Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muut

E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KUNNANMIEHIÄ

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa,

Werner Söderström,

1899.

1.

Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollut

pitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä heti

aamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimmin

keskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainen

hiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikään

yöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.

Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi,

mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt.

Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaa

ja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtä

tasaisena peninkulman matkan.

Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jo

miehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat ja

naama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa,

josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Ja

punaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkien

siellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin,

etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksi

piioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii ja

hankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muusta

karjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.

Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toiset

maasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksen

päätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.

Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa,

pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa

hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa

käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.

Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän

on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen,

valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo

paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän

kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin

hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta

kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että

silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin

siellä olisi jotain liikoja esineitä.

Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi

herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan

lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin

vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista

vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama

sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus

nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa

maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.

Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä

silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen,

laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton

päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan,

taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.

-- Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on

saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.

Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano

vielä etempääkään mitään näkyvän.

-- Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja

kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä

törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. -- Pannaan pystyyn

toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin

rakennuksen toiseen päähän.

Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan

melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla

sivutarkoituksella, että "nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni

sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään".

-- Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen

olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen

saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän

ulkomuodon. -- Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka

eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja

toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää.

-- Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput -- ja jos nyt Matti

ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee

kantaali!

-- Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan

isännän puhetta.

-- Se lupasi toimittaa ja sen piti toimittaa, vaan eihän siitä tule

koskaan mitään, vaikka se joka kohtaan nenineen tunkee. Hyvä mies

muuten, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mitä tästäkään nyt tulisi ilman

minua.

-- Eihän niistä näytä koko pitäjään muistakaan hommista tulevan kahta

kokoon --. Mutta miksei meidän isäntä ota sitä kunnantuomarinkin

virkaa, niin taitaisipa tulla asioista valmista, sanoi taas renki,

kurkistaen salkoa nostaessaan lakkinsa lipun alta isäntään, jota hän

tällaisen puheen tiesi aina hivelevän.

-- Hmm! Ehkäpä kyllä kävisikin asiat paremmin, virkkoi isäntä, niinkuin

mietteihinsä painuen.

-- Jo tulee Matti pölynä nummella, huusi samassa mies katolta.

Helpotuksen huokaus pääsi isännän rinnasta, jo oli kuin hänen päänsä

olisi kohahtanut pari tuumaa ylemmäksi pönkkäkauluksen sisästä. Tätä

hetkeä, tätä maanviljelyskokousta, joka hänen tilalleen nyt oli

tulossa, oli hän odottanut jo viisi vuotta, aina siitä saakka, kun

viimeinen sellainen kunnassa pidettiin. Ja nyt oli kaikki valmiina!

Itse oli hän kaiken valvonut ja hiuskarvalleen piti kaiken olla

kunnossa, niin että näyttää kehtasi. Kyllä kelpasi ottaa vastaan

naapuripitäjän ylpeitä rusthollareitakin, ja vaikka ketä tulkoon!

Kaikki oli käypä juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin: Talo liputettu,

rakennukset, pellot, kalut ja karjat, miehet ja hevoset ja isäntä

itse mallikelpoisessa kunnossa. -- Tämä se oli hankkiva hänelle arvoa

laajemmaltakin, ei vaan omassa kunnassa. Kyllä ne ovat aina muitten

pitäjien kokouksissa meitä morkanneet, mutta näkevätpähän nyt. --

Saadaanpa kohta lukea sanomissakin -- vielä tällä viikolla saadaan

lukea yli koko maaherran läänin -- ja ehkäpä Suometarkin mainitsee,

että on tälläkin kulmalla miehiä, jos johonkin tarvitaan, vaikkei

niistä ole tähän saakka tietty -- on Anton Jussila -- kuntakokouksen ja

maanviljelysseuran haaraosaston puheenjohtaja.

Hän alkoi kävellä edestakaisin sannoitettua käytävää päärakennuksen

edustalla, heilutellen keppiään ja hyräillen jotain.

-- Hoi, Tiina! huusi hän mahtavalla äänellä, seisattuen äkkiä ja

kääntyen tarhan puoleen päin. -- Viitosen saat juomarahaa, jos tulee

lehmistä palkinto! Hankaa niitä nyt vielä olilla, tee jauhoista juoma

ja pane parasta apilasta eteen.

Samassa ajoi jo Matti pihaan, hevonen läähöttäen, ja isäntä riensi

vastaan, mutta Matti ajoi suoraan tallin eteen ja alkoi päästää hevosta

aseista.

-- Antoihan se liput? huusi isäntä.

-- Niin kuka?

-- Pehtoori tietysti.

-- Sepä juuri ei antanutkaan --

-- Ei antanut! Se roisto! Ne herrat, ne ruunun rotat! Mistä me nyt --

ja tangot ovat jo pystyssä, ja -- mitä se konna sanoi?

