Sitten ei virkata Jerikosta pyhässä historiassa mitään ennenkuin

puhutaan sen palmupuistoista ja balsami-tarhoista siihen aikaan,

jolloin Herodes osti sen Kleopatralta ja vielä enemmän kaunisti

kaupunkia. Tämä uusi Jeriko oli, niinkuin mainittiin, rakettu

Kelt-virran rannoille, noin ¾ penikulman päähän eteläänpäin vanhasta

kaupungista.

Tässä uudessa Jerikossa oli Jesus vieraana Zakeuksen luona, joka

nähdäksensä mestarin, oli noussut metsä-viikunapuuhun.

Ennenkuin jätimme Jerikon lakeuden, kävimme erällä Ain-Dyk nimisellä

lähteellä, joka on kauniimpia lähteitä mitä nähdä saadaan. Se on noin

tiiman matkan päässä Jerikosta luoteesen päin. Tie oli erinomaisen

vaivalloinen ja nousi paikottain yli jyrkkäin vuorien, mutta aina niin,

että Jerikon suuri lakeus oli näkyvissä. Waivamme tuli täydellisesti

palkituksi, perille päästyämme. Lähteen kirkas ja maukas vesi kumpuaa

kalliosta kahden ison yhteenkasvaneen puun juurelta ja koko lähitienoo

rehoittaa vihantavana, runsas kasvullisena. Joukko maan puoliraakoja

asukkaita oli koossa lähteen ympärillä, kun me saavuimme paikalle,

ja kohta kun he meidän äkkäsivät, pötkivät he tiehensä. Luulivat kai

meidän karkaavan heidän päällensä. Me huusimme heille tulkkimme kautta,

ettei heidän ollut tarvis pelätä. He tulivat vähitellen takaisin ja me

puhuimme heidän kanssansa hetken aikaa.

Sitte käännyimme takaisin, ratsastaaksemme suorastaan Jerusalemiin.

Meidän oli nyt ensiksi ratsastaminen taipaleen matkaa etelään päin,

kunnes tulimme juuri Jerikon kohdalle. Tässä poikkesi tie länteen

ja vei meidät uudestaan Judean jylhille vuorille, jotka tässä

limat miltei jylhempiä kuin ne, joiden ylitse olimme kulkeneet

Kuolleelle merelle. Tuo jyrkkä tie kiertelee ylös pitkin valkoisia

kalkkikivivuoria ja huimaavia syvyyksiä jää matkamiehen sivulle toinen

toisensa perästä. Näiden vuorten luonto on todellakin omituisinta ja

jylhintä laatua mitä ajatella voi. Tohtori Olin sanoo niistä: "näyttää

siltä kuin olisivat nämä vuoret heltineet perustuksiltaan ja joku

maanmullistus olisi ruhjonut ne palasiksi, jättäen ne sitten auringon

polttavain säteitten hävitettäväksi". "Ne näyttävät todellakin siltä",

sanoo eräs toinen matkustaja, "kuin olisi tuli tehnyt täällä tuhojansa".

Matkustusta näillä vuorilla pidetään vaarallisimpana matkana koko

Palestiinassa, ja jossakin näillä tienoin ryöstettiin Englantilainen

Sir Fredrik Henniker 1820, haavoitettiin ja jätettiin kuoliaana

verihinsä makaamaan.

Puolipäivän aikaan saavuimme me Bethaniaan ja Bethfageen Öljymäen

juurella ja näimme uudestaan rakkaan Jerusalemimme. Siltä puolen, kuin

nyt tulimme, näytti tuo pyhä kaupunki sangen komealta. Kun olimme

tulleet niin korkealle Öljyvuorelle, että näköala oli vapaa, näimme

koko kaupungin yhtäaikaa melkein kuin jalkaimme alla. Tältä puolelta

olisi Jerusalem ensimäisen kerran nähtävä! Täällä Jesus luultavasti

itki Jerusalemia, aatellessaan mitä tuon kopean kaupungin ennen pitkää

piti kärsimän.

