viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen kanssansa. Kahdentoista vuoden
vanhana jätti Jesus Nazaretin, mennäksensä vanhempainsa kanssa
Jerusalemiin Pääsiäisjuhlalle, ja kun hän siellä temppelissä oli
todistanut totuuden opettajille, niin että kaikki, jotka hänen kuulivat
hämmästyivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa, ja kun hänen
vanhempansa täältä vihdoin löysivät hänen, niin meni hän alas heidän
kanssansa ja tuli Nazaretiin ja oli heille alamainen. Ja Jesus menestyi
viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.
Näin kuuluu raamatun kertomus niistä tapauksista, jotka ovat
tapahtuneet Nazaretissa ja jotka ovat tehneet tämän vähäpätöisen
kaupungin niin kuuluisaksi. Täällä ilmoitettiin Jumalan Pojan
syntyminen hänelle, joka oli synnyttävä Hänen ihmisen pojaksi,
täällä mainitsivat enkelein kielet ensimäisen kerran Jesuksen nimen
ja sen merkitys sanottiin olevan: "hän on vapahtava kansansa heidän
synneistänsä".
Eräs matkustaja lausuu Nazaretista näin: "Kuinka usein on Vapahtaja
lapsuudessaan juoksennellut näillä kaduilla? Kuinka usein on hän
varmaankin seurannut äitiänsä lähteelle? Kuinka usein on hän
rauhallisina iltahetkinä istunut vanhempainsa kanssa heidän asuntonsa
katolla, niinkuin näillä seuduilla tapa on? Kuinka usein on hän
käyskennellyt näillä vuorilla, astellen jumalallista kutsumustansa ja
keskustellen tuttavallisesti Isänsä kanssa?"
Melkein samankaltaisia kysymyksiä heräsi meissä sinä päivänä, jolloin
telttimme seisoivat pystytettyinä lähellä Nazaretia ja kun nuo
muistorikkaat kukkulat joka taholta ympäröitsivät meitä.
Kahdesti mainitaan evankeliumeissa, että Jesus matkoillaan
pyhässä maassa kävi kotiseuduillaan, sitte kuin hän oli alottanut
opettaja-virkansa.
"Ja hän tuli Nazaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa
jälkeen sapatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan. Ja hänelle
annettiin Esaian prophetan raamattu. Ja kuin hän raamatun avasi, löysi
hän sen paikan, kussa on kirjoitettu: Herran Henki on minun päälläni,
sentähden on hän minun voidellut ja lähettänyt saarnaamaan köyhille
hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille
lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen
saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta". Sitten selitti hän
tämän raamatun paikan ja sanoi sen tarkoittaman häntä itseä, lausuen:
"tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty". Hän todisti vielä tätä monesta
muusta paikasta, mutta sai lopuksi itse tuntea sen sananparren
totuuden, jonka hän tässä synagogassa lausunut oli: "ei yksikään
propheta ole isänsä maalla otollinen", sillä Nazaretin asujamet eivät
kauvemmin tahtoneet kuullella hänen terveellisiä sanojansa, vaan
"kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihaa täyteen, koska he nämät
kuulivat, ja nousivat ylös ja ajoivat hänen ulos kaupungista, ja
veivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka päälle heidän kaupunkinsa
rakettu oli, syöstäksensä häntä alas; mutta hän kävi ohitse heidän
keskellänsä ja meni pois.
"Kun Jesus toisen kerran kävi Nazaretissa, sai hän kärsiä samaa
malttamattomuutta ja mielen hurjuutta, vaikk'ei niin väkivaltaisella
tavalla kuin ensimäisellä kerralla: ja hän läksi sieltä ja meni isänsä
maalle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja kun sapatti
tuli rupesi hän synagogassa opettamaan; ja monta, jotka kuulivat,
hämmästyivät, sanoen: kusta tällä nämät ovat? ja mikä viisaus hänelle
annettu on, että myös senkaltaiset väkevät työt hänen kättensä kautta
tapahtuvat? Eikö tämä ole se seppä, Marian poika, Jakobin ja Josen
ja Judan ja Timonin veli? eikö myös hänen sisarensa ole tässä meidän
kanssamme? ja he pahenivat hänessä".
