vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää
täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin
kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta.
He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä
tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.
Me olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä
sunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä
kreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia
temppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista.
Suurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa
ja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta
suutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin
toivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin,
siksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.
Tämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti
vastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He
korjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla
ovat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee.
Mutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa,
silloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa
ja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä.
Nuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät
kärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin
kalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He
muuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien,
milt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko
elättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat
matkustajia.
Tämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut
heisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen
kirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri
tänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta
"pyhiltä isiltä." Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja
sai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän
vapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin
myös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska
luostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden
munkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli
piispa tarkasteleva tätä kirjaa.
Onneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa
luostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista
munkkein käytöstä vastaan.
Tämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin.
Jo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain
jylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he
asuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita
luonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain
vainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä
enemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille,
saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä
pyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi
satamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen
likenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen
mukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli
munkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.
Usein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein
päälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta
saivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät
elatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.
Sanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta
tänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja
munkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat
pitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa
tuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi
sentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa
kuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi
kuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.
Tuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun
sitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on
nimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin
Parisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä
kanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme
franskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle
lakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan
oli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista
aikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen,
ja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän
matkan perästä.
Iltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen
sokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa,
sen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia
hedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa
hautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein
luurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan
prinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin
merkillisiä paikkoja.
Seuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme
kiipeemään Sinain vuorelle.
Kun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle
Serbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain
vuorelle.
Serbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä
ja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät,
vaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti.
Hetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä,
kirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.
Me nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta
laakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi.
Ylt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä
kapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään
vihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten
lemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois
Horebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä
kohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden
halkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä
julisti.
Silloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi,
tuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen,
joka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa
näytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli
vähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan
tämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.
Me olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin
kautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat
vuoren-huiput ympäröivät.
Tässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös
Moseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka,
jossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle
kädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä
Sufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä
vuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.
Keskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan
suojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista
vettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana,
ja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille
aioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein
pystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula,
joka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja
oikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla
huipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla,
jossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista
pyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä
tuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa
Sinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen
keskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta
tänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla
jotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä
nimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla
ja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen
aikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme
pyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita
Jumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut
jalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme
erään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui,
kun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle
Horebille.
Elias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso,
oli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni
silloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan
maasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa,
sanoen: "Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole
parempi minun isiäni."
Väsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan
alla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski
hänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän
vieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.
Syötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli,
uudestaan herätti hänen ja sanoi: "nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä
matka." Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä
päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli
siellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja
sanoi: "mitäs tässä, Elia, teet?" Hän vastasi: "minä olen kiivaudella
kiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat
hylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet
sinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun
henkeäni, ottaakseen sitä pois."
Täällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra
meni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja
mäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori
vapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli
tulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita.
Mutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä
Hän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen
edelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa
ja väkevyyttänsä.
Naiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky,
maanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat
hänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat
Ahabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa
kansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli
oli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa,
tuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen
suloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen
tervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti
hän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.
Kun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme
enemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme.
Semmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin
peitämme kasvomme Jumalan edessä.
Elias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja
Herra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan
Hasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa
prophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra
lisää: "Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan
Jehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;" ja
lopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta
miestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin
edessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio
ollut koskeva heihin.
Kuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa
Horebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan
suulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin
palkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli
Sinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin
tämä.
Kun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken,
seisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon
pyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja
mahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät
muistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut
liian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala
astui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset
eivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.
Mainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren
kukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai
Sufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen
edellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä
aikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa,
sanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen
vuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta,
voidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin
molemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa
löytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen
vuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori
(kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen
päälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että
koko vuori sangen kovaan vapisi.
Tämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi
ollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa,
joilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas
Israelin kansan eteen.
Mutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan
yksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja
kylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan
vuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me
matkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina
Sufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan
ylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista
lakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä
lakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori
heitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen
vuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä
vaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä
välähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain
äänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.
Me kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen
huipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja
itse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin,
koetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin
lapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata,
niitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.
Minä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen
tunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut
nousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella
jätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin
seisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa
kokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja
vihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.
Meidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman
tiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin
luostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita
lähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses
löi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni
ja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta
epäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.
Seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine
unohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli
sabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.
Me olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain
erämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen,
että sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka
humisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla.
Todellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.
Seitsemäs Luku.
Erämaassa-matkustuksen loppu.
Maanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla
kapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme
jättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa
matkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme
kokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt
ohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme
pian pääsevämme.
Me emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta
oli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta
lähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli
sentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle
neljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla
oli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme
sekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin
vouraamalla meille kameleitansa.
Kun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä
aukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus
oli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli
luostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti,
joka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin
varokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia
Beduineja vastaan.
Kun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein
kesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa
jotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että
meidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme
turmeltumasta.
Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna.
Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.
Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni
taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren
jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme
iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston
taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla
vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.
Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi.
Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko
karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me
nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui
nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi
ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki
kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.
Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla
erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan
viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme,
jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit
tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä
moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit
valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa,
ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän
aineen maalarin penselille.
Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme
keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla
lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka
kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä
vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.
Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän
Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti
meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä
jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme
oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta
miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.
Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun
viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla
että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan
ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin
kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää
tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle,
mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein
kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä
kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa
noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten
saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.
Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte
kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme
Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.
Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli
todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut.
Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä
matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua
myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella
huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma
kuolema tässä ollut tarjona.