Vihdoinkin saavuimme leiriimme, joka oli Gihonin laaksossa ja me olimme

varsin väsyneinä yhdeksän tiimaisen vaivalloisen ratsastuksen perästä.

Me levähdimme täällä lähes kaksi vuorokautta, lähteäksemme sitten

uudelle retkelle Filisteaan ja siellä oleville merkillisille paikoille.

Kymmenes Luku.

Matkustus Filisteassa.

Tultuamme takaisin Jerusalemiin, käytimme ensimäisen päivän

valmistuksiin uudelle retkellemme. Lejonhufvud, joka oli hyvin

väsyksissä äsken päättyneen rasittavan retken jälkeen, päätti nyt

jäädä Jerusalemiin eikä tahtonut lähteä tälle matkalle, joka oli

kestävä vähän yli kahdeksan päivää. Hän siirtyi sentähden erääsen

kaupungin hotelliin. Jerusalemissa on kolme semmoista, joissa voi asua

hyvin mukavasti. Minun oli siis nyt asuminen yksin meidän sievässä

hupaisessa teltissämme, jota L. ja minä tähän asti olimme yhteisesti

käyttäneet, ja minä kaipasin hyvää ruotsalaista matkatoveriani niin

suuresti, että tämä ikävyys turmeli minulta melkein koko tämän suloisen

viikon. Lievittääkseni kaipaustani kehoitin erästä Amerikalaista

matkakumppania, herra Daughty'a, jonka seurassa parhaiten viihdyin,

muuttamaan täksi ajaksi minun telttiini, johon pyyntööni hän ilokseni

suostui.

Meidän seuramme oli nyt lisääntynyt kahdella Englantilaisella, joista

toinen herra Botcharby, oli iällinen mies. Hänellä oli harmaat

hivukset, harmaat viikset ja suuri, samaten harmaa parta. Hän

matkusteli tämän talven Itäisillä mailla erään nuoren, 17 vuotisen

maanmiehen, herra Taylorin kanssa, jonka opettaja hän oli. Me olimme

tavanneet nämä molemmat Englantilaiset jo Niili-virralla, ja kun nyt

täällä taasen satuimme yhteen, päätimme matkustaa yhdessä; sillä meillä

oli sama tie Palestinan läpitse; ja heidän seurastansa oli meillä

suurta huvitusta matkallamme.

Olimme aikoneet tällä retkellä käyttää samoja hevosia kuin

edelliselläkin, mutta koska emme voineet sopia niiden omistajan kanssa

hinnasta, ja koska hän ei myöskään suostunut antamaan toista hevosta

yhdelle kumppaneistamme, joka pyysi saada vaihtaa, päätimme vuokrata

itsellemme toiset hevoset. Tämä vaihto viivytti meitä, niin että vasta

lauvantaina Huhtikuun 21 p:nä pääsimme lähtemään.

Me sanoimme varhain aamulla L:lle jäähyväiset ja lähdimme matkalle.

Me seurasimme nyt taipaleen matkaa sitä tietä, joka Jerusalemista käy

Joppeen. Suuri joukko pyhissävaeltajia lähti Jerusalemista samaan

aikaan kuin mekin ja eteni hiljakseen pitkin tuota kapeata, epätasaista

polkua loppumattomana jonona, niin kauvaksi kuin silmä kantoi. Osa

heistä kulki jalkaisin, toiset ratsastivat hevosilla, borikka-aaseilla

ja muuleilla, ja tämän joukon keskellä astua keikkui eteenpäin useita

kameleja, kantaen selässään koko perhekuntia kapineineen, kamsuineen.

Meidän oli nyt liittyminen tähän äärettömään matka-seurueesen ja vaikea

oli päästä heidän ohitsensa, sillä tie oli kaita ja muulit, jotka

kantoivat meidän kapineitamme, tahtoivat mielellään seurustella toisten

kumppaneinsa kanssa. Wiimeinkin löysimme sivutien, joka vei etelään

Päin, ja sitä meidän nyt oli kulkeminen, tullaksemme Filisteaan.