Nazaretissa on suuri Romalaiskatolinen luostari, johon kuuluu koko
joukko korkealla muurilla ympäröittyjä rakennuksia. Pyhin paikka tässä
luostarissa on eräs luola, jossa munkit sanovat Marian ilmestyksen
tapahtuneen. Tässä luolassa, joka on 25 jalkaa pitkä ja 10 jalkaa
leveä, näytetään paikkaa, jossa Maria seisoi kuullellen enkelin
tervehdystä, ja sekin paikka, jossa enkeli ilmestyi. Kappaleen matkan
päässä tästä luolasta näytetään Neitsyt Marian kyökkiä, erästä pitkää
siivotonta vuorenkoloa.
En voi tässä olla kertomatta erästä Romalais-katolisen kirkon
eriskummaista uskonkappaletta, joka koskee tätä paikkaa. Sanotaan
nimittäin että ilmestyksen luolan edessä ja lähellä Marian kyökkiä oli
maja, jossa hän asui ja jossa hän otti vastaan enkeli Gabrielin.
Kun Muhamedilaiset valloittivat Palestiinan ja ajoivat kristityt pois
joka paikasta, veivät enkelit tämän majan pois uskomattomain käsistä ja
laskivat sen ensiksi vuorille lähellä Fiumea Dalmatiassa ja kuljettivat
sen sieltä sittemmin Loretton vuorelle Italiassa, jossa se nyt vielä
seisoo ja on se paikka Europassa, jossa pyhissä vaeltajia runsaimmin
käy. Paavi Leo X:s teki tämän tarinan uskonkappaleeksi bullalla, joka
tuli ulos vuonna 1518.
Eräässä toisessa paikassa näytetään tässä kaupungissa Josephin
"työhuonetta", kappelinkaltaista rakennusta, joka on Romalaisen kirkon
oma. Siellä nähdään vanhan muurin jäännöksiä, joiden sanotaan olevan
niiltä ajoilta, kuin Joseph täällä työskenteli.
Seuraava paikka, johon matkustaja viedään, on niin kutsuttu Mensa,
Christi-capelli (Kristuksen pöydän kappeli). Tämä kappeli on pienoinen
suoja, jossa nähdään pöydän kaltaiseksi muodostettu kallio. Tarun
mukaan — "traditio continua et nunquam interrupta," (ainainen ja
järkähtymätöin taru), joka latinalainen lause on kirjoitettu seinään
— on tämä sama pöytä, jossa Jesus ja hänen opetuslapsensa niin usein
söivät niinhyvin ennen kuin jälkeen ylösnousemisen.
Myöskin näytetään täällä synagogaa, jossa Jesus puhui Nazaretilaisille,
kun he vihastuneina ajoivat hänen pois ja veivät hänen jyrkälle vuoren
reunalle, jota vuorta myöskin näytetään, mutta se on liian kaukana,
ettei se voi olla oikea.
Idän puolella kaupunkia on Kreekkalainen kirkko. Pyhin paikka tässä
kirkossa on syvä kallionkolo, josta pursuaa kirkas lähde, nimeltä
Neitsyt Marian lähde. Täällä, niin sanoivat kreekkalaiset munkit,
oli Maria vettä noutamassa, kun enkeli ilmaantui hänelle ja ilmotti
Jesuksen syntyvän. He ovat sentähden tälle paikalle rakentaneet
heidän "Marian ilmestys-kirkkonsa" ja jonkun matkan päässä näkyy
tuo latinalainen luostari, jossa Romalais-katoliset väittämät tämän
tapauksen tapahtuneen, ja on tämä seikka vielä riidan aineena näiden
molempain kirkkojen välillä.
Wähän matkaa ulompana Kreekkalaista kirkkoa on lähde, josta Nazaretin
asukkaat saavat vetensä. Wesi pursuaa vähäisestä reiästä maassa, niin
että vedennoutajat ainoastaan yksi erältään voivat täyttää astiansa.
Tämän tähden on täällä joukko naisia kokopäiväkauden klo 4:stä aamulla
klo 12:teen yöllä ja harvoin saa nähdä niin paljo kauniita kasvoja
yhdellä paikalla koossa, kuin täällä; sillä Nazaretin väestö on
tunnettu kauneudestaan.
Sen illan, jonka viivyimme Nazaretissa, vietimme L. ja minä erään
lähetyssaarnaaja Zellerin luona, joka asui tässä kaupungissa. Hän oli
nainut pispa Goleatin tyttären ja meillä oli kirjeitä ja terveisiä
hänelle ja hänen vaimollensa Jerusalemista. Heidän iloisessa kodissaan
mietimme sangen hupaisen illan.
