mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei
murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta.
Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna
oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä
varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan
poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton
Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään,
kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa:
masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään
hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen
elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin.
Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja,
olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän
alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen
toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden
luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain
nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata
sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen
kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss
Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät?
Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän
palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä
turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein
tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka
hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa
eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli
pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen
kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti
kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat
liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta
alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina
saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan
työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee
kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia.
Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä
innostusta. Joku _Talonpojan historian_ luku, jonkun suuren miehen
elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei
hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä
puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen
mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen
ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna
uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi
todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan
kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja
heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli
turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa
kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka
tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle
kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja
Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.
L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja
Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen
lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa
ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät
soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän
käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä,
jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme
kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän
tuntonsa siitä, että oli rakastanut.
Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa,
voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen
ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut
niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä.
Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä
kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa
hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin,
josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen
vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden
oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta.
Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi
voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle
käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun
hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän
kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.
»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee
minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»
Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken
intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta,
minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja
sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai
vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa
menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.
Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen
elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän
kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen
ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan
hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä
hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta
levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen
häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa
ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja
uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei
voinut hillitä itseään kysymästä.
— Oletteko ollut sairas?
— Kyllä, pisti Marie-Louise väliin, tohtori on torunut häntä.
— En suinkaan, vastasi nuori rouva. Minä voin hyvin.
Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi
usein heihin päin.
Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen
käytökseensä:
— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja
nyt te tulette yllättämään minua täällä.
Ymmällään hän mutisi:
— Olosuhteet eivät enää ole samat.
— Mitkä olosuhteet?
Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt
lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut
muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia
velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen
taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan
puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys
herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka
hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!
— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on
näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden
tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin
näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen
muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian
myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään.
Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä ...
Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne
huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana
Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se
mahdotonta?
Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään,
jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas
kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan
muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli
nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan
vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän
hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen
mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin
monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan
ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen
suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa
alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka
meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee
meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä
sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen
tehottomaksi.
— Asiat pidättävät minut Pariisissa, sanoi hän hetken vaiettuaan.
Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen
yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski
häneen kipeästi:
— Koko kesänkö? kysyi hän vielä, omaatuntoaan rauhoittaakseen.
— Valitettavasti luulen niin.
Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten
kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja
syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen
mieleensä:
— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En
voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta
riistänyt.
Elisabet vastasi lempeästi:
— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he
huonosti kasvatetut?
— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme
pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se
etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut
teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini
tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä
tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten
minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut
minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada
lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.
Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa
sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.
— Marie-Louise, Philippe, kutsui Elisabet kauhistuneena.
Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise
oli huutanut:
— Paha isä!
Nuori rouva puristi heidät molemmat yhtälailla rintaansa vastaan:
— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te
ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.
Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä
katkeaa.
— Olen tehnyt teille vääryyttä, Elisabet.
Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä
värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi.
Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.
— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut
antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin
tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen
tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut,
alkaa uudestaan elämänne.
Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti.
Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta,
joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä
yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä
halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi
häntä olemaan heltymättä vielä.
— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat
elämänsä uudestaan.
Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan
eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle
siitä tunnustuksen:
— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte
lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään
muuta kuin valittaa kohtaloanne.
Tämä sana suurensi kuilua heidän välillään:
— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran
tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.
Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset
syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi
omiensa riippua alallaan.
— Joskus myöhemmin ... sanoi Albert. Joskus ... Mutta se tulee olemaan
liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.
Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään,
koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin
viimeinen sana oli _näkemiin_, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan
ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan
yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon
äärellä, aseman helpponematta?
Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä
Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät
kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja
leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka
antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut
koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi,
mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä
houkuttelemaan lapsia puolelleen.
— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso
joulu.
Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi
eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.
— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista
nukeilleen.
Mutta Elisabet ei vastannut.
IV
PALUU
Tabourinin toimisto oli kansalaissodan vallassa. Sittenkuin ensimäinen
apulainen Vitrolle ja erottamattomat Dauras ja Lestaque olivat
kieltäytyneet juoksupoika Malaunaylle myöntämästä hänen voittoaan
vedossa jonka he olivat Derizen jutussa lyöneet, teki tämä kaikenlaisia
häijyjä kepposia tovereilleen, jotka vastasivat sortamalla häntä
ja juonittelemalla häntä vastaan. Asianajaja oli odottanut monta
kuukautta ennenkuin hän oli pyyhkinyt jutun pois luetteloista, ja
vain pyytänyt sen lykkäämistä, kunnes puheenjohtaja, kiusaantuneena
alinomaan sitä kuulemaan, antoi poistaa sen. Kun asianajaja syyskuun
alussa lähti lomalle, kävivät vihamielisyydet kaksinkertaisiksi. Eräs
Saint-Martin-d'Uriagesta tuleva asiatuttava palautti rauhan eräällä
aivan odottamattomalla tavalla. Hän oli Derizen maapaikan naapuri,
jonka veden hän viekkaasti aikoi kääntää omaksi edukseen.
— _Hän_ on uhannut minua rettelöillä, selitti hän.
— Se on hänen oikeutensa, vastasi Vitrolle. Kavala Malaunay pisti
väliin:
— Kuka on teitä uhannut?
— Hra Albert.
Täten häntä kutsuttiin kotiseudullaan, missä joka perhe oli tuntenut
hänet aivan lapsesta.
— Hän on siis palannut.
— Peijakas!
