herra Albert ei koskaan tehnyt vaikeuksia ruuan suhteen, ja sattui,
että hän aivan innostui ihan jokapäiväisistä laitteista. Mutta
sill'aikaa ajatteli Albert: »Minua ei ole kutsuttu, ja Fauchetten
ruokalista tekee minut nälkäiseksi». Ympäröivän maaseudun rauha teki
hänen mielensä hyväksi. Odotus jatkui, hän meni ulos talosta ja teki
isännän-kierroksen tilallaan. Hänen vuokralaisensa, vähän laimeita
kunnon ihmisiä, ottivat hänet mielenliikutuksella vastaan ja kutsuivat
häntä juomaan lasin.
— Tila on ollut leskenä, he vakuuttivat.
Todellakin hän pian huomasi naapurien tunkeilut: toinen istutti
päärynäpuita vähintäin kahden metrin päähän rajaviivasta, toinen käänsi
omalle maalleen erään lähteen.
— Kas vaan! Minun poissaoloani käytetään hyväksi! Kuinkapa
maalaiskylässä ei olisi väärinkäytetty naisen tietämättömyyttä?
Toiminnassaan äkkipikaisena kuten aina hän meni tunkeilijain luo, joita
hän ankarasti kovisteli ja uhkasi oikeudenkäynnillä. Heti tiedettiin
koko Saint-Martinissa, että hän oli palannut ja että oli leikki kaukana.
Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät
iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty
lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki
siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä
hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen
takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta
niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.
— Isä! huusivat lapset.
Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri
syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen,
jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa
ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli
ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt
oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko
se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella
äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut
enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa
väkinäinenkin.
— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän
ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin
paras tapa voittaa aseman vaikeus.
Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä
auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert
näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä
mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat
maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien
oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta
elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin
laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa
tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei
tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt
edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää
Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin
kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa
tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei
mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin
paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt.
Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän
ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että
hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa
kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia
itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan
se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen
epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen
siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan
jännittänyt.
Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin
toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä,
ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän
kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran
viikon kuluessa.
— Sinä olet puoli-isä, selitti hänelle tyttärensä.
— Miksikä puoli-isä?
— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin
puoli-hoitolaiset.
Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen
läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja
niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä
tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää
ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.
Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert
arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi.
Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin
entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille
leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen
taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa
loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi?
Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän
kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa
itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli
Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen
kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä
itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa,
rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä
oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä
enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän
koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä
rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa
toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli
myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt,
toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti
että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin
ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä
aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.
Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert
nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä,
jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden
tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi
mukanaan käsikirjoituksen nimeltä _Pasteurin elämä yleistajuisesti
esitettynä_, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän
luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi
jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän
mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa
suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä
tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa
tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi
asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka
turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa,
oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla
rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.
— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.
— Te ette ole koskaan yksin.
Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta
Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi
häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei
kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon
ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta
kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä
ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan
Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle _sonate appassionatan_, joka
Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert
oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi.
Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille
osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä.
Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle
anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen
ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä.
Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine
varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat
selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi
hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään,
ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin
kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt
äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä
salissa. Heltyneenä hän toisti:
— Antakaa minulle anteeksi.
Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla
tavoin kuin Annalla.
— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen
hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut
anteeksi: Minullakin oli vikani.
Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa,
raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran,
jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin ...
— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni
vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.
Elisabet toisti:
— Koskematonko?
Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki
tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet
odotti yhtä ainoata sanaa:
— Niin.
Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan.
Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu
kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan
saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei
väkivaltaisesti:
— Ei, ei, Albert, ei vielä. Rukoilen teitä.
— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa,
kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:
— Rakastan sinua.
— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.
Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän
kuin sanat.
— Niin, Elisabet, täytyy osoittaa ansaitsevansa teidät. Raskain
sydämin, puutteellisesti vapautuneena toisesta lemmestä, jonka
hetkellinen intoutuminen saattoi verholla peittää, mutta ei hävittää,
Albert poistui yöhön, joka oli tumma ja tähtikirkas. Kynnykseltä
Elisabet koetti tunkea läpi hämäryyden, kuunnella hänen askeltensa
kaikua. Sekasortoisin mielin, ruumis rakkaudesta väristen, hän ajatteli:
— Miksi hän lähti?
V
HAAMU
Poikkeuksellinen sää oli pitkittänyt tavallista enemmän Uriagen
kylpykautta. Oltiin syyskuun viime päivissä, ja vuoret kylpivät
valossa. Kuinka olisi voitu jättää näin tyyni ja lempeä luonto?