Kun palasimme leiriimme, valaisi meidän tietämme Nazaretin vuorilla
välähtelevät ihanat ukkosen leimaukset.
Nazaretissa olimme tavanneet erään nuoren Amerikalaisen, h:ra
Turnbull'in, jonka jo Jerusalemissa olimme tulleet tuntemaan ja
joka oli seurannut meitä matkallamme Kuolleelle merelle ja Jordanin
virralle. Hän oli päivää ennen saapunut Nazaretiin, ja kuultuansa
ettemme vielä olleet menneet, päätti hän odottaa meitä, saadaksensa
meidän seurassamme pitkittää matkaa Damaskuhun.
Hän kertoi meille kohtauksen matkastaan, joka helposti olisi
voinut tuottaa hänelle kuoleman. Hän oli ensin matkannut erään
nuoren maanmiehen kanssa, mutta tämä oli niin tuimasti sairastunut
Jerusalemissa, ettei hän uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle
retkelle läpi Palestiinan, vaan matkasi Joppeen, mennäksensä sieltä
sitten höyrylaivalla kotimaallensa. Turnbull jatkoi matkaansa nyt
yksinään tulkkinsa ja miestensä kanssa.
Kun hän ja tulkki ynnä kaksi turkkilaista sotamiestä, jotka hän oli
ottanut vartioiksensa, eräänä iltana olivat luopuneet miehistä, jotka
kuljettivat muuleja, käydäksensä katsomaan jotakin tien syrjässä olevaa
paikkaa, kävivät he harhaan eivätkä tietäneet missä olivat. He tulivat
vihdoin erääsen kylään ja kun he ulkopuolella kylää tapasivat miehen,
kysyivät he häneltä, tokko lähitienoilta löytyi jotakin lähdettä. Hän
tarjousi nyt viemään heitä lähteelle, jonka jälkeen mies ynnä yksi
sotamiehistä läksi noutamaan vettä ja Turnbull tulkin ja tuon toisen
soturin kanssa jäi odottamaan samalle paikalle, jossa ensin olivat
seisahtaneet. He riisuivat hevosensa ja päästivät heidän läheiselle
laitumelle.
Wähän ajan perästä saivat he nähdä suuren joukon miehiä, kaikki
varustetut pitkillä pyssyillä, tulevan täyttä vauhtia ulos kylästä ja
karkaavan suoraan heitä kohden. Nämät miehet piirittivät heidät ympäri
tiheässä ryhmässä, tähtäsivät heitä pyssyillänsä ja kirkuivat voimainsa
perästä.
Tulkki ja sotamies olivat jähmistyä pelosta, ja tuskin saattoi tulkki
hämmästyksissään vastata, kun Turnbull kysyi häneltä mitä miehet
tahtoivat. Wihdoin vastasi hän kumminkin: "me olemme kuoleman omia
kaikki kolme, he tulevat ampumaan meitä, sillä he luulevat Turkin
hallituksen lähettäneen meidät kiskomaan sotamiehiä, ja luulevat
meidän ottaneen sen miehen, joka oli mennyt tuon toisen soturin kanssa
noutamaan vettä". Turnbull käski hänen sanoa heille kuinka asian laita
oli, mutta joko kirkuivat he liian suuresti, etteivät kuulleet tulkin
sanoja, taikka ei osannut hän oikein puhua heidän murrettansa.
Sillä aikaa tähtäsi kuitenkin enemmän kuin 30 pyssyn piippua Turnbullia
kohden; hän tunnusteli nyt vyötänsä, jossa hän tavallisesti säilytti
revolveriansa, mutta onneksensa oli hän sinä päivänä unohtanut
revolverin pistoolin koteloon, joka oli hevosen selässä, ja hänen
hevosensa käveli nyt laitumella hyvän matkan päässä tästä. Kun Turnbull
tämän havaitsi, sieppasi hän pistoolin sotamiehen vyöltä, mutta se oli
lataamatta.
Tällä tavoin huomattuansa ettei hänellä ollut mitään millä itseänsä
puolustaisi, istui hän maahan kivelle niin levollisen näköisenä kuin
mahdollista ja jatkoi illallis-atriaansa, jonka hän jo oli alottanut,
ennenkuin nämät kutsumattomat vieraat olivat tulleet häiritsemään häntä
niin epäkohteliaalla tavalla. Kaiken tämän aikaa tähtäsivät pyssyt
häntä, eikä hän tietänyt minä hetkenä paukahtaisi.
