syy on vaan siinä, sanoo hän, -- että talonpoikainen kansa on
niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se
tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys
vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin
ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin.
-- Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka
ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku
kuuluvasti.
Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen
ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron.
-- Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua,
sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli
jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista
viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen
voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty
sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin
keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon
annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi
asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä
auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra
kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska
kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa
paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja
oppimaan.
-- Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa
muuten nyt on oltu aivan hiljaa.
Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni
hiukan värähtäen:
-- Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne
kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani
on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä
kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen.
-- Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy
Kartano.
-- Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan
taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat
oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle.
-- Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa,
jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei
ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran
katseltu, mitä ne saavat aikaan.
Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka
kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään,
katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista
ja loukkauksista.
Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta
se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä
rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä
taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta
innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina
kaikki asiat sotkee.
Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi
kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle
seisomaan.
Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se
asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt
olikaan, ja hän selkähevosella toi.
Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille.
Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös
ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. -- Hänen piti tänä iltana
matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa
hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi.
Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas,
vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri
mitään.
Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon
emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä
tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle
tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he
kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli
tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi
siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita
ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat
he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden!
ja osoittivat kamarin oveen.
Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja
koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas
laskeutuva keltainen maantie.
Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja
siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä,
sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin
kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä
piikkiin pistettynä suuri pakka "Uusia Suomettaria", toisella puolella
samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla
oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen
kirjalaukku.
Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa,
että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin
silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä
näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja
pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja...
Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän
edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi
leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos.
Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi
haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta
saliin.
Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa.