"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko

Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja

nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli

varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat

alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä

näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen

kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin

tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko

vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa

jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton

osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme

itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme

sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet,

jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja

palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan

kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme,

havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan

perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on

vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat

hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla

tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla

tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden

Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset

tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä

uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se

on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen

lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa

kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut

niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin

ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka

syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä

vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä

aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen

historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen

pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun

kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka

niissä omat asuneet.

Me ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.

Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää.

Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin

vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli

ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.

Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme

miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa

kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme

muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät

lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme,

niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme

umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä

Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä

harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen

oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen

ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi,

ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä

lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet.

Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan

saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut

kuin pitkittää matkaamme Gazaan.

Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli,

jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä

tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se

tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän

kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian

olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta

tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme

voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin

ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin

levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta

he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat

säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen

kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä

lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille

maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.

Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä

lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.

Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme

ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan

paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme.

Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä

mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.

Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin

että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin

vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri

kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään

kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa

kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia

pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein

koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden

akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain

metsäin läpitse.

Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin

verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä

jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä.

Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme

loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan

lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän

ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.

Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän

joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä

me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei

juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin

kylliksi meille.

Me asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista

lähdettä.

Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme

katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.

Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis

rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin

kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo

havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi

ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani.

Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan

orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei

suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta

en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli

kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja

paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä

ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään,

niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä

päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä

ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus.

Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.

Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli

matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille

hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle

hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen

juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa,

josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen

omistajansakin.

Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella,

josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza,

edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri

kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa

näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä

rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka

rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri

erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan

näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.

Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme

vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia

kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron.

Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä

rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja

hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka

oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten

kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin

Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät

Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti,

mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia

jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa,

joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän

kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset

saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan

Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin

heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen

kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin

portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen

kukkulalle, joka on Hebronin edessä.

Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa

lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen

kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät

hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja

hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset

toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä.

Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa

hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin

temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli

antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut

sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan

Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että

hän soittaisi heidän kuullensa.

Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin

molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän

Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista

minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni

tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa

muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman

parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja

tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi

kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.

Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.

Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä

ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset

taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei

se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei

itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.

Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä

olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut

kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden

alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se

lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi

että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa.

Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta

vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan

ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu

lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.

Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli

lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut

marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan

raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin

läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä

suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on

samalla paikalla, kuin vanha.

Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman

muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina

monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat

paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza

jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja

tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia

satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä

siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin

asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat

hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä

pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin

päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten

karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein

alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista

kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme

sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.

Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan,

mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän

lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.

Yhdestoista luku.

Filisteassa matkustamisen loppu.

Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta

lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä

kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän

lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.

Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin

itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa

samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte

kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme

tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle

töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta

hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat

näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme

vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin

vaivalloiseksi.

Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät.

Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan

peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä

oli.

Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi

oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli

aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli

silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit.

Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia;

muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja.

Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin

entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen

pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja.

Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti

ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen

valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat

olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään

kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti

kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä

paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten

kaupunki oli.

Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena

laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin

alituisena soitantona.

Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan

mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan

raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi

toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko

tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen

alle.

Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi

tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat

myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.

Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä

tässä kertoa.

Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta

sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan

saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian

tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua

laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli

katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin

söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.

Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä

merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja.

Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla

puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä

näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin

häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta

palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.

Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin

pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme,

nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme,

että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme

sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen

perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä

oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat

kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin

ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan

borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli

tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.

Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie

oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme,

sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla

hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat

hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin

oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja

myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne

vähitellen erämaiksi.

Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä

hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja

vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme

kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen

oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut,

vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan

Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme

juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat

täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni

voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja

Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän

vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään

koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota

me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos

heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän

pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät

meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.

Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme

asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen

oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.

Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua.

Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin

asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon

avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat

tuolla kaukana idässä.

Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä

ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo

mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä,

koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.

Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan —

temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä

Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan

viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat,

löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta

he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he

seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen

makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat

kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan

makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon,

mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja

kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin.

Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä

tapahtuneeksi.

Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme

suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme

ensin Joppessa.

Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860 · 第 14 / 25 段