Mikä häntä enimmästi huoletti, sanoi hän olevan sen seikan että,
jos hän seuralaistensa kanssa tulisi ammutuksi, hän katoisi ihan
kuulumattomiin ja hänen omaisensa eivät milloinkaan saisi tietää missä
ja millä tavalla hän oli kuollut.
Kun tätä tuskallista tietämättömyyttä, tätä silminnähtävää hengenvaaraa
oli kestänyt hetken aikaa, joka meidän ystävällemme tuntui sanomattoman
pitkäksi, näkyi viimeinkin etäällä tuo toinen sotamies sen miehen
keralla, jonka kylän asukkaat luulivat petollisella tavalla tulleen
ryövätyksi. Kun he taas saivat nähdä hänen vahingoittamattomana,
nostivat he paikalla lasketut pyssynsä ja näyttivät häpeevän tekoansa.
He pyysivät Turnbull'ilta anteeksi ja sovittaaksensa erehdystänsä,
pyysivät he, kun olivat kuulleet hänen eksyneen, että hän viipyisi
yötä heidän kylässänsä, ja valmistivat hänelle sian moskeiassa, joka
todellakin osoitti suurta ystävällisyyttä Muhamedilaisilta kristittyä
kohtaan.
Seitsemästoista Luku.
Nazaretista Kapernaumiin.
Perjantaina Toukokuun 11 päivänä jätimme me aamulla varhain
muistorikkaan Nazaretin ja vähän aikaisen ratsastuksen perästä
saavuimme tuolle suurelle Esdraelonin lakeudelle, joka Nazaretin
vuorilta ulottuu monta peninkulmaa kaakkoista ilmaa kohden.
Ratsastettuamme muutamat tiimat pitkin tätä lakeutta etelää kohden,
tulimme paikalle, jonka nimi on El-Fuleh. Paikka on nykyään
asumaton, niinkuin melkein koko Esdraelonin avara lakeus. Me näimme
täällä eräällä isolla ja korkealla maatöyräällä vanhan, aimollisen
linnoituksen rauniot.
Täällä, lukijani, mahdamme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme tätä
lakeutta ja johtaaksemme mieleemme mitä on tapahtunut, mitä sotia on
taisteltu tällä avaralla kentällä.
Esdraelonin lakeus — myöskin kutsuttu Jisreelin lakeus, joka muinoin
oli tunnettu Megiddon nimellä erään virran jälkeen, joka tästä kulki
läpitse — tämä lakeus on Jordanin lakson perästä suurin lakeus
Palestinassa. Se tekee ison epäsäännöllisen kolmikulman, jonka itäisenä
kylkenä ovat Jeninistä etelässä Taboriin pohjoisessa ulottumat vuoret.
Lakeuden pohjoisena rajana ovat Galilean vuoret, jotka Taborista
ulottuvat lounaan päin vähän matkaa sivutse Nazaretin, jossa ne yhtyvät
Samarian vuoriin, ja ovat nuo viimeksi mainitut vuoret lakeuden
eteläisenä rajana.
Itään päin lähtee tästä lakeudesta useampia isoja laksoja, jotka
yhdistävät Esdraelonin Jordanin lakson kanssa. Länteen päin menee eräs
lakso täältä tuolle ennen mainitulle S:t Jean d'Acre'n lakeudelle;
tämän lakeuden läpitse juoksee tuo kuuluisa Kisonin oja Wälimertä
kohden, kostutettuansa ensin osan Esdraelonin lakeutta. Ainoastaan
kuudes osa tätä suurta lakeutta on viljelyksellä ja nuo kylvetyt sarat
näyttävät kuinka oivallista maalaatua tämä on ja kuinka runsaan saaliin
se voisi antaa taitavalle ja ahkeralle maanviljeliälle.
Kuitenkin ovat ihmiset vaan ikäänkuin poikkeuksena toimittaneet täällä
rauhallisia askareita, he ovat enimmästäin käyttäneet Esdraelonin
ihanaa lakeutta vaan silloin, kuin he kokoontuneissa joukoissa ovat
käyneet teurastamaan toinen toisiansa.