-- Sanoi vaan, ettei niitä ruunun kaluja saa lainata ehdolla millään,

se seisoo reklementissä -- ei vaikka oma veli hakisi.

-- Kyllä minä niiden hunsvottien reklementit, huusi isäntä ja iski

kepillään ilmaa niin että viuhahti. -- Tulkoonpaskin vielä meidän

lammelle sorsia ampumaan.

Salon nostajat olivat jättäneet naulauksensa ja kuuntelivat korvat

pystössä isännän mehkaa.

-- Lyökää salko kiinni vaan että paukkuu, liput niihin pitää tulla

vaikka maa nielköön, huusi Jussila ja alkoi juosta puuhkuttaa

huoneeseen päin.

-- Elkää hätäilkö, ennätti Matti huutamaan jälestä -- onhan niitä

täällä ratasten korissa puoli tusinaa.

-- Mitä tulimmaisen juonta? Mitä sinä houkkailet, kun juuri sanoit

ettet saanut.

-- Enhän minä pehtoorilta saanutkaan, mutta lukkarilta sain. Onpa

mokomain tähden saanut ajaa retuuttaa koko yön, sanoi Matti, ja alkoi

astuskella pihaporttia kohti punaisen ja sinisen kirjava vaatemytty

kainalossa.

-- Paljon kuuluu tulevan näyttelyyn väkeä rautatietäkin, sanoi hän

antaissaan isännälle myttyä. -- Sanoi asemamies langalla tilatun

kymmenen hevosta, ja kuuluu tulevan sinatöörikin, mikä lie herra --

-- Mitä -- mikä? tiuskahti Jussila hätäisesti, silmät välähtäen, ja

astui kiivaasti askelen Mattia kohti pää vielä enemmän etukuukassa kuin

tavallisesti.

-- Mistä minä tiedän mikä se on, mitä ruunun herroja, sanoi Matti

melkein pelästyneenä -- mutta sinatööriksi sitä asemamies touhuissaan

sanoi, ja sieltä se Helsingistä päin kuuluu tulevan ja hevosen on

tilannut.

Isäntä pyörähti ympäri kantapäillään niinkuin nuori poika ja napsautti

sormiaan.

-- Ahaa, kyllä arvaan, sanoi hän. -- Hae Matti kaksi sileää

haasiariukua, pannaan liput portin pieliin myös.

Ja hän riensi kaulustansa kohennellen, ylenmäärin tyytyväisen, vaikka

vähän hämmentyneen näköisenä avoimesta lasieteisen ovesta sisään.

Mutta Matti seisoi ja katseli vielä hetken eteisen oveen, mistä

isäntä oli kadonnut hänen näkyvistään, ja kyhni niskaansa. -- Mikähän

siihen nyt meni? -- Ensin tutkasee tuimana -- sitten lauhtuu taas ja

pyörähtelee kuin tanssiin lähdössä --. Hän muisti sitten haasiariu'ut

ja alkoi kävellä katselemaan mistä niitä löytäisi, mutta mennessään

höpisi hän vielä: -- Sinatööri... sinatööri... pitääpä senkin kumman

vielä näkemän... mikähän lie.

2.

Muutamia naapuripitäjiä oli yhtynyt yhteiseksi maanviljelysseuraksi

toimeliaitten miesten hommasta, niinkuin tapana on ollut monella

muullakin kulmalla maatamme, ja suurimpana yllykkeenä siinä on

ollut noitten innokkaitten alkuunpanijain syvä harrastus "maamme

pääelinkeinon, maanviljelyksen, ja sen sivuhaarain kohottamiseen",

kuten sitä tavallisesti sanotaan. Ja niin on valittu toimikunnat

ja puheenjohtajat, kasöörit ja kirjurit, ja sitten vielä erikseen

haaraseurojen s.o. kuhunkin eri pitäjään toimikunnat esimiehineen

jne., on haettu valtionapua, kartutettu kassaa jäsenmaksuilla ym. ja

määrätty kaikille valituille virkamiehille palkkiota itsekullekin

vaivansa mukaan. Touhua siinä on ollut kovasti, jäseniä on koottu

seuraan, on pidetty kokouksia ja näyttelyitä, on kulettu ja hääritty

ja innostuttu. Mutta se vaivannäkö on ollut hauskaa, niinkuin ainakin

yhteisten ja uusien asiain hyväksi toimiminen, josta toivoo jotain

hyötyä lähimmäisilleen.

Anton Jussila -- tai niinkuin häntä ennen, kun ei vielä ollut isäntänä

talossa, yleiseen kutsuttiin: Jussilan Anttoo on ollut pitäjänsä

puuhaavimpia miehiä, mitä maanviljelysseuraan koskee, vaikkakin se jo

oli perustettu ennenkuin hän oli vaikuttavaan asemaan kunnassa päässyt

ja vaikka se kunnia häneltä puuttui, että olisi ollut seuran kulmakiveä

laskemassa.

Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi

huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies

vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.

Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton

Jussila, joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa,

oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon,

ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa

"ahvääreissä", kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa

varallisuuttaan -- joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin

päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin

johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen

ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa

tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli

pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä,

nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota,

joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.

Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin

maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa

pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa

verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta

välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta

yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin

kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.

Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut

äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit

eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja

kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja

saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta

särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä

siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä

poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa

muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka

istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn

lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä

kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.

Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun

olisi saanut olla rauhassa vaan.

Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle,

vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan

papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan

takseerauslista -- uudenaikaista komentoa -- tai sinä ja sinä

päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun

perustamisesta johonkin kylään -- jota joku intoilija oli ehdottanut

-- tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen

pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa

kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli

saatava selko ja lyötävä vastaan.

Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. "Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat

siellä mitä tahtovat", äyhähti moni, "eihän niiden kanssa köyhän auta

muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea

oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu." Tai "pankoot

nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna

kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin."

Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla.

Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa

olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty

suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.

"Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä

eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi",

päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.

Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut,

muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa

perinpohjin uudestaan, "ajanmukaiseen kuntoon", rakennettiin kouluja,

siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään

moninkertaisiksi.

Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka

nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä

kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se

vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei

niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan

"rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa",

niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä

osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja

päätettiin, että "kyllä niillä on keinoja".

Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton

Jussila. Hänen tapansa olikin sanoa, että "siksi ne menojen suuruutta

valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä". Hän pyrki eteenpäin

minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä,

oli ostanut itselleen "Arrheniuksen maanviljelysopin", jota tarkasti

tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa

sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain

tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän

aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se

johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero

sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti

yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti,

joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska

nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta,

tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta

oli naapurien kesken hupaisa jutella.

Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas

vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon,

vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.

Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka

seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva

paikka.

Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila

hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän

laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena

jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa,

niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan

suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa

pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen

talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.

Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut

Jussilaa.

Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa

kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan

löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän

muille isännille naurahdellut, että "minkä selvän tuollaisella maalla

saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka

miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta

oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä

niinkuin juustoa!"

Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja

hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän

sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden

pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. -- Ja

siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä

kuntoon.

Ja nyt se nähtiin.

3.

Jussila oli mietteissään Matti rengiltään kuulemansa uutisen johdosta

juuri vetämäisillään auki ovea omaan kamariinsa salin sivussa, kun

keittiön puolelta, asuntapäästä rakennusta, kuului äänekästä naurua ja

hän jäi kuuntelemaan.

-- Mitähän ne nyt siellä? Olisi tästä sanottava emännällekin, tuumi hän.

Siellä oli touhua ja tulista kiirettä keittiönkin puolella, sillä

juhlapäivällinen oli talosta tilattu maanviljelyskokoukseen tulijoille,

ja mistäpä sen muualta saikaan.

Rasvan ja leivosten käryssä hyöri siellä emäntä ja vartavasten tilattu,

ammattiinsa perehtynyt keittäjä sekä iso joukko muita apulaisia, sillä

olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja

niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa.

Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää

puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa.

-- Mitä te siellä kakotatte?

-- Mitä me... hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä.

Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha

ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se

Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta

sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun

juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että

ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan

myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina

niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan

tulee palkinto.

-- Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana,

vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään

ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää

emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat

kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää.

Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja

hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran

teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen.

Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton

tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen

lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli

seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana.

Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan

vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään

pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa.

-- Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi

ajatellen kokonaan muuta.

-- Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. -- Voitko

pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi?

-- Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa,

kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen

kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa

lyhyempi matkakin.

-- Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen.

-- Mistä sinä kuulit?

-- Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja

eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle.

Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin

olisi varonut sivulta kuulijoita.

-- Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se

oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen

juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä

tälläkin kulmalla tiedetään.

-- Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla

missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään

sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä

hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja

kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista

ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti

lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa

toimensa.

Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä

mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin

edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja

siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla

liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse

keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi

lehdoilla koristetussa navetan parvessa.

Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain

tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista

kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli

Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä

julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut "pohjustaakseen"

kysymyksen "juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen

mukaisesta käyttämisestä". Hän oli silloin itse ehdottanut tämän

kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain

kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli

mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli

sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä

häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta.

Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja

katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli

pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana

ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen

muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä.

Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät

"karttaa" käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta

vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa

ulkoa.

Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko

se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa

esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei

ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran

piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada

nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei

juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. -- Oli

rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa

vielä koitua monta etua.

-- Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea

olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa

puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla,

kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja

tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun

ne joulunpyhinä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon

päivänä pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat

hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli

käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään.

Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa

maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa

pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies

valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt

olivat olleet pienempiä asioita.

Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut

olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen

ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi

muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse

juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun.

Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta

puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli

tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle

tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut

pelko, että jos ei onnistuisi.

-- Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen,

pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään

ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita

ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän

keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien

ja sylästen.

4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien

riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo

alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui

yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan

olleet sellaisia "tuuliviiriä" nähneet, ja nyt suuressa parvessa,

avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä

Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla

ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa

tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin

nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti

jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura

kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät

nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen

hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja

siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi

julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin

maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan

raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin

ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen

perässä.

-- Kyll' on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

-- Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin,

huomautti toinen.

-- Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä

joukosta. -- Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään,

ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka

ne kitisee.

-- On ne koreat, punaista ja valkoista.

-- Ja sinistä, etkö näe?

-- Sopii ne noin suuret suureen taloon.

-- Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne

kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

-- Mikä juhla?

-- En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

-- Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

-- Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä

rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset

sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat,

kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja

sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin

tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata

iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

-- Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

-- Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

-- Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

-- Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

-- Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä

juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. -- Ja kuuluuhan

sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

-- Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin

kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi

portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja

alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että

mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

-- Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi

hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan.

-- Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden

puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan

päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät

olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni.

Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli

sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä

hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan

määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla,

tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

-- On sinne mentävä, päätettiin. -- Ja menkööt väetkin. Kuka sen

Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän

se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä

ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset

hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä

paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja

sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen

viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut

parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla

hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan

taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt

paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että

saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi.

Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä

sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin

lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana

moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan

vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, "risamekkoja", muuttamaan

ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja

tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan

pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse

Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja,

johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen.

Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen

oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja

portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu,

sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä

jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan,

käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut,

ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit

pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli

häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi

oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan

niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan

vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä

hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin,

ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen,

katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa

vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan

Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan

asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta

isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin

Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin

nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari

hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja

tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän

miehille kehunut kuinka monta säkkiä "tuomaan kuonaa" heillä kulloinkin

kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä

lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa

sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä

puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa

isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

-- Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin

haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti

urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä

lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee

päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

-- Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää

istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän

emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen

notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo

juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa

takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän

seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen

vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain.

Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

-- Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin

ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät

sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

-- Onko Tiina siellä?

-- Täällä on, vastataan.

-- Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä,

punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

-- Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta

onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, -- onhan sitä

hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä

minulle pullo limunaatia ja lasi... tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja

alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen

seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.

5.

Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole

paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä

pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä

jommoinenkin joukko.

Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten.

Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan

ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne

asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin

voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille

pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja

toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on

astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa

olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan

päivän kuluessa.

Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta,

katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin

näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä.

Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston

toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä

järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain

kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan

isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin.

Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle

ensin saamaan jotain virkistystä.

Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät

välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken

ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät

ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja

kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä

tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä

kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko

kokouksen menestys.

Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen

jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet

housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen.

-- Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin

se on asetettu?

-- Tietysti, kun se kerran on asetettu.

-- Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen

pöytäliinansa. Siellä on siitä riita.

-- Onko meidän emäntä siellä?

-- Ei ole.

-- No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot

siellä sitten parhaansa mukaan.

Samassa juoksee Matti puheille.

-- Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo

ettei se rattaissa pysy?

-- Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti.

Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun

korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta

rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä

esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat

kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa.

Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä,

kartanonomistajia ym.

-- Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.

-- Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla.

-- Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää

tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on

rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti,

ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi

joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä

miten olla kuin elää.

-- Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa

puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole

joutunut kokonaan hunningolle.

Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja

tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille

herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se

"kapulakielensä" ensimmäisenä.

Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan

-- se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse

osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin

puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten

niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata".

Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka

olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella

Jussilaan.

Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se

tulee sinatööri.

Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon

samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas

ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä

lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.

Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän

vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa

tuojalle kyytirahan.

Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin

tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän

näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat

hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia".

Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän

mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla

valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä

vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös

maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa

samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle,

ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen

korvan ole sallittu kuulla.

Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka

vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman

ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on

aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen

sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään

vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä

puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin

tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet

ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee,

että koittaa se kerran minunkin vuoroni.

-- No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla

äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen

kanssa sievään palloon.

Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen,

kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen,

ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.

-- Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla

S:llä, -- sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon

kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen

merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin

muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.

Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat

siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut

käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt

sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja

sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:

-- Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies

Anton Jussila.

Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan,

kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan

suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan

hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja

työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin

päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.

-- Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi,

työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.

Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän

kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla

silmälasiaan kohennellen.

Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin

sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein

koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka

vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja

tiesivät mitä tuleman piti.

Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin

taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos

rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle,

löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui

kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan.

Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti

huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa

pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat,

toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä,

korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin,

jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten

rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat

aivan.