oli hän sanonut kilpailijattarelleen, jota hän hieman masensi
ylevämielisyydellään. Albert vihasi epävarmuutta, ja hänen oli pakko
päättää ennen Elisabetin paluuta. Olosuhteet eivät sallineet hänen
epäröidä nyt kun hänen kuohuva mielensä etsi suuntaa. Olihan Elisabet
yhtä ylevämielinen kuin nti de Sézerykin, kun hän ei tahtonut takaisin
saamastaan asemasta kiittää epävarmaa tilannetta, vaan palautti
toiselle hänen entisen vaikutusvoimansa! Minkälaista ylemmyyttä
molemmat osoittivatkaan rakkaudessaan! Olkoon mies minkälainen tahansa,
tällä kilparadalla hän aina joutuu tappiolle, ja jos hän tahtoo
aiheuttaa edullisen tuomion itsestään, on hänen pakko käyttää jatkuvia
ponnistuksia, luodakseen siten jonkin kestävän teoksen, jonkun tanakan
rakennuksen: rakkaus ei koskaan valtaa häntä kokonaan eikä ainiaaksi.
Aika kului. Kuinka oli hänen otettava Elisabet vastaan? Hän ei voinut
muuta kuin sulkea tämä syliinsä, palauttaa häneen luottamus ja
mielenrauha. Ja hänen oli Elisabetilta salattava oma haavansa. Anna
kaukaisena, kadotettuna, pakonsa ihannoimana jäisi hänen elämäänsä
kuin salaperäiseksi jumaluudeksi, jolle salaa osoitetaan kunnioitusta.
Monet mies-sydämet kätkevät tällaista idealia eikä kukaan sitä aavista,
kun he käyvät jokapäiväiseen työhönsä. Se on itsekunkin salattu
puutarha. Erikseen oli hän hoitava tätä salattua puutarhaansa eikä
antava vaimolleen aihetta pienimpäänkään epäilykseen, pienimpäänkään
kärsimykseen.
Näin pitkälle hän oli päässyt päätöksissään, kun hän näki edessään
Elisabetin. Tämä oli tullut huoneeseen hänen huomaamattaan. Odottaen
sanaa, jonka hän lausuisi, Elisabet jännittyi häntä kohti, ruumis
taipuen levottomuudesta kuin vanamo, jota kukan raskaus painaa. Silloin
Albert otti molemmat kirjeet ja heitti ne tuleen. He näkivät niiden
käpristyvän, muuntuvan ja muuttuvan tuhaksi ja kun kaikki oli lopussa,
hän veti Elisabetin luokseen, koettaen hymyillä, jottei herättäisi
hänessä levottomuutta:
— Katso. Kotiliesi on ne niellyt. Sinua minä rakastan.
Epäselvällä äänellä Elisabet kysyi:
— Entä hän?
— Säälin häntä suuresti!
— Ainoastaan säälitkö?
— Niin.
Näin julmasti hän hautasi Anna de Sézeryn.
Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä
katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä
tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt,
jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka
järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi
kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti
Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi
tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän
kuiskasi hänen korvaansa:
— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut
minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen
rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa.
Sinun kanssasi menemme kohti elämää.
— Oma Albertini!
— Minkä kierroksen olemmekaan tehneet tullaksemme lähtökohtaamme
takaisin.
— Olen niin uupunut.
Albert painoi rakkaat kasvot olalleen.
Näin on minun hyvä olla, sanoi Elisabet antautuen.
Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän
oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty.
Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän
vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on
suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia
onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen.
Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi
paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden
vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä
side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli
tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli
hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet
enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja
ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän
oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa
kahleiden vihdoin kirvottua.
— Olen oppinut rakastamaan sinua, sanoi Elisabet.
— Vaimoni.
Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja
hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti
elämää.