Tämän lakeuden poikki kulki Jabin, Kananealaisten kuningas, voitollisna
sotajoukkonsa ja yhdeksän sadan rautavaunuinsa kanssa ja vaivasi
Israelia tylysti kaksikymmentä ajastaikaa. Wihdoin vapautti Herra
Israelin näistä heidän vihollisistansa Deboran ja Varakin kautta, jotka
Israelin miehillä löivät tällä lakeudella lähellä Taboria Sisseran,
Jabinin sotapäällikön, vaunuinensa, miehinensä. Täällä veisasivat
sitten Debora ja Barak Herralle tuon tunnetun ylistysvirren, joka
loppui näillä sanoilla: "Kaikki sinun vihollises niin hukkukoon, Herra!
Mutta ne kuin sinua rakastavat, olkoon niinkuin ylöskäypä aurinko
voimassansa".
Midianitat, Amalekitat ja "ne itäiseltä maalta" ovat ryöstäneet ja
raastaneet tätä lakeutta ynnä koko maata, kun he tulivat laumoinensa
ja majoinensa, niinkuin suuri metsäsirkkain paljous, että sekä he että
heidän kamelinsa olivat lukemattomat; ja tulivat hävittämään maata.
Seitsemän vuotta vaivasivat nämät viholliset Israelia, kunnes Herra
Gideonin kautta ihmeellisellä tavalla ainoastaan kolmella sadalla
miehellä löi Midianitat, jotka olivat sioittaneet itsensä tähän laksoon
lukemattomana joukkona "niinkuin santa meren rannalla paljouden tähden".
Täällä sotivat Philistealaiset Israelia vastaan, ja Syrialaiset
matkustivat useat kerrat sotajoukkoinensa yli tämän lakeuden.
El-Fuleh, tuo raunioiksi rauennut linna, jossa nyt olemme, tuli hyvin
kuuluisaksi ristiretkein aikana; täällä taisteltiin usein tuimasti;
paikkaa kutsuttiin silloin Fabaksi.
Huhtikuussa vuonna 1799 oli tällä kentällä verinen taistelu
Turkkilaisten ja Franskan armeijan välillä, jota jälkimmäistä johti
Napoleon.
Yksi alapäälliköistä, Kleber, läksi Nazaretista joukkonsa kanssa
hätyyttämään Turkkilaisten leiriä. Wiholliset ennättivät kuitenkin
hänen yrityksensä tyhjäksi tekemään, sillä 15,000 turkkilaista
hevosmiestä ja yhtä paljon jalkaväkeä marssi kentälle ja eteni aina
El-Fuleh'en asti. Kleber asetti heti pienen armeijansa neliskulmaan ja
sioitti tykistön sivuille. Tuskin oli armeija ehtinyt saamaan asemansa,
kun jo Turkkilaisten tiheät ratsuparvet tulla tulvasivat, kuin kaikki
hävittävä myrsky, yli lakeuden, yhdellä hyökkäyksellä tallataksensa
tämän mitättömän joukon hevostensa kavioin alle.
Franskan kokeneet sotilaat ottivat vihollisiansa vastaan hyvin
tähdätyillä laukauksilla ja koko joukko päälleryntääviä Turkkilaisia
syöksyi maahan, niin että kaatuneitten ruumiit viimein olivat ikäänkuin
muurina, jonka takana tuo pieni urhollinen joukko kokonaista kuusi
tuntia puolusti itseänsä vihollisten suurta enemmistöä vastaan.
Wihdoin tuli Napoleon itse paikalle hevoisväen ja franskalaisten
osakuntain kanssa. Korkeuksilta, jotka ympäröivät lakeutta, näki hän
sotureinsa aseman ja huomasi, heti, miten paras oli päälle hyökätä.
Hän lähetti kenraali Letourcq'in hevosväen ja kahden kanunan kanssa
hätyyttämään Mamelukkeja, jotka seisoivat varajoukkona lähellä Jeniniä.
Muilla joukoillaan ryntäsi hän vihollisen kylkiin, sillä aikaa kuin
Kleber uskaliaalla parvellaan ahdisti keskustaa.
Turkkilaiset tulivat sillä tavoin ahdistetuiksi usealta haaralta,
eivätkä kestäneet enää kauvan. Heidän armeijansa hajotettiin ja he
jättivät tappelukentän, hurjasti paeten, ja Franskan tykistö, joka
lakaisi lakeutta kuulillaan, teki hirmuista tuhotyötä noiden pakenevain
joukossa.
Tätä tappelua kutsutaan Napoleonin sotahistoriassa "tappelu Taborin
vuoren tykönä".