Helteen elähyttämänä ja perhe-elämään viehättyneenä hra Molay-Norrois
päätti ennen kylpijäin pian odotettavaa lähtöä lyödä suuren iskunsa.
Hän käytti vanhaa vaikutustaan rva Passerat'han, jotta tämä pyytäisi
Albertin ja Elisabetin viimeisille juhlallisille aamiaisille, jotka rva
Passerat valmistautui tarjoamaan ennenkuin palattiin Grenobleen. Tämä
olisi sovinnon julkinen, virallinen tunnustus, ja tämän valtioviisauden
kautta hra Molay-Norrois olisi hyvin ansainnut kotiväkensä
kiitollisuuden.
Kun tämä yhteiskutsu yllätti Albert Derizen ja hänen vaimonsa,
suostuivat he ottamaan sen vastaan, vaikkakin heille oli vastenmielistä
olla kaikkien katseiden maalitauluna. Heidän lastensa vuoksi oli
hyvää ja hyödyllistä, että heidät nähtiin yhdessä, ja että maailman
silmissä heidän eronsa oli loppunut. Mutta heidät otettiin vastaan kuin
eivät he koskaan olisi olleet yleisen uteliaisuuden esineenä. Toinen
seikkailu oli keskusteluissa anastanut heidän entisen sijansa. Ankaran
vaitiololupauksen varassa kerrottiin, että kun hyötyänsä katsova rva de
Vimelle ei ollut huomannut miehensä uudesta suhteesta itselleen olevan
mitään etua, hän oli päättänyt tehdä tästä lopun uhkaamalla panna
toimeen häväistysjutun rva Bonnard-Bassonin kirjeiden avulla, jotka hän
oli anastanut.
— Miten mielitte! oli hra de Vimelle kyynillisesti vastannut. Tuo rouva
ei minua enää huvita.
Liian kokeneena pelätäkseen vähintäkään vaaraa omasta puolestaan, ja
senlisäksi henkivartiostonsa, herrojen Molay-Norrois ja Prémerauxm
tukemana, joihin vielä vahvistukseksi liittyi hänen puolisonsa,
uskoi hän kyllä voivansa estää tämän kirjavan seuran, jonka hän oli
pöytänsä ympärille koonnut, toisiaan raatelemasta. Todellakaan ei
mitään tapahtunut ja Derizein sovinto sai virallisen vahvistuksensa.
Elisabetin äiti, joka pani paljon painoa yleiseen mielipiteeseen,
oli tyytyväinen tähän tulokseen; se auttoi häntä kestämään toisia
koettelemuksia, joita hänen puolisonsa keimaileva käytös hänelle
tuotti. Albert puolestaan koetti olla mieliksi rouvalleen, joka
hentokuteisessa puvussaan, arvokkuudessaan ja sulossaan paljon
muistutti englantilaisia muotokuvia, jommoisten sopusointuisuudesta
hän niin suuresti nautti, ja kaikkia pöytäkumppaneja viehätti hänen
keskustelutaitonsa, joka oli erinomainen, kun hän vaan tahtoi nähdä
vaivaa.
Philippe Lagier, joka jonkun aikaa oli oleskellut Uriagessa, vastasi
ystävälleen, vieressään istuvan nti Rivièren suureksi mielihyväksi,
joka kuunteli häntä, samalla kun hän usein levottomuudella katseli
Albertin rouvaa. Kun aamiaisten jälkeen tarjottiin kahvia puutarhassa,
lähestyi nuori tyttö rva Derizeä:
— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen,
te ette koskaan ole ollut näin kaunis.
Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut
hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli,
että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen
vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten
loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi,
ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän
täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen,
antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.
— Te olette lapsi, kuiskasi hän hymyillen.
— En enää, huokasi nuori tyttö kostuvin katsein.
Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten
vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta.
Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö,
joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä
hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella,
ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä
tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi
jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli
hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi
ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen
äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin
varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman
raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa.
Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen
välittelyllään olla mitään vaikutusta.
— Tulkaa minua katsomaan, sanoi hän nti Rivièrelle.
Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin
katsein.
Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren
tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:
— Tahdotteko, rouva, antaa minulle neuvon?
— Nyt hetikö?
— Ei, ei täällä. Tulen luoksenne.
— Saint-Martiniin?
— Niin, huomenna kenties.