Jerusalemista tähän maahan vievä tie on hyvin eksyttävä. Alinomaa

tullaan tienhaaroihin, joista yksi polku menee sinne, toinen tänne,

eikä matkustaja tosiaankaan voi eroittaa, minkä näistä seudun lukuisat

kuttu- ja lammaslaumat ovat polkeneet, tai mikä niistä on Sultanin

valtamaantie Gazaan: sillä ne ovat kaikki yhtä huonot ja epätasaiset.

Täällä täytyy siis välttämättömästi aina käyttää opasta.

Kuljettuamme sillä lamoin muutamia tiimoja näitä eksyttäviä polkuja,

tulimme eräälle isolle kirkolle, joka nyt oli jotenkin raunioina,

mutta joka varmaankin oli rakennettu ristiretkeilijäin aikana. Tätä

temppeliä käytetään nykyään tallina. Me ratsastimme siihen sisään ja

hevosemme luiskahtelivat kirkon likaisella, ryvetyllä lattialla; sen

pylväät, akkunat ja sen korkea kupu — kaikki oli pölyä ja saastaisuutta

täynnä ja sieltä lähti samallainen löyhkä kuin meidän navetoistamme.

Tämä väärinkäytetty temppeli teki omituisen vaikutuksen meihin. Se oli

rakennettu Herran huoneeksi, ja ennen kuultiin täällä Jumalan sanaa

saarnattavan ja kaarrokset kaikuivat virsien veisusta — nyt on se

järjettömäin eläinten saastainen karsina. Niin puhdistetaan ja vihitään

moni sydänkin kasteen kautta Herran temppeliksi, mutta lankeaa sitten

ja tulee epäuskon, synnin ja kuoleman kodiksi.

Illemmällä samana päivänä saavuimme vanhan Bethsemenen raunioille,

jonne liitonarkki tuotiin takaisin Filistealaisten maasta.

Wähän matkan Päässä tästä oli Zorga, Simsonin syntymäkaupunki ja vähän

etäämpänä Thimnath, jossa Simsonin ensimäinen vaimo oli syntynyt.

Me olimme tulleet alas Judean vuorilta ja olimme nyt lähellä Filistean

tasankoa, vaikka maa vielä oli jotenkin mäkistä.

Hetken aikaa Bethsemenessä viivyttyämme, jätimme sen paikan ja

jatkoimme ratsastustamme lounaasen päin. Ehtoolla, kun jo oli pimeä,

saavuimme kylään tahi kaupunkiin, nimeltä Bejt-Nettif, jossa päätimme

viipyä Sunnuntaipäivän.

Täältä on hyvin avara näköala: idässä näkyy Judean vuorimaa kohouvan

amphiteaterin kaltaisesti ja lännessä päin levenee Philistean

ääretön tasanko. Bejt-Nettif on rakennettu kunnaalle mäkisen maan

keskipaikalle, joka ikäänkuin yhdistää ylempänä olevat vuoret alhaalla

olevaan lakeuteen.

Täältä näkyy koko joukko raunioita ja kyliä, joista kumminkin

kymmenellä on raamatussa mainittuja nimiä. Semmoisia ovat: Sanoah,

Lorgah, Jarmuth, Aseka, Socho y.m.. Etelässä päin on tammilaakso Sochon

ja Asekan välillä, lähellä Dammimia, jossa David löi Goliathin. Idässä

kohoavain muorien välistä näkyy myös Gibea ja Gedor.

Me asetimme majamme eräälle kedolle tällä paikalla, joka oli niin rikas

muistoista Simsonin ja Davidin ajoilta. Koko tämän ajan oli paahtava

helle meitä vaivannut, ja seuraavana sunnuntaina oli kuumuus melkein

sietämätön, meillä oli illoin teltissämme yli 40 astetta lämpöä.