El-Fuleh'sta ratsastimme, me Jisreeliin, joka on melkein keskellä
lakeutta, puolen penikulman päässä kaakkoista ilmaa kohden. Kylä on
rakettu vuorelle, josta on avara näköala yli lakeuden ja lakeutta
ympäröiväin vuorten.
Tänne rakensi Ahab palatsinsa ja tänne pakeni hän sadetta, jonka Herra
lähetti maahan ikäänkuin vastaukseksi Eliaan rukoukselle. Täällä
hallitsi sitten kaksi tämän onnettoman kuninkaan jälkeläistä.
Kaksi kamalaa, veristä tapausta on tapahtunut tällä paikalla. Ahabin
mieli teki viinamäkea, joka oli kaupungin alapuolella juuri lähellä
hänen palatsiansa. Tämän viinamäen omistaja, Naboth, ei tahtonut
sitä myydä, sillä se oli isiltä peritty. Ahab tuli tästä pahoille
mielin ja suuttui kovin; silloin lupasi hänen pahanilkinen vaimonsa
Jesebel hankkia hänelle viinamäen. Hän palkkasi väärät todistajat
vannomaan, että Naboth oli pilkannut Jumalaa ja kuningasta, ja sai
kansan kivittämään hänen ulkopuolella Samarian kaupunkia, jossa hän
asui. Sitte sanoi hän Ahabille: nouse ja omista Nabothin Jisreeliläisen
viinamäki, jonka hän sinulta on kieltänyt rahan edestä; sillä ei Naboth
elää, vaan on kuollut. Ahab otti silloin viinamäen omaksensa. Kohta sen
perästä lähetti Herra Eliaan Ahabin tykö sanomaan hänelle: "Niin sanoo
Herra: pitikö sinun tappaman ja vielä päälliseksi omistaman? Siinä
paikassa, jossa koirat nuoleskelivat Nabothin veren, pitää myös koirain
sinun veres nuoleskeleman". Ja Jesebelistä puhui Herra samaa, sanoen:
"Koirain pitää syömän Jesebelin Jesreelin muurin tykönä".
Pian sen jälkeen tapettiin Ahab sodassa Syrialaisia vastaan. Hän
ammuttiin kuoliaaksi vaunuissaan ja vietiin Samariaan, jossa hän
haudattiin, ja kun vaunuja pestiin Samarian lammikolla, nuoleskelivat
koirat hänen vertansa, Herran sanan jälkeen, kuin hän puhunut oli.
Kun Elias Herran käskystä oli voidellut Jehun Israelin kuninkaaksi,
tuli tuo uusi kuningas sotajoukolla ja valloitti Jisreelin. Herran
rangaistus sattui silloin Jesebeliin, sillä hän syöstiin ulos akkunasta
Ahabin palatsissa ja koirat söivät hänen ruumiinsa Jisreelin pellolla.
Jisreelistä ratsastimme me itää kohden siihen suureen laksoon, jota
Gilboan ja erään toisen, Wähä-Hermon-nimisen vuoren välitse vie
Esdraelonin lakeudelta Jordanin laksoon.
Etelässä päin kohouvat täällä Gilboan jyrkät vuorentörmät, joilla Saul
sai surmansa sodassa Philistealaisia vastaan. Täällä kaatuivat myös
hänen kolme poikaansa.
Yöllä ennen taistelua kävi Saul noitavaimon luona Endorissa, joka kylä
on rakettu Wähä-Hermonin pohjoiselle vierteelle. Siellä näytetään
luolaa, jossa Propheta Samuelin hahmon luullaan ilmaantuneen Saulille.
Toisena päivänä taisteltiin ja Israelin sotajoukko tuli lyödyksi. Kun
Saul havaitsi ettei hänen väkensä voinut voitolle päästä, kaatui hän
omaan miekkaansa ja kuoli.
Kuu voitolliset Philistealaiset tappelun jälkeisenä päivänä löysivät
Saulin ja hänen kolme poikaansa kaatuneina Gilboan vuorella, hakkasivat
he irti hänen päänsä ja ripustivat hänen ruumiinsa Bethsan muurin
päälle.
Me ratsastimme hyvän matkaa alas tätä laksoa myöten eräälle runsaalle
lähteelle, joka juoksee Gilboan vuoressa olevasta luolasta ja johdimme
täällä mieleemme tätä veristä sotaa, tätä Saulin ja hänen poikainsa
onnetonta loppua.