Kotiin kiivetessään Elisabet ajatteli: »Minkä neuvon?... Tulen
puhumaan hänelle Berthe Riverestä.» Philippe yhä herätti hänessä
hieman levottomuutta hänessä usein ilmenevän henkisen monimutkaisuuden
ja sokkeloisuuden vuoksi. Elisabet halusi ilmoittaa tästä aikeesta
puolisolleen, joka saatteli häntä, mutta kunnioittaen toisen
salaisuutta ja varsinkin koskei hän vielä kokonaan uskaltanut
ilmaista itseään Albertille, hän ei rohjennut tätä tehdä. Seuraavana
päivänä Philippe meni Saint-Martiniin. Elisabet istui käsitöineen
puutarhassa, sillaikaa kun lapset leikkivät nurmikolla muutaman
askeleen päässä. Hän käytti hyväkseen viimeisiä kauniita päiviä ja
leutoa säätä pysytelläkseen ulkona suuren osan iltapäivää. Läheisen
lähteen säännöllinen solina oli hänen seuranaan, ilman että se pääsi
vaikuttamaan hänen ajatustensa kulkuun. Päivänpaisteessa kypsyivät
omenat ja päärynät puiden oksilla. Lehtien väri jo muuttui, ja ainoat
kukat, joita kedoilla oli, olivat myrkkyliljat.
Marie-Louise huomasi ensimäisenä Philippen. Miten kauan lieneekään tämä
katsellut nuorta rouvaa, jonka kasvoja kehysti suuri päähine! Elisabet
vähän pahastui tästä epähienoudesta, sitä enemmän kuin hän, vaikkei
sitä itselleenkään myöntänyt, odotti Albertia, joka hänestä edellisenä
päivänä oli näyttänyt hermostuneelta. Niinpä Elisabet kiiruhtikin
pakoittamaan häntä viivyttelemättä ilmaisemaan käyntinsä tarkoituksen:
— Teitähän tässä on tutkittava, eikä minua.
Philippe tunsi epämääräistä vihamielisyyttä mutta ei sitä pannut
pahakseen. Minkä hän aikoi sanoa, sen hän sanoisi, maksoi mitä maksoi,
sillä hän oli tehnyt päätöksensä pitkien epäröintien jälkeen:
— Näin on asia, rouva. Minun täytyy tällä hetkellä tehdä tärkeä
ratkaisu. Minua suuresti liikuttaa tunne jonka paljon enemmän
olosuhteet kuin minun persoonani on virittänyt ja jonka kestävyys,
herätettyään minun ihmettelyäni, ei minulle enää ole yhdentekevä. Minun
iälläni se on harvinainen suosio.
— Teidän iällänne?
— Olen neljänkymmenen vuotias. Nti Rivière on kahdenkymmenenkahden tai
kolmen. Varmaan se on harvinainen suosio, jota epäilemättä en enää
kohtaisi, jos minä työnnän sen luotani.
— Miksi sitten tekisitte niin? kysyi Elisabet.
Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti
hymyillen, toisti hän:
— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen
vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa
aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt
itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty
ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.
Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi
hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:
— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa
kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:
— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on
puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.
Elisabet yritti keskeyttää hänet.
— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista
puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein
kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla
olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja
uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta.
Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?
Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli
vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet
tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että
ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen
oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä
oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen
anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden,
jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti
tien, jota hänen oli kuljettava:
— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä ... ystävyys ei enää saa
vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen
herätti.
— En enää näe ...
— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa,
joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette
rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman
taka-ajatuksia.
— En voi sitä.
— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä
menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään
kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään
sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.
Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti
sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä
hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset
rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä.
Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen
maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet
mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun
hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja
ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä
viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten
sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen
toisen lausumaa kahta sanaa:
— »Hän lähtee ...»
Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän
eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan
epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän
ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka
istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki
maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja
laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine
kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän
tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa
keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä
toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken
syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin
puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut
häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä
kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut
aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin
boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun
he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon
ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.
— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen
jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi
sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:
— Yhteinen ystävämmekö on antanut sen teille tehtäväksi?
— Ei, ei.
Hän rauhoittui hieman:
— Siinä tapauksessa kuuntelen.
Philippe aloitti kuulustelemalla:
— Te ette ole onnellinen. Albert ei ole onnellinen.
Anna yritti hymyillä:
— Näkyykö se päältäkin päin?
— Kyllä.
— No niin, me pidämme omaa onnettomuuttamme muiden onnea parempana.
— Oletteko varma siitä?