vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan
saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa
Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä
vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt
tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän
saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen
kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut
vastaan:
— Niin, niin se on, sanoi hän koruttomasti. Olen sitä ajatellut. Kunhan
vaan Albert ei saa siitä mitään tietää, eikö totta? Hyvästi, hyvä
herra. Te olette haavoittanut minua. Jatkan tietäni yksin.
Philippen oli täytynyt näin jättää hänet, huolimatta yrityksestään
saattaa häntä, lievittääkseen antamansa iskun kipeyttä. Useampaan
kertaa Philippe kääntyi nähdäkseen hänet nojautuneena kiviaitausta
vastaan, kahden maljakon välillä, yhä pienempänä, ja minkä ylenanneton
pikku olennon hänen viime katseensa tavoittikaan! Häveten esittämäänsä
osaa, Philippe ei rohjennut näyttäytyä Annan ja Albertin seurassa,
vaan esitti jonkun syyn, joka muka pakoitti hänet lähtemään. Mutta
hänen tunnustuksensa oli saavuttanut päämääränsä. Se vain kiiruhti
tapahtumaa, joka olisi sattunut aikaisemmin tai myöhemmin, ja kenties
liika myöhään. Pääasiassa oli Elisabetin kiittäminen Philippeä
puolisonsa vapaudesta, onnensa ylösnousemuksesta. Niin, Philippe oli
häntä uskollisesti palvellut. Tämä ylevämielisyyskin, josta Elisabet ei
mitään tiennyt, yhdisti heitä hänen tahtomattaan. Milloinkaan Philippe
ei häntä unohtaisi. Hän tulisi olemaan hänen tuskallinen salaisuutensa,
hänen madonnansa, eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää. Mutta voisiko
Albert kokonaan unohtaa Anna de Sézeryn. Eivätkö useimmat miehet
povessaan kanna jotain salaista haavaa, joka pahoina päivinä taas
aukenee?
Tämä vaitiolo ei voinut enää jatkua. Philippe katkaisi sen seuraavin
hämärin sanoin:
— Olen saanut uutisia _häneltä_.
Elisabet ilmeisesti ajatteli Anna de Sézerytä, koska hän selvällä
levottomuudella heti kysyi:
— Missä hän on?
— Indiassa, Poonessa. Se on jonkunmoinen epäkirkollinen turvakoti,
Epiphany-School, jossa hoidetaan sairaita ja kasvatetaan hyljättyjä
lapsia. Jokapäiväinen elämänkohtalo ei ollut hänelle tarkoitettu.
Miksi oli tuo nainen kirjoittanut juuri Philippelle? Elisabet aavisti,
ettei tämä ollut aivan osaton Annan pakoon ja enempää ajattelematta
hän kysyi, täynnä pelkoa jo siksi, että oli kuullut tuota naista
mainittavan:
— Voitteko toistaa minulle tämän kirjeen sisällön? Philippe otti sen
salkusta ja ojensi sen hänelle:
— Lukekaa se ja hävittäkää se. Vastasin siihen jo eilen. Hän ei tule
enää koskaan kirjoittamaan.
— Onko minulla siihen oikeus?
— Kyllä.
Hän sai juuri kuoren käteensä, kun Albert käytyänsä talon läpi astui
puistoon.
— Olen hakenut teitä, sanoi tämä vaimolleen. Nähdessään Philippen
hänen kasvonsa synkkenivät.
Edellisenä päivänä, rva Passerat'n aamiaisella hän oli vaivoin
sietänyt, että muutkin kuin hän itse olivat Elisabetin viehätysvoimalle
alttiina, ja kärsimättömyydessään turhaan yritettyään odottaa
ylihuomiseen, hän ei voinut päättää päiväänsä ennenkuin kiipesi
Saint-Martiniin Elisabetia katsomaan. Hän näki tämän hieman hämillään,
kirje kädessä. Pari sanaa sanottuaan Philippe nousi ja jätti
Elisabetille hyvästi:
— Noudatan neuvoanne, rouva.
Hän puristi ystävänsä kättä, jota hänen ei ollut vaikea estää itseään
saattamasta. Niinpiankuin hän oli poistunut, Albert palasi rouvansa luo
ja kysyi kuivakiskoisesti:
— Mitä neuvoa hän tahtoi? Olenko epähieno?
— Hän ilmoitti minulle menevänsä naimisiin.
— Nti Rivèrenkö kanssa?
— Niin.
— Tyttö parka!
— Miksi niin?
— Koska hän kerran rakastaa teitä.
Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet
keskeytti hänet moittivasti:
— Albert!
— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän
on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen
voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen
hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän
ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä
hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli
että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa
kuin minä.
— Albert! kuiskasi Elisabet sekasortoisin mielin.
— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua
haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet,
jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.
Väristen, yhä järkytyksensä vallassa, Elisabet toisti:
— Albert!