Lähteellä tapasimme koko joukon Beduineja eikä yksikään heistä
häirinnyt meitä millään tavalla, vaikka h:ra Botcharbyn tulkki, joka
näki vaaroja joka paikassa, oli pahaa aavistanut, kun me ratsastimme
alas tähän laksoon ja Beduini-joukko tuli näkyviin. Meidän peloton
Alimme nauroi useat kerrat tuota varovaista virkaveljeänsä.
Jätettyämme lähteen, ratsastimme ympäri Wähä-Hermonin sen läntistä
vierrettä. Heti vuoren pohjoisella tahi pikemmin koillisella sivulla
tapasimme eräällä töyräällä kaupungin, jonka nimi vielä on Nain.
Kaupungin asema ei suinkaan ole kaunis eikä täällä löydy mitään, joka
vetäisi matkustajan huomiota puoleensa, vaan hän käy tällä paikalla
ainoastaan muistuttaaksensa mieleensä Lukaan evankeliumin 7:ssä luvussa
mainittua kertomusta.
Ruumista saatettiin hiljaisesti pitkin katuja kaupungin porttia
kohden. Avonaisilla paareilla makasi nuorukainen, äitinsä ainoa poika.
Perässä kulki tuo sureva, nyt lapseton leskivaimo ja suuri joukko
kaupunkilaisia. Waimot itkivät ja valittivat suurella äänellä, niinkuin
näillä tienoilla vielä tänä päivänä on tapana, kun kuollutta saatetaan
viimeiseen lepokammioonsa.
Saattojoukko kohtaa joukon miehiä, jotka matkustavat kaupungin porttia
kohden Kapernaumista tulevaa tietä myöden (he tulivat siis pohjoisesta
päin). Hän, joka kävi tämän parven etupäässä, armahti tuota itkevää
leski-vaimoa ja sanoi hänelle lempeällä äänellään: "älä itke! Ja meni
ja rupesi paariin; ja kantajat seisahtivat. Ja hän sanoi: nuorukainen,
minä sanon sinulle: nouse ylös! ja kuollut nousi istualle ja rupesi
puhumaan, ja hän antoi sen hänen äitillensä. Ja pelko tuli kaikille,
ja kunnioittivat Jumalata, sanoen: suuri propheta on noussut meidän
sekaamme, ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului
hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen lähimaakunnan ympäri".
Nainista nähdään, muutaman matkan päässä Pohjosta kohden, Tabor. Wähän
oudostuttaa, kun näkee tämän vuoren olevan niin matalan; mutta sen
kauneus on myös oudostuttava. Sen tasaiset sivut kasvavat aina huippuun
asti tuuheita tammia. Sen vasemman olan ylitse näkyy Hermonin siintävä
kukkula tuolla himeässä etäisyydessä.
Me jätimme nyt Nainin ja ratsastimme täyttä laukkaa yli lakeuden
Taborille ja saavuimme illan päälle leiriimme, joka oli pystytetty
vuoren eteläiselle vierteelle.
Seuraavana sunnuntaina lähetimme muulimme suorastaan Galilean meren
luoteiselle rannikolle, jossa Kapernaum kerran oli ja jossa me aioimme
viettää seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai.
Opas johtajanamme, jätimme me leirimme, avustaaksemme Taborin vuorelle.
Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, havaitsi opas unohtaneensa
jotakin leiriin; hän käski meidän pitkittää matkaa suoraan eteenpäin,
sillä aikaa kuin hän itse hetkeksi palasi takaisin.
Taipaleen matkaa ratsastettuamme, kadotimme me tiemme, joka todellakin
oli hyvin eksyttävä, sillä polkuja kävi ristiin rastiin, sinne tänne.
Me päätimme nyt ratsastaa suorastaan ylös vuoren sivua myöten, mutta
tätä päätöstä ei ollut helppo toimeen panna, sillä vuori tuli yhä
jyrkemmäksi, ja paikka paikoin kohtasimme alastomia kallioita, joiden
ympäri meidän oli kiertäminen, sillä hevoset eivät millään tavoin
voineet päästä niiden ylitse. Wiimein emme enää voineet ratsastaa, vaan
täytyi meidän, tässä auttaa hevosiamme paljoa enemmän, kuin ne auttivat
meitä, niin että tämä aamukävely todellakin tuli jotenkin rasittavaksi.