hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista,
mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden
lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken
orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta
kylää keskellä kauniita istutuksia.
Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides
Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen
matkaa itäänpäin meidän tieltämme.
Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen
ympärillä olevia raunioita.
Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra
Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan
väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta
kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin
kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot
nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän
ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi
selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja
havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin
kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin,
joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa
mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada
häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme
hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme
hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin;
mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi
hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas
borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea
edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja
päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa
kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme
kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa
jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman
päässä siitä, missä nyt olimme.
Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista
oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi.
Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean
paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa
otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui
paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui
äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika),
olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä,
ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe
levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin
Doughtyn vuoteesta.
Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme
sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi,
eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi
vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä
surkeasti.
Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo
niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken
mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme
kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen
liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että
samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman
päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä
joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja
toisen käden oli kuula särkenyt.
Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän
koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi
olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä
neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme
viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme
luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen
laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa
vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista,
kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla
revolveri ja Alilla sapeli.
Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut
keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski
meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen
silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen
muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä,
tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme
Joppea kohden.
Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa,
vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja
meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka
suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.
Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman
aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin
kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut,
pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa
päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä
iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani
päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla
liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei
kuitenkaan hengelle vaarallinen.
Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan
hienoa juoksuakin.
Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala
yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia,
jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen
toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat
edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun
he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä
vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme,
vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme
erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa
oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.
Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää
tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla,
kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä
saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa,
etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.
Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska
Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin
vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra
Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei
käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa
kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti
rintansa pahoin.
Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi
kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin
sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen
puistojen läpitse.
Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä
oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.
Jaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa
melkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on
5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut
muhamedilaisia.
Doughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella,
nimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin
vilutautia.
Me saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään
Englantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena
päivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli
nyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa
höyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka
kuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.
Seuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin
sieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta
appelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme
skillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen.
Tämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan
avonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään
suojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona
merellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin
niin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.
Rannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä
laskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä
rannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea
matkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa
johonkin toiseen satamaan.
Kaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla
vanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos
Europalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan
tyhjentäisi.
Maanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on
semmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että
matkustajan on työläs päästä läpitse.
Taru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen
satamaan kuljetettiin Salomonin aikana, "seteripuita Libanonilta", jota
puulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.
Kun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta,
kertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja
salvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat
seteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.
Joppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä,
joka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.
Täällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui
täällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille
näytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.
Tänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen
jälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet
lähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei
hän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia,
joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin
Judalaisille niin myös Grekiläisille.
Joppea mainitaan usein Makkabein sodissa.
Kun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään
maahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä
semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille
kuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan
mainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli
antaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon,
sotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut
voivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin
joukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja,
valmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa,
turvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi
komennettiin: "ampukaa!" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta
kuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku,
joka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa "suuren" Napoleonin
muistoa!
Käveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin,
suorimme uudestaan matkaan:
Kuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta
ympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle.
Noin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan,
jossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat
meitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme;
he olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt
iloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme
murkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä
päivänä oli valmistanut.
Lyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu
kauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme
Ramlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa
eikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.
Lyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot.
Kirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet.
Se on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana
rakennuttaneen sen uudestaan.
Lydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului
Benjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden.
Paikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.
Apostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään "Pyhäin" luoksi
Lyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan
vuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle:
Enea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees,
ja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät
hänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli,
kun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa
rukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.
Jättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme
vihdoin taas Judean vuorille.
Alenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös
vuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli
ylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme
yliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi
yöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti
ikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren
peilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli
kohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä
milloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien
läntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli
vähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara
lakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta,
ja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin
aurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun
Josua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi
koko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu
Ajalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa
kohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi
heidät takaisin alempana olevalle kedolle.
Beth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä
toimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja
passaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia
aika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti
painellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt
turbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat
kätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: "Allah!" jonka
arabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa.
Hän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta
ennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin
levollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti
yhtä pian kuin se syttyykin.
Warhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme
Jerusalemiin.
H:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai
nyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen
maahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat
matkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän
tai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas
pitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.
Illemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin
toiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin
suoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta
katsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara
kuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki,
koko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean
huippunsa kanssa.
Me ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud
asui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen
matkatoverini.
Kun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme
sillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja
Doughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli
kokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme,
joka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti
oli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen
vartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli
ihan pimeä.
Me ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli
oikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja
nousimme öljymäelle.
Elävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani
viimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli
käynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas
Sovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän
murehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman
esimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.
Minä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa
Vapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä
kallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja
semmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä
Jumalatansa.
Kahdestoista Luku.
Wiimeiset päivät Jerusalemissa.
Leiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme
täältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä
kallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.
Täällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan,
täällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt
kaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen
kuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä
voimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota
Raamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa,
ja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä
uhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan
maailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä
täällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa
Jumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja
kukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti
kuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille
— kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan "sumuisista
laaksoista" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin,
Jehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua
heidän Isänsä monissa majoissa.
Jerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden
ihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman
suurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat
murhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta,
viatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa
on ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja
tuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian
Herran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä
kaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja
verenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.
Neljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia
romalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat
silloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt,
sanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys
lähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei
maailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen
palatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: "hänen verensä
tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle", sai tässä tuta tuon väkevän
Kostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän
temppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat
kuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit
epätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri
joukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen
päivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat
voitolliset Romalaiset.
Toisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset
kapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä.
Hän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia.
Jerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän
käsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko
ryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä
Judalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa
ja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys,
saadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli
ollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa
elävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.
Jerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin
kiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se
otettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista
julmuuttansa.
Kaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria
vainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin.
Sitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä
kiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti
koko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa
uskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan,
Englannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle
pyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui
taasen veressä.
Ristiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin
säälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin
olisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.
Sittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin
toisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin
ajettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.