rakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä
kirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon
asema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta;
mutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan,
palataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita
todistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren
huippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka
itse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita,
luulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen
näyttää todenmukaisemmalta.
Ensimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme
eräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa
kokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa,
että Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he
kokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee
muuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa.
Täällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia
pitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen
rukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen
rukouksen perästä.
Näiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain
Israelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset
kortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa
matkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden
näky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio
painaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka
on rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän
tuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat
hajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä
onkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.
Seuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua
kristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli "pyhän tulen
juhla", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti
viettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta
lakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.
Kreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että
joka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen
hautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka
Jerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa;
heidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.
Me olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme
voineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka
meistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka
kiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin
vasta toisena pääsiäispäivänä.
Kreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja
kun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan
kirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous
pääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon,
näkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen
taivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.
Jokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut,
oli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä
tuossa taivaallisessa tulessa.
Niinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä
juhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko
turkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä
järjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa,
joka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa.
Heti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia
turkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa
uutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla
ylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat
sillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri
hautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin
suuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.
Turkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin
tätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä,
että kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä
säännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos
jossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin
voimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja
kristityitä.
Amerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin
kutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin
ja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.
Kun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko
patriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin
joukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja
Wapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja
tarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun
kansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan
täyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse
ja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin
mielipuolet.
Kun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri
kappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin
kreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi
ne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta
vastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli
ollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta
kappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.
Samassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea
riekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat
haljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat
sytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei
voinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä
hulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen
todellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä
pakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin
kutsutussa "hauta-kirkossa".
Ihmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä;
näytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi
leimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä
ei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin
kuvaksi.
Pyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia
omaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä
näinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes
tulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös
polttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua,
liekin heitä koskettaissa.
Minulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka
koko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma
kirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa
kemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.
Me jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne
taasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista.
Paljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme
sen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme
Jerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta,
tuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta
ystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota
useammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin
seuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.
Yhdeksäs Luku.
Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.
Maanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle
merelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti
matkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu
usein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja
Jordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja,
jotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät
kaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin
vuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä
seurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon
turvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.
Muutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri
matkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa.
Yksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle
toiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja
pelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä
Amerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä,
tämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.
Kun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina
päivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat
yhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko,
yhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi
varustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että
olisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa
olimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja
tavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan
kumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme
lepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän
viettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa
hyvänsä.
Meidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja
kaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.
Me olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän
miehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos
jotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.
Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme
koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin
ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli
toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa
Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.
Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän
kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin
sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen
syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria
Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko
pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa
muistoksi Bethlehemistä.
Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja
muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.
Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä
Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli
ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun
tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat,
suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen
pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi
mitä hän milloinkaan on nähnyt.
Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean
kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä
näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen
syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.
Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen
haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me
jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen
miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä
aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin.
Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen
kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he
pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi
yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa
itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli
yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa
kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme
sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea
ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset
luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät
nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut.
Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra
Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta
kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen
toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden
toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista
hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä,
joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani,
kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin,
ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen
lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän
makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös
hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle.
Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.
Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun
ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset
vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren
harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista
Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan
heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun
nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä
meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin
varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet
meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi
sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies,
joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla
etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten
parhain voimme.
Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme,
huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset
Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko
tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen
sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi
vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä
kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa
ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.
He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä.
Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa
ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä
myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja
varten.
Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt
luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille
kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä
ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään
tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he
tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja
ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.
Muutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän
tulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia,
jotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille
mitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät
nyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi,
antoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa
muutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme,
että he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan,
kiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme
omiin eväisiimme.
Astuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan
asemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä
uuteliaasti tarkastelivat.
Kun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle
ja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä
opastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.
Joku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka
olivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he
helposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää
tavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa
ollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.
Hyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa,
luulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski
tohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän
kutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut
meille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä
oli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa,
että Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun.
Sitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri
hänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli.
Kaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia,
läpitunkemia silmäyksiä.
Kun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän
paperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän
vallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä
koko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.
Sillä tavoin taattuamme meille oppaamme uskollisuuden, läksimme matkaan.
Nyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee
sokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja
näimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat
matkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi
linnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta
todenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka
erittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin
väkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.
Me pitkitimme matkaamme ja saavuimme illalla luostariin.
Asemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista
luostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava,
ettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa
ja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein
pystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat
vahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen
hakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten
munkkien syrjäiseltä kodolta. "Milloinkaan", sanoo muuan matkustajia
tästä luostarista, "ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa
kolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban
lakson".
Luostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä,
että se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin
ystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia
siellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma
hauta.
S:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen
pyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli
hän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä
mieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon,
jossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen
erinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä
koko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin,
jolla vielä on hänen nimensä.
Täällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen,
he eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla
luostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita,
että vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi
olla nautitsematta väkeviä juomia.
Tässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa
luostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät
Mar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin
neljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat
kerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista
julmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen
muurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä
tilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana
koko Palestinassa.
Me lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki
oli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan
emme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista
läksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä
asuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista
ja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti
monipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka
meitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki
lähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille
joiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja
väijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen,
etten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin
nämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin
tuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja
kun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät
rosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta.
Pari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon
vähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me
kuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä
laaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani
toiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa
ja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen
oli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa.
Hänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku
sattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt
henkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian
taasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.