Sen lisäksi häiritsi meitä edellä puolen-päivää lukematon joukko

mustia, kahta tuumaa pitkiä matoja, jotka suoraan sanoen peittivät

sen lakeuden, jolla meidän leirimme seisoi. Ne matelivat ylös meidän

teltteimme päälle ja peittivät ne sekä ulkoa että sisältä samoin

kuin myös sängyt, pöydät, tuolit ja muut kalut. Nämä kutsumattomat

vieraat pakoittivat meidän jättämään telttimme ja etsimään paikkaa,

jossa olimme heistä vapaat. Me löysimme semmoisen paikan erään

suuren, tuuhean viikunapuun alla, jossa meillä myös oli vähän suojaa

tuota ankaraa hellettä ja polttamaa aurinkoa vastaan. Me viivyimme

melkein koko päivän tämän puun varjossa, ja kun ilta vihdoinkin tuli

suloisen toivotun viileytensä kanssa rupesimme hävittämään matoja,

jotka olivat piirittäneet meidän telttimme. Me pääsimme hyvin helposti

heistä, sillä ne olivat nyt ihan liikkumattomia eivätkä osoittaneet

mitään elon merkkiä, kun niitä noukimme pois. Koko seuraavan yön

kiusasivat meitä hyttyset, jotka vuorostaan tulivat meille vieraiksi,

ainakin yhtä lukuisina kuin madot päivällä — tämä kaikki pani meidän

kärsivällisyytemme Bejt-Nettifissä ollessamme kovalle koetukselle.

Seuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan

Eleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä

päivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille

paikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli

es-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla

oleva tammilakso, jossa "Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja

sioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia

vastaan". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki

yli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin

että me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on

lähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai

oikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus

siitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat

vastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan

tesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen,

sulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan:

"Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat

vuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä". Täällä astui

tuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin

miehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun

ei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän

jatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta

päivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi

pelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot

katselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath,

kumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa

tuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten

jättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna

oivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista

nuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna

ainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi

hentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: "olenko minä koira,

ettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä

annan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille". Tuo Israelin

kuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: "sinä tulet minun tyköni

miekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran

Zebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut

olet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun,

ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen

ruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein

maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän

seurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään

kautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme".

Tuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen

kivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa

eroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin

miehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin

asti.

Omituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla

paikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.

Me ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli

ollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset

olivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain

Filistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja

Ekroniin.

Maa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä

vastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä

viljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät

maata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.

Sillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy

Makedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli

paennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.

Me ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja

seisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas

vesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.

Puolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean,

melkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti

arveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen

että se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja.

Näköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy

Filistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä

rajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä

pinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia

pilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot,

jotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat,

joilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin

näkyy Ekron ja Ramlah.

Sen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan

linnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.

Gath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan,

vahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli

ikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä

usein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja

toiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin,

käsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa,

jonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain

ohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen

asukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.

Gathin kuninkaan luona David sai turvapaikan, kun hän pakeni Saulin

vainoa.

Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo

vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä

ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat

tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja

epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä

Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja

kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä

on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä

korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää

vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty

kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta.

Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää

ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä

1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa

vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut

kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona

pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista

(sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä

Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen

selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli

tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään.

He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat

pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin

vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä

tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia.

Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset

lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa.

Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai

ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois.

Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin

kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa

oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He

otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä

ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet

ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin,

ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö

päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät

miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä

vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle

ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja

sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa

ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat

sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai

viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa,

jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään,

toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia

siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat

itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja

kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne

torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä

nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he

yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti

tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien

ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki

yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät

ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä.

Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät

ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta

päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he

ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä

kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta

muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa

eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen

yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne.

Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut

kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat

heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet

kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos

tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta

niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä

kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet

kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella

kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli

taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme

saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota

ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä

katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen.

Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin

vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän

laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa.

Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin,

jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko

rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä.

Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka,

muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän

syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti.

Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me

kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot

olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa

pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka

pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä

ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi

niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus

tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat

niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää

jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut.

Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee

Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen

kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta

käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle

näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää

kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella

oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas

huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja,

seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon,

täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon

ison vuoren sisustassa.

Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860 · 第 13 / 25 段