Väärin tulkiten tämän eleen Albert epätoivoisesti kohotti käsivartensa:
— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän
silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne.
Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on
välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin
onneton.
Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi
kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä
ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen
kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin
hehku oli jäähtynyt.
— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja
hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.
— Albert! huusi Elisabet, rientäen hänen jälkeensä.
Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet,
riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan
etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.
VI
PREMOLIN LUOSTARI
Kahdeksan päivää Elisabet odotti Albertin uutta käyntiä tämän omituisen
mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen. Joka aamu siihen aikaan, jolloin hän
tavallisesti saapui, Elisabet vei lapset tielle aina polulle saakka,
joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri, laskeutuakseen sieltä
mutkitellen ketoja myöten Uriageen.
— Etkö näe häntä? kysyi hän alituiseen Marie-Louiselta, jolla oli
tarkat silmät.
Mutta oli palattava takaisin aamiaiselle ilman häntä. Levottomana
tästä yhä venyvästä poissaolosta Elisabet lähti Grenobleen. Hän löysi
miehensä boulevard des Adieux'lta, missä tämä yritti työskennellä ja
hämmästyi hänen piirteittensä uupuneisuutta. Miksei hän enää palannut?
Albert selitti hänelle, että tämä puolinainen ero oli tuskallisempi
hänelle kuin täydellinen ero, ja että oli valittava: joko oli alettava
uudestaan yhteinen elämä tai oli lopullisesti tunnustettava se
mahdottomaksi.
— Tulkaa, sanoi Elisabet. Te ette enää lähde luotamme.
— Onko se teidän tahtonne?
— On.
Seuraavana päivänä hän saapui kirjoineen ja matkatavaroineen. Omituinen
ajankohta vuoristo-oleskelulle, huomautti muulinajaja, joka kuletti
tavaroita. Oltiin jo lokakuussa ja viimeiset kylpijät olivat lähteneet
tiehensä. Saint-Martinin vanha rakennus oli niin tilava, että Elisabet
saattoi miehelleen varustaa pienen huoneuston ylempään kerrokseen.
Elisabet oli hänet kutsunut, he asuivat saman katon alla, mutta he
eivät voineet rakkaudelleen antautua. Murtumaton voima pidätti heitä.
»_Hän_ elää siellä kaukana, ajatteli Elisabet. Muistaneeko Albert häntä
usein?»
Ja nähdessään vaimonsa niin hauraana, kalpein poskin, hellin,
pelästynein silmin, Albert paremmin saattoi arvioida kaiken pahan,
jonka oli hänelle tehnyt, ja kohteli häntä kuin liian hentoa
morsiantaan, jota ei saa varomatta pidellä.
»Ensi suutelomme on tuleva hänen puoleltaan, toivoi Albert. Onko hän
unohtanut? ...»
Mutta itse hän ei ollut unohtanut eikä epäilemättä koskaan unohtaisi
Anna de Sézerytä, vaikkakin tämän äkillinen lähtö ei jättänyt hänen
muistoaan muuttumattomaksi. Hän oli ollut katkelma miehen elämässä,
jommoinen voi antaa pysyvää hehkua tunteelle ja jommoisia miehet
muistostaan hakevat, kun he tahtovat todisteita siitä, että ovat
eläneet voimakasta elämää. Mutta Albert oli ottanut hänestä kaiken,
mitä hänessä oli otettavaa. Annalla ei enää ollut mitään vaikutusta
häneen. Jos Anna olisi palannut, ei hän ollenkaan olisi saanut
entistä mahtiaan takaisin. Sensijaan Elisabetissa, hänen entisessä
rakastetussaan, muinaisten pyyteitten ja muinaisten pettymysten lisäksi
tuli uusi outo viehätys ja sulo. Elisabet oli samalla kertaa elävä kuva
hänen nuoruudestaan ja uusi nainen, jonka löytö häntä hurmasi.
Tuhansin sitein solmiutuva tuttavallisuus yhdisti heidän
elämänsä. Eräänä päivänä Elisabet hieman punastuen pyysi Albertin
ottamaan haltuunsa hänen omaisuutensa hoidon. Täten hän luopui
riippumattomuudestaan, asettui taas miehensä holhouksen alaiseksi,
palautti hänelle huolenpidon perheestä, ja tämän taakan alla Albert
tunsi elämänsä keveämmäksi. Päivät kuluivat yksivakaisesti. Päivätyön
jälkeen tehtiin pitkiä kävelyjä lasten kanssa, illalla soitettiin,
lueskeltiin, ja laadittiin tulevaisuuden suunnitelmia, joita he
eivät enää tehneet muuta kuin yhteisesti. Syksy eteni, mutta he
eivät puhuneet lähdöstä. Yksinäisyys ja sen keralla onni ympäröi
Saint-Martinin erakkomajaa. Mitä he odottivat, ennenkuin avasivat sille
oven?