Sovinto oli siis tapahtunut tosiseikka, ja Albert Derize oli voittanut
juttunsa paraimmalla tavalla mitä voi ajatella. Täten saatuaan
todistetuksi väitteensä, nuori Malaunay kopeasti osoitti tovereilleen,
ettei heidän epäilyksensä ollut kyennyt horjuttamaan häntä. Näitä se
vähän hävetti, ja Vitrolle teki heidän puolestaan seuraavan ehdotuksen:
— Mennään sunnuntaina Saint-Martiniin ja otetaan itse varma selko
asiain tilasta. Jos onnistumme näkemään puolisot yhdessä, niin
suoritamme heti paikalla, ensimäisessä Uriagen hotellissa, voiton. Onko
se päätetty?
— Päätetty on, hyväksyivät toiset, tähän ratkaisuun tyytyväisinä.
Seuraavana sunnuntaina heidän ensimäinen yllätyksensä oli se,
että he kohtasivat Albert Derizen raitiovaunussa. Vaikka hän oli
vähän harmaantunut, he tunsivat hänet kaukaisesta ilmeestään, pään
asennostaan, ja notkeista liikkeistään, joiden kautta hän vaikutti
nuorelta. Junan pysähtyessä hän nopeasti astui vaunusta, karttoi
Casinoa, ja poikkesi polulle, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan
ympäri. Hän ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
— Nyt minä olen varmasti voittanut, pöyhisteli Malaunay.
Loukkaantuneet kilpailijat vastoin ilmeisyyttä koettivat esiintyä
epäuskoisina. Päätettiin helteestä huolimatta iltapäivällä kiivetä
Saint-Martiniin, asettua jollekin niitylle ja tehdä huomioita. Kuinka
voisi viettää sunnuntain maalla ilman jotain lemmentarkoitusta, ja
jos oma sydän on tyhjä, niin voihan toisten lemmenpuuhia tarkastella.
Odotus venyi kovin pitkäksi. Talonpoikia meni ryhmitellen ohi,
kapakasta tullen ja hoiperrellen ja hävisi vähitellen näkyvistä.
— He ovat sulkeutuneet sisään, väitti pikku apulainen.
Mutta kello kuuden ajoissa iltapäivällä, auringon laskiessa, Albert ja
Elisabet ilmestyivät tielle, Marie-Louisen käydessä edellä, kanervia
sylissä, ja Philippen ratsastaessa salolla. Tämän perhekuvaelman edessä
mikään epääminen ei enää ollut mahdollinen.
— Hyvä on, selitti Vitrolle.
Ja neljä apulaista vaelsi läpi kenttien Uriageen. Malaunay, joka oli
hartaasti miettinyt ruokalistaa, tilasi puistohotellissa arvokkaan
juhlapäivällisen, jonka hänen toverinsa kolmisin maksoivat. Mikä
olikaan heidän hämmästyksensä, kun he kello kymmenen tienoissa
palatessaan Grenobleen viimeisellä raitiovaunulla, jonkunverran
kiihtyneinä liian runsaista juomista, huomasivat istuvansa kasvoista
kasvoihin Albert Derizen kanssa?
— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan
säälien.
Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta
Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka
hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat
kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli
tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa
loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt
surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli
tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss
Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava.
Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta
tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei
ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä
kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan;
vakuutettiin, että olisi parempi niin.
Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään
hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi
uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi
itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.
Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi
elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman
epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa.
Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena,
hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa
valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen.
Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta
tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli
kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen
ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja
heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska
hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen
tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan
oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut
sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä
joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja
poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä
hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan
uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä
häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa,
koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut
sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina
valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon
huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta
miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?
Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan
päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä
Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta.
Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan
vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet
oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des
Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä
jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä
boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert
piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi
ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa
äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua
historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan.
Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia
kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla.
Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa
linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa,
puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille:
Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin
olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä
ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei
tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti
hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan
ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen
väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n,
jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät
toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde
Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät,
Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen,
Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö,
siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut,
hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota
maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua
ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi.
Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet,
onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin,
kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa
rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi
pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei
_hän_ kirjoittanut mitään.
Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi
Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella,
vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta
tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:
— Jesus siunaa! Herra Albert!
— Päivää, Fauchette.
Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi
siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka
ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli
päämessussa lasten kanssa.
— Minä odotan, sanoi Albert.
Hän näki maalaisen salin pöydällä kirjoja ja nuottivihkoja pianolla.
Tämä tarkastelu tyydytti häntä. Avattujen akkunoiden läpi hän
hedelmäpuiden oksien välistä, jotka raskaasti kantoivat satoaan,
saattoi nähdä Quatre-Seigneursin kukkulan, ja siitä oikealla Isèren
laakson suun ja Chartreusen vuoren autereiset ääriviivat. Taivaanranta
siinsi sinisessä hämyssä, jommoinen alkusyksyllä rupeaa miedontamaan
kesän loistavaa kirkkautta. Hänen mielensä oli jo uudistanut
tuttavuutta kaiken tämän kanssa, kun palvelija, joka oli jättänyt
hänet toimiensa tähden, palasi huoneeseen, otsallaan pilvi. Hän alkoi
kierrellä Albertin ympäri, kyhnien päätään. Ajatuksiinsa vaipuneena
tämä ei häntä huomannut. Lopuksi vanha suu rävähti auki sanoakseen:
— Herra Albert?
— No mitä?
— Herra varmaan syö aamiaista täällä. Vaikka minulla ei ole muuta kuin
riisiä ja keitettyä lihaa porkkanoiden kanssa.
Albertia tämä huoli nauratti:
— Entä sitten, sehän on vallan mainiota.