Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".
Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja
nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli
varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat
alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä
näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen
kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin
tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko
vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa
jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton
osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme
itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme
sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet,
jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja
palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan
kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme,
havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan
perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on
vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat
hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla
tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla
tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden
Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset
tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä
uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se
on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen
lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa
kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut
niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin
ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka
syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä
vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä
aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen
historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen
pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun
kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka
niissä omat asuneet.
Me ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.
Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää.
Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin
vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli
ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.
Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme
miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa
kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme
muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät
lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme,
niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme
umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä
Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä
harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen
oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen
ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi,
ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä
lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet.
Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan
saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut
kuin pitkittää matkaamme Gazaan.
Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli,
jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä
tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se
tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän
kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian
olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta
tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme
voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin
ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin
levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta
he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat
säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen
kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä
lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille
maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.
Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä
lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.
Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme
ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan
paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme.
Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä
mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.
Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin
että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin
vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri
kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään
kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa
kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia
pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein
koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden
akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain
metsäin läpitse.
Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin
verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä
jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä.
Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme
loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan
lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän
ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.
Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän
joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä
me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei
juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin
kylliksi meille.
Me asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista
lähdettä.
Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme
katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.
Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis
rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin
kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo
havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi
ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani.
Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan
orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei
suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta
en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli
kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja
paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä
ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään,
niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä
päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä
ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus.
Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.
Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli
matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille
hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle
hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen
juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa,
josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen
omistajansakin.
Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella,
josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza,
edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri
kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa
näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä
rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka
rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri
erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan
näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.
Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme
vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia
kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron.
Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä
rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja
hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka
oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten
kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin
Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät
Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti,
mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia
jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa,
joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän
kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset
saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan
Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin
heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen
kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin
portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen
kukkulalle, joka on Hebronin edessä.
Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa
lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen
kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät
hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja
hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset
toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä.
Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa
hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin
temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli
antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut
sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan
Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että
hän soittaisi heidän kuullensa.
Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin
molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän
Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista
minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni
tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa
muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman
parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja
tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi
kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.
Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.
Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä
ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset
taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei
se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei
itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.
Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä
olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut
kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden
alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se
lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi
että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa.
Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta
vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan
ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu
lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.
Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli
lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut
marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan
raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin
läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä
suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on
samalla paikalla, kuin vanha.
Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman
muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina
monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat
paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza
jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja
tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia
satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä
siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin
asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat
hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä
pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin
päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten
karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein
alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista
kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme
sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.
Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan,
mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän
lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.
Yhdestoista luku.
Filisteassa matkustamisen loppu.
Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta
lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä
kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän
lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.
Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin
itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa
samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte
kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme
tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle
töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta
hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat
näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme
vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin
vaivalloiseksi.
Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät.
Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan
peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä
oli.
Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi
oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli
aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli
silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit.
Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia;
muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja.
Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin
entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen
pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja.
Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti
ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen
valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat
olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään
kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti
kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä
paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten
kaupunki oli.
Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena
laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin
alituisena soitantona.
Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan
mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan
raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi
toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko
tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen
alle.
Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi
tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat
myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.
Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä
tässä kertoa.
Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta
sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan
saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian
tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua
laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli
katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin
söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.
Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä
merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja.
Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla
puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä
näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin
häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta
palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.
Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin
pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme,
nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme,
että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme
sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen
perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä
oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat
kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin
ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan
borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli
tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.
Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie
oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme,
sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla
hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat
hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin
oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja
myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne
vähitellen erämaiksi.
Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä
hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja
vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme
kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen
oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut,
vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan
Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme
juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat
täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni
voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja
Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän
vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään
koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota
me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos
heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän
pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät
meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.
Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme
asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen
oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.
Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua.
Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin
asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon
avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat
tuolla kaukana idässä.
Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä
ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo
mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä,
koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.
Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan —
temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä
Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan
viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat,
löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta
he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he
seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen
makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat
kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan
makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon,
mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja
kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin.
Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä
tapahtuneeksi.
Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme
suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme
ensin Joppessa.