Ennenkuin lokakuu päättyi, antoi se syksylle kauneuden, jota kesä
yksitoikkoisessa loistossaan ei tunne, ja jossa kuin kukkavihkossa ovat
tekijöinä täyteläiset värit, kuulas ilma ja kuolevan luonnon sulo.
— Isä, sinä olet kerran luvannut minulle, muistutti Marie-Louise, että
viet minut Premolin luostariin.
— Todellako? Hyvä on, mennään kaikki yhdessä.
Premolin luostari on hyljätty raunio havumetsän keskellä parin kolmen
tunnin matkan päässä Saint-Martinista. Ensin kuletaan Chamroussen
avonaisia ketoja pitkin, sitten käydään metsään. Seuraavana päivänä
Albert järjesti tämän pienen retken. Siihen oli aikomus käyttää koko
päivä — sää oli niin leuto! — ja talon aasi vuokrattaisiin kantamaan
selässään Philippeä ynnä eväskoria. Eräs pieni paimen kylästä, hieman
yksinkertainen mutta luotettava, joka pilan vuoksi kantoi liikanimeä
Pikkuaivot, taluttaisi elukkaa ohjaksista.
Aamulla lähdettiin kiirettä pitämättä. Lapset alkoivat kiistellä
siitä, kumpi saisi istua selässä, mutta pian molemmat mieluummin
kävelivät. He aikoivat voittoisin askelin käydä maailman ääreen. Albert
ajatteli hauskan kävelyn, yhteisen miellyttävän rasituksen, valon
ja luonnon liittolaisuuden edullisesti vaikuttavan Elisabetiin ja
hänessä herättävän luottamusta itseään kohtaan. Päivänsuojaa saadakseen
Elisabet oli pukenut ylleen suuren päähineensä, joka teki hänet nuoren
tytön näköiseksi. Valkoinen kaula kohosi mustan puvun murteesta. Hän
piti kädessään sauvaa, joka epäilemättä soveltui rotkon tarkoitukseen,
mutta hän ei osannut sitä oikein käyttää. Albert pysähtyi hetkisen,
paremmin katsellakseen vaimoaan, ja hän ihaili tämän saavuttamaa
notkeutta.
Päivä oli verraton, niitä jolloin ihminen toivoisi voivansa pysähdyttää
ajan ja pusertaa siitä sen sulon, niin mahdottomalta näyttää, että ne
voisivat uudistua.
Tie mutkailee ketojen ja lehtojen poikki, ennenkuin se saavuttaa metsän.
— Ihan kultainen puu, osoitti äkkiä Marie-Louise, joka kulki
etujoukkona.
Taivaan kirkkaan sinistä taustaa vastaan eroittui heidän edessään
päärynäpuu, jonka lehdet olivat punakeltaiset ja niin heleän väriset,
että niitä olisi voinut luulla kukiksi. Ei edes keväällä, kun sen
oksilla oli kukkien hieno lumi, se voinut tarjota miellyttävämpää näkyä.
Senjälkeen tuli metsä, ja heti se sai lapset vaikenemaan. Rinne
oli jokseenkin jyrkkä, kuusia kasvava, joista toiset nousivat
alhaalta, ahnaasti ojentuen päivää kohti. Siellä oli satavuotiaita
jättiläismäisine runkoineen, jotka toisten yli kohoten riistivät niiltä
mehun, ilman ja valon ja sulkivat ne varjoon puoleksi läkähtyneinä,
sairaina ja surkastuneina. Puiden välistä matkailijat näkivät taivaan
ja Dracin vuorten pilkoittavan, joiden hienon rajaviivan kauniin
syyssään sininen auer saattoi epäselvästi näkymään. He kuulivat
pulppuavan veden hopeisen solinan, ja joskus joku näistä pikku
lähteistä rohkeni virrata yli ahtaan muulitien, jonka kiviä halkoreet
olivat hanganneet niin että ne loistivat kuin teräs.
— Eikö täällä ole ketään? kysyi paksu Philippe, epämääräisen
levottomana, etsien suojaa aasin takaa.
— Tuolla täytyy jonkun olla, viittasi hänelle isä.
Ja todellakin näkyi maassa makaavan kuorittuja hirsiä, toiset ehjinä,
pitkinä ja valkoisina, toiset jo kuljetusta varten paloiteltuina,
todistamassa ihmisen läsnäoloa. Ja pikku karavaani sivuutti
puunhakkaajan, joka istui eräällä metsän kauneimmista rungoista, minkä
hän juuri oli kaatanut toveriensa viereen.
— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi
naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata
vuotta sellaisen syntymiseen.
— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä
ruokin pesäni.
— Montako lasta teillä on?
— Kuusi, herra Albert. Entä teillä? Eikö muita kuin nuo kaksi?
