ja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan
itämaisen kaupan pesäpaikaksi.
Damaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan
pääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.
64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon
johdannon alla, Damaskun.
Ei kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin
ja hän asui "kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi". Ja hän oli kolme päivää
näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.
Wihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka
laski kätensä hänen päällensä ja sanoi, "rakas veljeni Saul! se Herra
lähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit),
että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Ja
hänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä
hetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.
Munkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin
Ananiaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali
laskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.
Kristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian
kokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.
Seitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin
iso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan
jälkeen.
Kristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes
muhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin
paikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset
Damaskun.
Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa
kaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.
Täältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan
aina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle
Indus-virran Himalaja vuorelle asti.
Damaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi
ja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli
mahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein
Saracenien edessä.
Monta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän
valtansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli
Aasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo
hurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa
ja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta.
Tamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan
tasalle ja asukkaat teurastettiin.
Tuon komean kaupungin rikkaus ja loistoisuus katosi yhtenä päivänä.
Kaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix
häviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui,
tuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.
Wielä luetaan Damaskus kuuluvaksi Turkkilaisten valtakuntaan.
Sillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut
"mailman vanhimman kaupungin."
Tällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi
kesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena
tuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti
417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset
heidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien
valtaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.
Nykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa
seitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.
Kaikkein näiden mullistusten aikana on kaupunki kukoistanut.
Omituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista
ole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista,
Ninivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri
ollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat
vähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten
peitossa.
Wuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa
Damaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.
Monta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja
kaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat
lukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän
kristillisyyden päätotuuksia.
Me tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme
matkaan taas maanantaina 21:ntenä.
Sunnuntaina jätti Turnbull meidät "hyvästi" ja matkasi suorinta tietä
Beirutiin.
Me kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin
huoneessa.
Yhdeskolmatta Luku.
Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.
Samaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan
prinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin
istutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä
prinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän
oli vaikea päästä pois.
Me ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme
pian Anti-Libanonin vuorille.
Tie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen
vaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva
töyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian
rauniot.
Matkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle,
nähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja
vilppaine virtoineen.
Tällä paikalla sanotaan Muhamedin ensi kerran nähneen Damaskun.
Hämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän
hevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.
Hän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin
taivaallista paratiisia, vaan en maallista.
Paratiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja
kasvullisuus keskellä elottomia erämaita.
Tämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden
jo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei
kenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: "eikö Akanan
ja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat."
Matkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.
Pharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme
nyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.
Lähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme,
niin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen
syrjään päin.
Matkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme
sentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan
kylään.
Sillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän
kauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki
minulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa
ja sokuria.
Me istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi
kuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme
virkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin
sukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.
Me kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten
kukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme
iltapuolella päivää.
Wuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat
ne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan
harjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa
pilvi.
Tijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta
pursuaa täällä kalliosta.
Lähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa
ymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä
reunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä
jumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.
Tijeh muistutti mieleen Jordanin lähdettä lähellä Baniasta.
Tuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka
kahden puolin kaunistivat rantoja.
Syötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme
matkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.
Illalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään,
joka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle
suurelle tasangolle.
Harjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat
useampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi
peittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn
ajamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte
virvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.
Näitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden
ympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.
Zebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu
silkin-viljelyksestä.
Lakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat
kukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.
Seuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin
harjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian
lakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja
Anti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin
juurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja
suuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin
muinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat
raketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman
temppelirakennuksen eri osiksi.
Yksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja
kolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren
temppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat
täällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.
Kuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä
tietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät
temppelit rakettiin.
Temppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla
pylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan
verrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.
Parhaiten säilynyt näistä temppeleistä on tuo Jupiterille pyhitetty.
Pylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä
ovat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia
kallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka
näitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä
keinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.
Baalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on
tunnettu hurjuudestaan.
Tuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät
nuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.
Noiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme
ja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden
jättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja
kauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain
vuolemassa kivessä.
Illalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia
oli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein
hävityssota, raivosi Libanonilla.
Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä.
He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät
joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät
ja paeta kotia.
Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli
Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä
ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me
heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme
Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.
Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna
matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.
On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja
että täälläkin veri vuosi virtana.
Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla
Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän
karavani saapui itse Libanonin juurelle.
Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa
läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.
Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme
illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee
Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee
vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.
Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että
Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet
pyytämään uskolaisiansa avuksi.
Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan.
Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta,
niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.
Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli
vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty
pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.
Libanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön,
joka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin
aikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.
Me ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön
ja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.
Ikivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja
sanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden
ikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista
kumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.
Libanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja
näitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.
Noiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla
ikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat,
jotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen
suloisiksi.
Illalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on
rakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson
toisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä
toisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa,
tarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi
tiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä
ja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.
On jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään.
Länteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas
Wälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko
laksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla
seinillä varustettu uurros.
Semmoiseen laksoon olimme me nyt pystyttäneet telttimme.
Siellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas
lumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana
vahtona.
Näiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä
väkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa
Wälimeren rantaa kohden.
Me sivusimme useampia tämänkaltaisia laksoja matkallamme Beirutiin.
Damaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden,
kunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja
ratsastimme lounaan päin.
Hasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa
leirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me
havaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain
katselijaimme joukossa.
Kaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon
päälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä.
Sitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin
kibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin
kautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella
itämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.
Kun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat
muuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui
täydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki
sen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä;
meidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja
tuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi
kuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään
Europalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.
Me pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin
hätäpikaan ja me läksimme matkaan.
Ympärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me
ehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän
kauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.
Laksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta
lähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta
ja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan
kylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä
erinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria
kallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä
jyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme
lähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä
Afkaa.
Meidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan
sanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin
puolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme
päättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa,
rupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme
mennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden
uppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen,
että miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä
matkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille,
huutaen täyttä kurkkua.
Me ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata
ylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän
tahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.
Kun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat
kaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan
jotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha
on tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun
aikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme,
suorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä
sydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää
minua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen
kättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.
Ala-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on
viehättävin kaikista Libanonin virroista.
Se kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa
ylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.
Lähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot
särkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria
äkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia
putouksia toinen toisensa viereen.
Sitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain
kasvullisuus kaunistaa sen rantoja.
Me kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka
luonto oli tehnyt kallionlohkareista.
Näky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla
oli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava
vedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty
Sunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me
katselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean
huipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain
vuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja
kirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: "tämä on
minun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat".
Täällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka
pohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja
täyttäen lakson vetensä kohinalla.
Me näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä
myöten ja enensivät virran vettä.
Ihan päälähteen vieressä on muutamia Venus-temppelin raunioita.
Lähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota
epätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle,
milloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme
koskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui
jonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä
penkereitä ja tuuheita istutuksia.
Iltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi
väkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli
kumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän
sillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.
Me kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa
siltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava
kivenhakkaaja sen vuollut.
Kun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja
tavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä,
emme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me
erosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei
Ali tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja.
Meillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät
miehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja
kuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.
Yksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas
muulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta
kohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison
veitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa,
nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun
me kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä,
pani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.
Me pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme
taas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa,
pelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.
Koska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman
muonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa
sopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides
lupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin
toivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.
Tämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät
näitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää
ympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.