— Ei.
— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin
on niin kaunis!
Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole
loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää
hymyään.
Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan
olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää
seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja
mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet
muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella
aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka
ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset.
Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset
on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin
koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun
metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat
peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät
esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin
jäännökset.
Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa
Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin
pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin
rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä
viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat
saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt
kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon
toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan
munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat,
Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään,
josta hän oli kovin ylpeä.
Tahdotteko seurata minua? sanoi Albert Elisabetille.
Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan
muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta
ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän
edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän
holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten,
hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa
muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta
eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä
vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät
niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan?
Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta,
joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman
taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja.
Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se
olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että
täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja
ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti
mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi
aavistaa.
Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken
mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.
»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo,
pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän
lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä
antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten
olemme täällä vain kahden ...»
Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka
kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista
epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa
meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:
— Elisabet, mikä teitä vaivaa?
— Ei mikään, ei mikään.
Albert tahtoi ottaa hänet käsivarsiinsa:
— Mitä sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi ovat metsässä nähneet?
Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä
ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta,
jota Albert ei nähnyt.
— Hän, hän on täällä. Meidän välillämme.
— Kuka?
— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te
sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt
te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä
vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.
— Kuka sitten? toisti Albert, vaikka oli jo ymmärtänyt.
— Anna de Sézery.
Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut
lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti
todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta
Albert karkoitti päättävästi haamun:
— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä.
Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun
nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme.
Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia.
Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi,
etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla,
ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin
paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi.
En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka
tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja
vannotan sinua unohtamaan.
Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin
metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi
hänelle vastustuskykynsä takaisin:
— Entä te, Albert. Kuinka voisitte te unohtaa?
— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en
ajattele häntä.
Mutta omituisen hellittämättömästi Elisabet vakuutti:
— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan
kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En
voi.
Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta
Albert kysyi:
— Hänen uhrauksensa? Minkä uhrauksen? Minä en ymmärrä.
— Aivan niin. Ettehän te voi ymmärtää.
Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän
hämärän ilmoituksen:
— Tänä iltana te ymmärrätte. Tänä iltana saatte valita.
Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan
taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia.
Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen.
Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun.
He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien
mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:
— Isä, ethän sinä vielä lähde pois taas?
Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä
pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat
niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi
eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin
metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat
kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien
retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.
— Missä me olemme? kysyi Elisabet.
Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja
turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin
luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan
miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita
talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa.
Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä
rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat
lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati
parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.
— Eikö sinua väsytä? kysyi Albert usein vaimoltaan.
— Ei, ei.
Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli
Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi
ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui
Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin
ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta.
Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun
veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli
rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.
Päästyään sisään kysyi Albert Elisabetilta:
— Annatko nyt minulle selityksen? Tiellä ajattelin vaan sitä.
— Heti kun lapset c#l saatu nukkumaan, vastasi Elisabet.
VII
AUENNEET SILMÄT
Päivällisen jälkeen, jonka yhteinen rasitus kaikesta huolimatta
teki sydämelliseksi, Elisabet vei Marie-Louisen ja Philippen pois,
itse toimittaakseen heidät makuulle. Hetkeä myöhemmin hän yksinään
palasi saliin, jossa hänen miehensä, takan edessä liikkumattomana,
ahdistuneena, odotti hänen paluutaan, ja ojensi tälle kaksi kirjettä.
Hänellä oli sama pelokas ilme, jonka Albert oli nähnyt Premolin
raunioilla.
— Lukekaa, kuiskasi Elisabet. Kun lapset, nukkuvat, palaan.
Albert luki ensin Elisabetin Anna de Sézeryltä saaman kirjeen, ja
niinkuin myrsky panee järven uinuvat vedet liikkeelle, niin herätti
tämän tietoisen luopumisen paljastus eloon kaikki hänen hehkuvat
muistonsa, jotka hän oli sydämeensä haudannut. Hetken hän taipui
niiden alle, ne valtasivat hänet, veivät hänet mukaansa. Mitä oli
tuosta naisesta tullut, jonka hän ei ollut aavistanut sellaiseen
uhraukseen pystyväksi? Toinen, Philippe Lagier'lle osoitettu kirje, sen
hänelle ilmaisi. Indiassa, turvakodissa hän suoritti laupeudensisaren
tehtäviä ja löysi siitä sisällystä poikkeukselliselle sielulleen. Eikä
hän tulisi enää kirjoittamaan. Naisen vaistolla hän sieltä kaukaa
aavisti, miten hänen rakastajansa vastustaisi onneansa, ja antoi tämän
ymmärtää, minkälaista mielenrauhaa hän uudessa elämässään löysi, ynnä
ilmaisi halunsa saada kuulla, ettei hänen uhrauksensa ollut jäänyt
vaikutuksetta.